Minä vaan ajelehdin elämässä

Sama täällä. Tosin olen saavuttanut jo aikaisemmat tavoitteeni (koultus, työ, omakotitalo), mutta mitään uutta ei ole kiikarissa. Tuntuu kuin loppuelämäni on sitten tätä samaa. Käy töissä, käy kaupassa, käy salilla ja joskus viikonloppuisin viihtellä (sitten kun taas pääsee). On minulla myös erilaisia rakenteluharrastuksia, mutta tämä kaikki tuntuu tyhjältä. Kävelen ihmisten joukossa ja koitan olla kuin muut. Vedän sen tekohymyn päälle ja esitän kiinnostunutta kun juttulen turhpäiväisistä asioista. Olen vain tyhjä kuori.

-M, vähän alle 30

Joo ja tää meno on vaan niin turhanpäiväisen oloista välillä. En löydä iloa juuri mistään ainakaan pidemmäksi aikaa. Ihmissuhteet ei kiinnosta, kaverit lähinnä rasittaa ja ärsyttää. Nuorena en kelvannut parisuhteeseen ja nyt kyllä kelpaisin, mutta en saa enää sellaista ihastumisvaihetta päälle. Ei ole mitään sellaista, mitä tykkäisin tehdä. Jos joku kysyisi mitä harrastan, niin en osaisi/kehtaisi oikein sanoa mitään. En halua käydä missään, en saa mistään uusista paikoista mitään. Kunhan vaan ollaan ja mennään päivä kerrallaan odotellen sitä loppua.

Toivosta ei vaan saa luopua...

Näin sanoi minulle, ihana nainen...

Tollanen olo on minullakin usein, mitä olette maininneet. On vaikeaa innostua mistään eikä useinkaan ole mitään intohimon kohdetta tai tulevaisuudelta odotettavaa. Toisaalta olen usein impulsiivinen, aika hyvällä tavalla, ja heittäydyn yhtäkkiä johonkin kokemukseen. Enimmiltään tämä on kuitenkin aika huonoa elämää.

Ap

Ei tosiaan saa luopua toivosta.......

Mä ajelehdin kolmikymppiseksi asti enkä itse koe sitä hyvänä asiana. Oikeastaan mun alamäki lähti siitä kun muutin kotoa toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Mulla oli nuorena suuria unelmia, halusin freelance-valokuvaajaksi kiertämään maailmaa. Kuitenkin itsenäistymisvaiheessa mun arki meni aivan sekaisin. Perus elämänhallinta oli hukassa, lintsasin koulusta, söin roskaruokaa, en aina muistanut käydä suihkussakaan... Kökötin vaan asunnossani ja join kaljaa. Menetin samalla mahdollisuuden luoda verkostoja ja kunnianhimo katosi kuin tuhka tuuleen.

Syyksi ongelmilleni paljastui tämän vuoden alussa asperger + add, 30-vuotiaana. Sen takia mulla meni varhaisaikuisuus miten meni. Kun asuin vielä kotona mulla oli auttamassa omat vanhemmat sekä koulussa opettajat. Arki oli hyvin hallittua, eikä mun tarvinnut olla niin oma-aloitteinen kuin aikuisena.

Olen ollut vuosikausia hanttihommissa alaani vastaamattomissa töissä. Vaikka tienaan ihan hyvin ja asuntosäästöt ja sijoitussalkku ovat karttuneet, niin kyllähän tämä on perseestä. Ihme ja kumma valmistuin koulusta vain vuoden muita luokkatovereitani jäljessä, mutta oman alani töitä, valokuvausta ja graafista suunnittelua, en saa mistään huonojen sosiaalisten taitojeni takia. Jos mun ongelmat olisi löydetty ajoissa ja hoidettu, saattaisin ollakin tuollainen menestyvä vapaa taiteilija. Nyt aion tähdätä koodariksi ja opiskella kesällä muutaman ohjelmointikielen.