Maailman helpoin psykologinen arvoitus

öö.. mitä?

Psykiatri-parka. 

Annapa Ap vähän lisää vihjeitä.

Fantasioit sähkövibran kanssa?

Keskustelut psykiatrin kanssa ei koskaan ikinä johtaneet mihinkään. Psykiatri kyseli, minä vastasin niin hyvin kuin osasin. Mutta enhän mä melkein mitään osannut vastata koska melkein mistään en mitään tiennyt. Joten usemmiten vastasin "en tiedä". Psykiatri usein turhautui ja alkoi manata tyyliin "kerro nyt vain! tästä ei tule mitään jos sinä et avaudu! sinun täytyy kertoa asioitasi! et voi tulla tänne vain salailemaan! miksi edes tulet tänne pyytämään apua jos et kerro että mistä kiikastaa? eihän tämä voi tuolla lailla toimia! sinun täytyy kertoa sinun tunteistasi, sinun asioistasi, sinun ongelmistasi! aivan turha tulla tänne esittämään tietämätöntä ja kiertelemään ja kaartelemaan ja välttelemään! jos sä et ala kertoa itsestäsi ja ongelmistasi niin me ei voida sua auttaa!" Se psykiatri huusi aika paljon ja oli tosi kärsimätön. Kysyi ties minkälaisia asioita mistä mulla ei ollut minkäänlaista aavistusta, eikä antanut mulle ollenkaan aikaa pohtia vastausta.

Jos psykiatri kysyy jotain asiaa multa kerran ja vastaan "en tiedä", niin eihän se tieto pälkähdä mun päähän sillä että psykiatri kysyy samaa asiaa multa heti perään vielä toisen ja kolmannen ja neljännenkin kerran. En oikein ymmärrä miten kenenkään aivot voisivat toimia silla lailla että niihin muodostuu lisää tietoa sitä mukaa kun samaa kysymystä vain toistetaan ja toistetaan. Käsittääkseni minkäänlainen tieto ei ikimaailmassa synny tuolla lailla. Saman kysymyksen toistaminen useaan otteeseen ei ole rakentava tiedonkäsittelyprosessi.

Joten meidän keskustelut junnasi paikallaan. Hoito junnasi paikallaan. Siis mitään ei ikinä saatu aikaiseksi.

Lopulta psykiatri pisti diagnoosiksi "epävakaa persoonallisuushäiriö" ja kirjoitti tähän tapaan: "potilas vaikuttaa kieltävän itseltään negatiiviset tunteet, hän ei suostu kohtaamaan niitä vaan mieluummin kiertää ne, hänen täytyy alkaa kohdata niitä".

Eli psykiatri oli täysin väärässä. Nyt, useita vuosia myöhemmin MINÄ tiedän että mikä minulla oli. Sitä en vieläkään tiedä miten psykiatri saattoi olla noin täydellisen epäpätevä.

AP

Miten kehtasitkaan tuhlata omaa aikaasi noin!

Tunnetaitojen puutteelta vaikuttaa. 

Masennus.

Munanpuute

No taidat olla tunteeton ihminen, eli sun aivoista puuttuu hyvin tärkeitä ja merkittäviä tunnetiloja. Olet siis joko psykopatti tai sosiopaatti.

Vierailija kirjoitti:

Keskustelut psykiatrin kanssa ei koskaan ikinä johtaneet mihinkään. Psykiatri kyseli, minä vastasin niin hyvin kuin osasin. Mutta enhän mä melkein mitään osannut vastata koska melkein mistään en mitään tiennyt. Joten usemmiten vastasin "en tiedä". Psykiatri usein turhautui ja alkoi manata tyyliin "kerro nyt vain! tästä ei tule mitään jos sinä et avaudu! sinun täytyy kertoa asioitasi! et voi tulla tänne vain salailemaan! miksi edes tulet tänne pyytämään apua jos et kerro että mistä kiikastaa? eihän tämä voi tuolla lailla toimia! sinun täytyy kertoa sinun tunteistasi, sinun asioistasi, sinun ongelmistasi! aivan turha tulla tänne esittämään tietämätöntä ja kiertelemään ja kaartelemaan ja välttelemään! jos sä et ala kertoa itsestäsi ja ongelmistasi niin me ei voida sua auttaa!" Se psykiatri huusi aika paljon ja oli tosi kärsimätön. Kysyi ties minkälaisia asioita mistä mulla ei ollut minkäänlaista aavistusta, eikä antanut mulle ollenkaan aikaa pohtia vastausta.

Jos psykiatri kysyy jotain asiaa multa kerran ja vastaan "en tiedä", niin eihän se tieto pälkähdä mun päähän sillä että psykiatri kysyy samaa asiaa multa heti perään vielä toisen ja kolmannen ja neljännenkin kerran. En oikein ymmärrä miten kenenkään aivot voisivat toimia silla lailla että niihin muodostuu lisää tietoa sitä mukaa kun samaa kysymystä vain toistetaan ja toistetaan. Käsittääkseni minkäänlainen tieto ei ikimaailmassa synny tuolla lailla. Saman kysymyksen toistaminen useaan otteeseen ei ole rakentava tiedonkäsittelyprosessi.

Joten meidän keskustelut junnasi paikallaan. Hoito junnasi paikallaan. Siis mitään ei ikinä saatu aikaiseksi.

Lopulta psykiatri pisti diagnoosiksi "epävakaa persoonallisuushäiriö" ja kirjoitti tähän tapaan: "potilas vaikuttaa kieltävän itseltään negatiiviset tunteet, hän ei suostu kohtaamaan niitä vaan mieluummin kiertää ne, hänen täytyy alkaa kohdata niitä".

Eli psykiatri oli täysin väärässä. Nyt, useita vuosia myöhemmin MINÄ tiedän että mikä minulla oli. Sitä en vieläkään tiedä miten psykiatri saattoi olla noin täydellisen epäpätevä.

AP

No oot vieläkin ihan sekaisin ja tulet aina olemaan. Mikä lie kehityshäiriö sulle tapahtunut jo kohdussa.

En arvannut että tämä arvoitus olisi teille noin vaikea. Vähän lisää taustatietoja...

Noiden keskustelujen aikana taisin olla noin 30v tai vähän nuorempi. Olin alunperin mennyt terveyskeskuslääkärille ja valittanut tyyliin "Mun sisällä on vain yksinäisyyttä, ei mitään muuta, näin on ollut lapsesta asti, joskus kouluaikoina tämä alkoi. Kaikki on vain yksinäistä, aina, ja tyhjää, tosi tyhjää. Elämä on tosi raskasta näin, aina vain raskaampaa. Mä en jaksa enää. Kunpa elämä loppuisi niin mun ei tarvitsisi enää kärsiä. Onko tämä masennus?"

Lääkäri kysyi "Milloin sinulla viimeksi oli jonkinlainen hyvä hetki? Siis jokin hyvä tunne? Milloin viimeksi tuntui hyvältä, vaikkapa jonkun toisen ihmisen seurassa?"

Vastasin "En muista. Vuosia sitten. Varmaan silloin pikkulapsena ennen kuin tämä ongelma alkoi."

Lääkäri totesi että kyseessä ei ole masennus ja pisti mulle lähetteen psyk polille jossa sitten aloin tavata hoitajaa, psykiatria ja psykologia.

AP

ÄLÄ LUE TÄTÄ VIESTIÄ JOS HALUAT VIELÄ PÄHKÄILLÄ ITSE.

Liiankin helppo vinkki ratkaisemiseen...

Tuo tunnesähkölaitekeskustelu. Psykiatri esitti "yksinkertaisen" kysymyksen eli kysyi mun tunteista johonkin pahaan tapahtumaan liittyen. Mulle se kysymys ei ollut yksinkertainen, mulle se oli käsittämätön, jotain mistä mulla ei ollut mitään aavistusta. Silloin aloin "horista sekavia". Ei ole mitään merkitystä että puhuin sähkölaitteesta, sähkösignaaleista, hermoista ja aivoista. Eli tuon mun horinan kirjaimellisella sisällöllä ei ole merkitystä.

Vaan siis, tuosta mun horinasta pitää osata tehdä yksi helppo johtopäätös: mulla ei ollut mitään aavistusta että mitä ne tunteet oikein ovat. Eli mistä tuossa oli kyse, mikä vaiva mulla oli??? Ei se ole sosiopatia tai psykopatia, kuten joku ehdotti (psykopaatit tuntevat paljon ihania tunteita kun he tekevät pahaa). Eikä tuo todellakaan ole "negatiivisten tunteiden kieltämistä" kuten psykiatri kuvitteli.

Ja jostain kumman syystä psykiatri ei kysynyt mun hyvistä tunteista mitään. Silloinhan mä olisin vastannut samalla lailla "en tiedä mun hyviä tunteita koska mulla ei ole tunteidenlukemissähkölaitetta". Olisiko psykiatri silloin kuvitellut että minä kiellän itseltäni myös positiiviset tunteet? Miksi kukaan kieltäisi itseltään positiiviset tunteet? Tekeekö kukaan niin? Inhoaako joku positiivisia tunteita niin paljon että tekee kaikkensa välttääkseen niiden tuntemisen? Tuosta siis minun kohdallani ei todellakaan ollut kyse.

AP

Humanoidit hyökkäsivät kimppuusi lapsena, etkä muista sitä itse ollenkaan, ja varastivat kaikki tunteesi. Ihan selvä asia. Olisit tullut minun vastaanotolleni, niin olisit saanut tietää totuuden paljon nopeammin. t. Juhan af Grann

Et varmaan sillä hetkellä kyennyt tavoittamaan tunteitasi, olit ns. lock down traumojesi takia

Aivan kuin onnettomuuteen joutunut saattaa kieltää tunteensa tai jopa koko tapahtuman. Eräälle ystävälleni kävi näin onnettomuuden jälkeen, johon jouduimme ;)

Zinc

Vierailija kirjoitti:

Et varmaan sillä hetkellä kyennyt tavoittamaan tunteitasi, olit ns. lock down traumojesi takia

Aivan kuin onnettomuuteen joutunut saattaa kieltää tunteensa tai jopa koko tapahtuman. Eräälle ystävälleni kävi näin onnettomuuden jälkeen, johon jouduimme ;)

Zinc

Tätä minäkin ajattelin. Ap tuntui olevan ihmisenä jotenkin niin "lukossa", että ei pystynyt puhumaan terapeutillekaan. En tiedä onko enää.

Tuollaista käsittääkseni tapahtuu, ja Ap ei ole mikään hullu sen vuoksi.

Aleksitymiaa?

Vierailija kirjoitti:

ÄLÄ LUE TÄTÄ VIESTIÄ JOS HALUAT VIELÄ PÄHKÄILLÄ ITSE.

Liiankin helppo vinkki ratkaisemiseen...

Tuo tunnesähkölaitekeskustelu. Psykiatri esitti "yksinkertaisen" kysymyksen eli kysyi mun tunteista johonkin pahaan tapahtumaan liittyen. Mulle se kysymys ei ollut yksinkertainen, mulle se oli käsittämätön, jotain mistä mulla ei ollut mitään aavistusta. Silloin aloin "horista sekavia". Ei ole mitään merkitystä että puhuin sähkölaitteesta, sähkösignaaleista, hermoista ja aivoista. Eli tuon mun horinan kirjaimellisella sisällöllä ei ole merkitystä.

Vaan siis, tuosta mun horinasta pitää osata tehdä yksi helppo johtopäätös: mulla ei ollut mitään aavistusta että mitä ne tunteet oikein ovat. Eli mistä tuossa oli kyse, mikä vaiva mulla oli??? Ei se ole sosiopatia tai psykopatia, kuten joku ehdotti (psykopaatit tuntevat paljon ihania tunteita kun he tekevät pahaa). Eikä tuo todellakaan ole "negatiivisten tunteiden kieltämistä" kuten psykiatri kuvitteli.

Ja jostain kumman syystä psykiatri ei kysynyt mun hyvistä tunteista mitään. Silloinhan mä olisin vastannut samalla lailla "en tiedä mun hyviä tunteita koska mulla ei ole tunteidenlukemissähkölaitetta". Olisiko psykiatri silloin kuvitellut että minä kiellän itseltäni myös positiiviset tunteet? Miksi kukaan kieltäisi itseltään positiiviset tunteet? Tekeekö kukaan niin? Inhoaako joku positiivisia tunteita niin paljon että tekee kaikkensa välttääkseen niiden tuntemisen? Tuosta siis minun kohdallani ei todellakaan ollut kyse.

AP

Montako kertaa tapasit psykiatrin? Tiedän tapauksen eräästä naisesta, joka ei pystynyt puhumaan aluksi terapiassa yhtään mitään. Terapeutti oli fiksu ja antoi hänen puhua vasta sitten kun hän siihen pystyi. Ensimmäisellä kerralla terapiassa he eivät puhuneet juuri mitään.

Seuraavilla kerroilla naisen voisiko sanoa tunnelukot rupesivat pikku hiljaa avautumaan ja jossakin vaiheessa he jo kykenivät keskustelemaan hänen traumoistaan. En tiedä oliko sinulla sama mutta voi olla, että joskus siihen avautumiseen tarvitsee vain aikaa.

No mikä se oli?

Ap on mk-ultrattu. Yksi koodaus on mm sellainen tin can man systeemi, että kohde saadaan uskomaan, ettei hänellä ole tunteita (tai sisäelimiäkään).