Yksineläjät ”kahden metrin yhteiskunnassa”

Kyllä siihen tottuu.

Itse sinkku, asunut yksin 30vuotta. Introvertti. Nautin yksinäisyydestä. Työskentelen vanhusten parissa. Tämä korona on parasta aikaa elämässäni, kun hoidettavat eivät saa kosketella. Inhoan näiden hoidettavien halauksia ja muita kosketteluja. Pakolliset hoitotoimet juuri siedän, en muuta.

Joopa joo. Niitä "turvavälejä" ei ole pidetty tähänkään asti, miten niitä alettaisiin nyt maagisesti noudattamaan? Miten busseissa, junissa yms. pidetään kaksi metriä tyhjänä joka suuntaan? Kaupoissa yms? Ihan utopiaa ja täyttä hölynpölyä jolla yritetään siivota vastuuta pois päättäjiltä.

Minulla on kissa ja halin sen nyt puhki kun ei ole ihmiskontakteja. Ihan ok ratkaisu.

No, tuskin tulevaisuudessakaan ihmiset pitää mitään kahden metrin väliä. Olisihan se käytännössäkin mahdotonta. Mieti kauppoja, leffateattereista, kuntosaleja jne.

Ja mitä tulee tuohon sinkkuuteen, niin ei mielestäni sinkun pidä pitää sen suurempaa etäisyyttä muihin ihmisiin. Ei perheellisellekään sanota, että ei saa esim koskea lapseen tai puolisoon tai istua samalla sohvalla, niin miksi ihmeessä sinkku ei saisi esim halata ystäväänsä? Ihmisiähän tässä kaikki ollaan, samoine sosiaalisine tarpeineen. Johan tuo estäisi kumppanin löytämistäkin, jos 2 metrin turvavälin saa unohtaa vain avo- tai avioliitossa.

Mikä ihmeen kosketuspula ihmisillä yht'äkkiä on tullut? Ei suomessa ole aikaisemminkaan halailtu eikä poskisuudeltu. Yksinhän täällä ollaan eletty, eikä vinguttu mistään läheisyyden kaipuusta. Töihin ja illalla väsyneenä kotiin. Aamulla taas töihin. Vapaapäivinä asunnon siivous, sauna,aikaisin nukkumaan, että jaksaa taas tehdä viikon töitä. Ei siinä mitään kosketuspuutetta ehdi miettimään,kun painaa pitkää päivää.

Ensimnäinen kappaleesi on kuin minun kynästäni, mutta minulla on kaksi puolinaista tuttavaa kahden ystävän sijasta.

Olen koskettanut toista ihmistä viimeksi jouluna, kun halasin vanhempiani ja veljeäni. Itse asiassa en ole tuon jälkeen edes keskustellut kasvotusten kenenkään kanssa, jollei kaupan kassahenkilöitä oteta lukuun. Olen ollut työtön vuosia, joten minulla ei ole mitään kuvaannollista tai kirjaimellista kosketusta toisiin ihmisiin.

En ole koskaan liiemmin kärsinyt siitä, että olen aina yksin. Tämän pandemian myötä olen kuitenkin oivaltanut sen, että halaaminen on todellakin minulta iäksi ohi. Jotenkin olen ajatellut, että ehkä näin viisikymppisenä olisi mahdollisuus löytää seurustelukumppani (ei asuinkumppania) halattavaksi, mutta se teoria on nyt pitänyt haudata. Kun olin nuori, hyvännäköinen, työssäkäyvä ihminen, eikä ollut pandemiaa, en löytänyt ketään, joten nyt vanhahkona, ikäiseni näköisenä työttömänä pandemian aikaan ei kannattane elätellä toivoa. Kuten pari kirjoittajaa jo kuitenkin arveli, kahden metrin yhteiskunta ei tule toimimaan, mutta minun kohdallani joka tapauksessa etäisyys muihin ihmisiin on mittaamaton. Eihän tämä kivaa ole, mutta kyllä tähän vuosikymmenien vieriessä tottuu. Tai turtuu.

Yhteiskunnat ja ihmiset palaavat nopeasti entisiin tapoihinsa. Vain raha saattaa olla jonkin aikaa esteenä, esimerkiksi se, että lomalennot ovat eri alojen yritysten kaatumisen vuoksi jonkin aikaa hyvin kalliita. Kapakoihin, konsertteihin ja harrastusryhmiin riittää väkeä.

Se, joka muistaa AIDSin sen ilmestymisestä saakka, muistanee myös sen, kuinka nopeasti hysteria ja ylivarovaisuus hälveni ja palattiin suurin piirtein vanhoihin tapoihin. AIDS-viruksen saaminen oli sitä paitsi kuolemantuomio, mutta tästä koronasta voi hyvinkin parantua. Ihmisen luonto ei hevillä muutu.

Ei tuollaista kahden metrin yhteiskuntaa ole edes olemassa. Monikaan ei piittaa mistään turvaväleistä pätkääkään. Pelkkää sananhelinää. Lisää tartuntoja vaan haetaan nyt.