Olen 8 vuotta valehdellut itselleni

että rakastan miestäni. Nyt koronakriisin ja sen myötä isojen mullerrusten myötä olen käsittänyt etten rakasta sellaisella tavalla, miten haluaisin että itseäni rakastettaisiin. Olen syyttänyt miestäni huomion puutteesta, saamattomuudesta jne, mutta eilen katsoin peiliin ja käsitin olevani itse yhtä syypää. Rakkauteni on aina ollut lähempänä ystävyyttä kuin romantiikkaa, on vain helpompi syyttää toista.

Tulin raskaaksi vuoden seurustelun jälkeen, ja nyt uskon että halusin miehen kanssa yhteen vain siksi että hän vaikutti luotettavalta isältä - ja sitä hän myös on. Korona-aika mennyt tosi hyvin koska suhteemme on aina ollut tasa-arvoinen.

Mutta en ole koskaan tullut kunnolla tyydytetyksi sängyssä tai kokenut minkäänlaista samaa taajuutta mieheni kanssa. Riitamme johtuvat usein siitä, että olemme täysin erirytmisiä ihmisiä emmekä ymmärrä toisiamme. Joskus joku sivuhuomioksi tarkoitettu juttu johtaa puolen tunnin ”kuka sanoi mitä ja mitä sillä tarkoitti”-väännöksi, eikä asian tarvitse edes olla mikään merkittävä vaan tyyliin kommentti jostain uutisaiheesta. Tiedän että miestänikin uuvuttaa tämä, mutta hän ehkä verkkaisempana ihmisenä sietää asiaa paremmin ja kauemmin.

Nyt kun lapsi on siirtymässä syksyllä kouluun, huomaan ajattelevani että tokaluokkalaisen vanhemmat voisivat jo erotakin jos kerron miehelle ajatuksistani joskus talvella. Mutta pelkään todella, että mies ei ole halukas eikä valmis, ja homma muuttuu tosi rumaksi.

Miten tällaisen asian kanssa oikein kannattaisi edetä?