Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Auttakaa löytämään nimi tälle käyttäytymismallille: odotan onnistumisen johtavan rangaistukseen
29.04.2020 |
Ajattelin, josko palstalaisilla olisi nimi tälle taipumukselleni, tai vaikka halua jakaa vertaiskokemuksia. En nimittäin ole tähän päivään mennessä kuullut ihan vastaavasta ajatusvääristymästä, tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua.
Aina, kun onnistun saamaan itselleni jotain muodollista tunnustusta tai jonkin etuuden, pelkään asian kääntyvän niin, että olen saanut tuon hyvän asian väärin perustein. Se seuraus, mitä pelkään, on paitsi tuon hyvän asian menettäminen, myös jonkinlainen julkinen paheksunta ja/tai juridinen rangaistus. Kerron esimerkkejä:
- Kun valmistun jostain koulutuksesta, pelkään että minulta on jäänyt vahingossa jokin suoritus välistä ja että tutkinto on väärin perustein myönnetty. Tästä voisi pelkojeni mukaan seurata, että tutkinto perutaan myöhemmin, kun joku oppilaitoksessa huomaa virheen.
- Kun haen Kelasta jotain etuutta ja se myönnetään, pelkään täyttäneeni paperit siten, että olenkin antanut tilanteesta väärän kuvan ja että etuus olisi siksi väärin perustein myönnetty. Pelkään, että seurauksena on paitsi etuuden takaisinperintä, myös jonkinlainen syyte petoksesta. Tästä pelkään seuraavan vielä sellaista, että tämä "rike" tulee yleiseen tietoon ja aiheuttaa minulle maineenmenetyksen, josta on sitten seurauksena yhteisön ulkopuolelle jättäminen tai vastaava.
- Kun haen työpaikkaa, pelkään että joku muodollisesti pätevämpi henkilö ohitetaan ja minut valitaan työhön väärin perustein. Seurauksena olisi taas työpaikan menetys, mahdollinen palkan takaisinperintä ja se maineenmenetys.
Tajuatte varmaan pointin. Näin tekstiksi kirjoitettuna nämä ajatukset ovat itsestänikin epärealistisia ja pöhköjä. Järjellä tiedostan, että myös niillä oppilaitoksilla/etuuskäsittelijöillä/rekrytoijilla on vastuu tarkistaa, että heidän tekemänsä päätökset menevät suunnilleen oikein. Tiedostan myös sen, että kaikenlaisia virheitä tapahtuu maailmassa koko ajan, eikä se ole maailmanloppu. En varsinaisesti koe, että pelot estäisivät minua etenemään vaikka urallani, ts. haen kyllä esimerkiksi työpaikkoja ja otan niitä vastaan. Tästä ajatustavasta on kuitenkin se haitta, että se aiheuttaa stressiä, enkä osaa oikein iloita saavutuksistani. Täytän myös kaikki lomakkeet aina ylihuolellisesti ja saatan vielä tehdä perään jonkun varmistussoiton, että kaikki on mennyt ns. oikein. Osaisiko joku teistä palstalaisista nimetä tämän ajatusmallin ja onko jollain kokemuksia vastaavasta? Asia on taas ajankohtainen, kun sain juuri kutsun työhaastatteluun. :) Tämä muistuttaa mielestäni huijarisyndroomaa, mutta en kuitenkaan pelkää paljastuvani esim. tyhmäksi tai osaamattomaksi - luotan kyllä osaamiseeni.
Taustoitan vielä sen verran, että olen kolmekymppinen korkeasti koulutettu nainen. Lapsuudenperheessäni äiti oli ylisuojeleva, eikä auttanut meitä lapsia tavoittelemaan unelmiamme, vaan päinvastoin kehotti aina ylivarovaisuuteen. Isä taas oli kroonisesti masentunut ja äkäinen, ja me muut jouduimme aina toimimaan kaikessa isän mielialojen ehdoilla. Koulussa jouduin pahasti kiusatuksi, enkä saanut apua opettajilta tai vanhemmiltani. Kiusaajat saattoivat yrittää saada minut kiinni jostain mokasta, jotta voisivat luvallisesti haukkua minut. Kehitin sitten selvitymiskeinoksi kympin tytön roolin, jotta voisin jotenkin lunastaa paikkani yhteisössä. Varmaan tämä jännä ajatusmallikin on perua noista ajoista. Olen myös aina ollut tosi tunnollinen ja minulle on tärkeää toimia eettisesti oikein. Ehkä ajatus siitä, että tekisin jotain moraalisesti paheksuttavaa on siksikin niin vaikea.
Kommentit (16)
Kuulosti osittain tutulta tarinalta, lapsuuden perheen osalta. Erona se, että en ollut koskaan kympin tyttö, koulu ei kiinnostanut, kiinnosti muut asiat. Minuakin on kiusattu koulussa, ilmeisesti sen vuoksi, koska sain pojilta huomiota, se ärsytti rumempia tyttöjä. Nyt aikuisena olen miettinyt, että missähän olisin jos minua olisi tuettu kodin puolelta. Olen syntyjäni lahjakas musiikillisesti, liikunnallisesti ja kielellisesti. Jos olisin syntynyt esim. näytteljäperheeseen voisin olla vaikka näyttelijä. Sanotaan mitä sanotaan, mutta lapsuuden perheellä on suuri merkitys siinä millaiset mahdollisuudet on menestyä elämässä. Jos on rahaa ja tuetaan henkisellä tasolla niin lapsella on hyvät mahdollisuudet menestyä elämässä juuri hänelle oikealla tiellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokin tunnelukko?
Huijarisyndrooma
Kiitokset ensimmäisille kommentoijille. Ajattelen, että pessimismi on pikemminkin sellaista yleistä negatiivisen lopputuloksen odottamista, "älä nuolaise ennen kuin tipahtaa". Olen mielestäni perusrakenteeltani pikemminkin optimismi, joskin ylivarovaiseksi kasvatettu sellainen. Herranpelko taas on minusta sellaista yleistä auktoriteettiuskoa, mutta kieltämättä tässä on myös jotain samaa. Huijarisyndroomassa on ymmärtääkseni keskeistä se, ettei usko osaavansa, vaikka se muuten osuukin ajatusmallini kanssa hyvin yhteen. Tunnelukkojakin olen testannut ja saanut joitakin osumia, mutta muistaakseni mikään niistä ei osunut tämän ajatusmallin ytimeen.
Olisiko muilla palstalaisilla ideoita siitä, mikä minua vaivaa? :)
Vierailija kirjoitti:
Kuulosti osittain tutulta tarinalta, lapsuuden perheen osalta. Erona se, että en ollut koskaan kympin tyttö, koulu ei kiinnostanut, kiinnosti muut asiat. Minuakin on kiusattu koulussa, ilmeisesti sen vuoksi, koska sain pojilta huomiota, se ärsytti rumempia tyttöjä. Nyt aikuisena olen miettinyt, että missähän olisin jos minua olisi tuettu kodin puolelta. Olen syntyjäni lahjakas musiikillisesti, liikunnallisesti ja kielellisesti. Jos olisin syntynyt esim. näytteljäperheeseen voisin olla vaikka näyttelijä. Sanotaan mitä sanotaan, mutta lapsuuden perheellä on suuri merkitys siinä millaiset mahdollisuudet on menestyä elämässä. Jos on rahaa ja tuetaan henkisellä tasolla niin lapsella on hyvät mahdollisuudet menestyä elämässä juuri hänelle oikealla tiellä.
Joo, olen itsekin huomannut, miten taloudellisesti ja sosiaalisesti hyvin toimeentulevien perheiden lapset ovat ihan yliedustettuina esimerkiksi yliopistolla. Olen esimerkiksi kadehtinut yhtä ohjaajaani, joka vielä nelikymppisenäkin saa professori-isältään tukea niin urapulmissa kuin terveysasioissakin. Sitten on myös sellaisia kolmekymppisiä tohtorikoulutettavia, jotka jaksavat vuodesta toiseen yrittää eteenpäin huonosti työllistävillä aloilla, kun vakavaraiset vanhemmat kustantavat omistusasunnon. Omalle lapselleni en pysty varmaankaan sitä asuntoa sponssaamaan, mutta koska olen itse huomannut kotitaustan merkityksen, yritän nyt kasvuvaiheessa rohkaista häntä kokeilemaan rajojaan ja uskomaan kykyihinsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulta kuulostaa. Eli koet, ettet ole täysin ansainnut saavutustasi.
Olen koulukiusattu, toisen narsistisen ja toisen vahvasti narsistisen lapsi sekä perheen "musta lammas". Äitini on aina inhonnut minua, eikä isä tehnyt elettäkään suojellakseen minua. Terapian avulla olen vahvempi, mutta pohja on silti hyvin hutera. Olen lamaantunut työelämässäni. En koe oikeasti olevani hyvä missään ja siten sabotoinkin työmahdollisuuteni ennemmin tai myöhemmin, tai yksinkertaisesti luovutan aina.
epäonnistumisen ja pessimistisyyden tunnelukko on vahvana sinussa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huijarisyndroomalta minustakin vaikuttaa
Aloitus oli niin pitkä että anteeksi vaan, en jaksanut lukea joten voin vastata ihan toiseen aiheeseen. Otsikon perusteella siis esim. on sellaisia kokemuksia että kiusaajat, kaverit tai perhe on antanut rangaistuksen menestymisestä, josta pelko jää päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloitus oli niin pitkä että anteeksi vaan, en jaksanut lukea joten voin vastata ihan toiseen aiheeseen. Otsikon perusteella siis esim. on sellaisia kokemuksia että kiusaajat, kaverit tai perhe on antanut rangaistuksen menestymisestä, josta pelko jää päälle.
Uskon, että olet asian ytimessä. Kiusaaminen tosiaan vaan paheni, kun aloin menestyä koulussa ja saada kehuja opettajilta. Tavallaan se teki minusta vielä pahemman hylkiön kuin silloin kun olin näkymätön. Lukiossa esimerkiksi yksi poika joka istui takanani haukkui minut kuiskaten joka kerta kun olin vastannut opettajan kysymykseen. Nyt kun mietin, niin aika usein kiusaajat väittivät minun menestyneen vain koska jotenkin nuoleskelin opettajia. Vanhemmat eivät rankaisseet minua menestyksestä, mutta eivät myöskään kehuneet siitä - jäi fiilis ettei mikään koulumenestys olisi riittänyt heille. Ja joo, aloitusviesti on pitkä kuin nälkävuosi. Halusin vain taustoittaa homman kerralla.
Tuohan hipoo jo jopa vähän vainoharhaisia piirteitä. Kaipa se lapsena sinuun istutettu ylivarovaisuus on luonut pohjaa jonkinlaiselle elämänpelolle, en usko että sen kummempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa. Eli koet, ettet ole täysin ansainnut saavutustasi.
Juuri tämä on se juttu! Ja vielä se, että tähän liittyy pelko siitä, että olen saavuttanut asian "viekkaudella ja vääryydellä". Esimerkiksi gradua tehdessäni pelkäsin koko ajan syyllistyväni plagiointiin, vaikka olin tosi huolellinen työskennellessäni. Tuntui vaan, etten kestäisi, jos joutuisin myöhemmin vaikka samanlaiseen somelynkkaukseen kuin eräs poliitikko. Toki tiedostan, että hänen tilanteensa oli aika erilainen kuin omani.
Huono itsetunto? Millaisen kasvatuksen olrt saanut? Onko iloittu onnistumisista?
Kannustettu? Kehuttu?
Vai "itku pitkästä ilosta" tyyppinen kasvatus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuohan hipoo jo jopa vähän vainoharhaisia piirteitä. Kaipa se lapsena sinuun istutettu ylivarovaisuus on luonut pohjaa jonkinlaiselle elämänpelolle, en usko että sen kummempaa.
Heh, en ole vainoharhainen psykoottisessa mielessä, mutta toki sillälailla kuvainnollisesti. Vähän kuin jotkut luulevat, että heistä koko ajan juoruillaan tai että vieraat ihmiset katsovat arvostellen kaupungilla. Toki sitäkin joillekin tapahtuu, mutta varmasti harvemmin kuin mitä ihmiset olettavat. Tuon elämänpelon kyllä tunnistan.
Vierailija kirjoitti:
Huono itsetunto? Millaisen kasvatuksen olrt saanut? Onko iloittu onnistumisista?
Kannustettu? Kehuttu?
Vai "itku pitkästä ilosta" tyyppinen kasvatus.
Ei iloittu, ei kannustettu eikä kehuttu, valitettavasti. Isäni ainakin on aina suhtautunut todella epäluuloisesti kaikkeen hyvään. No okei, hän kyllä iloitsi, kun pääsin opiskelemaan erästä hyvin arvostettua alaa. Vaihdoin sittemmin ammattia, mutta isäni näkee minut aina ja ikuisesti tuon "herraskaisen" ammattiryhmän edustajana, eikä ole kiinnostunut siitä, mitä muuten teen tai mistä pidän. Tunnistan kyllä huonon itsetunnon, vaikka se on iän myötä parantunut paljon.
Alue: Aihe vapaa
Pessimismi, herranpelko.