Lue keskustelun säännöt.
Voiko lapsiaan katua?
Katuva
26.04.2020 |
Otsikossa kysymys.
Toivon asiallista keskustelua tabu aiheesta.
Kommentit (79)
Joo. Itse kadun omaa pyypyy lastani/lapsiani! Kaikki hokee pyypyytä, eikä lopeta. Kuinka enään kestän?
T:Lapsiinsa kyllästynyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kadun joka päivä, eikä asiaa saa tekemättömäksi. Pahempaa kuin huono tatuointi.
Vierailija kirjoitti:
Myöntääkö kukaan muuten koskaan kasvattaneensa lapsiaan huonosti? Minusta on kiinnostavaa, että hyvin käyttäytyvistä (aikuisistakin) lapsista otetaan helposti kunnia, mutta huonosti käyttäytyvälle kriminaalilapselle ei vain voinut mitään. Uskon kyllä ettei huonosti käyttäytyvälle kriminaalilapselle välttämättä voi mitään, mutta sitten on epäjohdonmukaista ajatella suoraviivaisesti, että hyvä kasvatus johtaa hyvin käyttäytyviin lapsiin. Ei voi ottaa kunniaa vain hyvistä tuloksista ja huonojen tulosten kohdalla väännellä käsiään ja todeta ettei voinut mitään.
Ja sitten niitä huonoja lapsia kadutaan, harvemmin hyviä ja menestyneitä.
Vierailija kirjoitti:
Kadun joka päivä, eikä asiaa saa tekemättömäksi. Pahempaa kuin huono tatuointi.
Teitkö useammankin lapsen? Annoitko lapsen pois?
Vierailija kirjoitti:
En kadu lasta, mutta kadun vanhemmuuttani. Lapsi on ehkä osoittanut minussa sellaisia heikkouksia, joita en aiemmin joutunut kohtaamaan niin raadollisesti. Kärsimättömyys, väsymys, kyllästyminen ja paljon sellaisia negatiivisia tunteita ja toimintatapoja, joiden äärelle en aiemmin joutunut samalla tavalla pysähtymään. Se on ollut ehkä rankin asia ikinä.
Samalla lapsi on tuonut elämääni sellaista onnea ja iloa, joita en osannut kuvitellakaan. Niistä olen onnellinen.
No eikö ole hyvä asia että olet joutunut kehittymään ihmisenä kun vanhemmuus on haastanut sinua siihen? Ja mitkä asiat oikeasti on lapsen syytä, eikä vaan sitä että sinä itse vaadit itseltäsi kaikkea mitä et jaksa ja mitkä ei sinua kiinnosta vaan kyllästyt? Usein nykyään vanhemmat ihan itse tekevät siitä vanhemmuudesta vaikeaa. Lapsi kasvaa siihen minkälainen vanhempi on, ei päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kadu lasta, mutta kadun vanhemmuuttani. Lapsi on ehkä osoittanut minussa sellaisia heikkouksia, joita en aiemmin joutunut kohtaamaan niin raadollisesti. Kärsimättömyys, väsymys, kyllästyminen ja paljon sellaisia negatiivisia tunteita ja toimintatapoja, joiden äärelle en aiemmin joutunut samalla tavalla pysähtymään. Se on ollut ehkä rankin asia ikinä.
Samalla lapsi on tuonut elämääni sellaista onnea ja iloa, joita en osannut kuvitellakaan. Niistä olen onnellinen.
Minulla aivan sama tunne. Vanhemmuudessa tarvittavat piirteet ovat osoittautuneet minulla olevan heikkouksia. En ole kärsivällinen, en pidä siitä että minun pitää olla se joka luo arkeen rakenteita, olla johdonmukainen jne. Olen itse parhaillani kun saan rauhassa keskittyä älykkyyttä vaativaan tekemiseen ja saan konkreettisesti jotain aikaan. Lapsen kanssa eläminen on siis minun vahvuuksieni vastakohta. Tunnen koko ajan itseni riittämättömäksi ja turhautuneeksi. Kukaan ulkopuolinen tätä ei tosin huomaa, ollaan ulospäin oikein malliperhe. Kadun, että päätin ryhtyä vanhemmaksi, tämä ei ole minua varten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myöntääkö kukaan muuten oikoskaan kasvattaneensa lapsiaan huonosti? Minusta on kiinnostavaa, että hyvin käyttäytyvistä (aikuisistakin) lapsista otetaan helposti kunnia, mutta huonosti käyttäytyvälle kriminaalilapselle ei vain voinut mitään. Uskon kyllä ettei huonosti käyttäytyvälle kriminaalilapselle välttämättä voi mitään, mutta sitten on epäjohdonmukaista ajatella suoraviivaisesti, että hyvä kasvatus johtaa hyvin käyttäytyviin lapsiin. Ei voi ottaa kunniaa vain hyvistä tuloksista ja huonojen tulosten kohdalla väännellä käsiään ja todeta ettei voinut mitään.
Kyllä ainakin minä valvoin öitä miettien, mitä kaikkea olen tehnyt väärin, kun lapseni tuntui yhdessä vaiheessa tekevän pelkkiä huonoja valintoja. Jokaikiseen takaiskuun etsin ja löysin syyn kasvatukseni puutteista.
T. se toista lastaan jossakin vaiheessa katkerasti katunut.
Nuoruuteen kuuluu töpeksiminen. Minä ainakaan en nuorena töppäillyt sen takia että kasvatukseni olisi ollut huono, minä vaan olin siihen aikaan tyhmä. Murrosikäinen ihan tutkitusti tyhmenee väliaikaisesti koska siinä vaiheessa aivoissa käy sellainen myllerrys, vielä pahempi kuin joskus ihan pienenä kun aivot kehittyy nopeasti. Murrosikäisellä menee esim. kyky tulkita ihmisten ilmeitä oikein, suurin osa ilmeistä näyttää heidän silmissään vihalta, vaikka se olisi esim. surua. Siksi murkut on vihaisia koska kuvittelevat että kaikki ovat heille vihaisia ja vihaavat heitä, ja he joutuvat puolustautumaan kaikkea vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan kadun. Olin aika nuori aikuinen ja henkisesti huonossa pisteessä tullessani raskaaksi. Lisäksi lapsen isällä on ADHD, mikä olisi kannattanut ottaa huomioon (tällöin ei niin yleisesti tiedetty, että se periytyy vahvasti). Raskasta on sen vuoksi, että sairastuin myöhemmin pysyvästi. Tämän takia en ole pystynyt elämään tavallista perhe-elämää lapsen kanssa. Jos siis olisin nähnyt tulevaisuuteen, että en ole terve enkä pysty kunnolla töihin/sosiaaliseen elämään/tarjoamaan lapselle erilaisia kokemuksia elämässä, niin en olisi tehnyt lasta. Pelkän lapsen tai pelkän sairauden kanssa voisi jonkunlaista elämää elää, mutta molemmat on vähän liian rajoittavaa. Lapsi on kuitenkin jo kohta yläasteella, niin ei häntä oikein kannata enää sijoittaakaan, jos joku sellaista aikoo ehdottaa. Kadun lasta, koska en tiennyt, että minusta tulee huono vanhempi. En itseäni siitä syytä, koska en voi terveyden puutteelle mitään. Toisten länttäämä leima joskus harmittaa, koska jotkut varmasti olettavat elämänhallintaongelmaiseksi työssäkäymättömyyden perusteella.
Eli ilmeisesti luultua yleisempää katua mutta tästä ei vain uskalleta puhua
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän lukuisia lapsia, joiden hankkimista katuisin katkerasti, jos he olisivat omiani!
t. vela
Mä kadun lapsiani. Sain heidät nuorena, 18- ja 20- vuotiaana. Lasten isän kanssa oli myrskyisä suhde, väkivaltaa, käytti alkoa yms. Häipyi viimein kun nuorempi oli vauva. Siitä lähtien tehnyt kiusaa kaikin mahdollisin tavoin, esim. ei suostu allekirjoittamaan mitään, lapsilla ei ole passeja eikä pankkitilejä vieläkään. Hain yksinhuoltajuutta oikeudelta 10+ vuotta sitten, exäni ei ilmestynyt oikeuteen, juttua lykättiin eikä siitä kuulunut sen koommin mitään.
Oma perheeni laittoi välit poikki jo raskausaikana, teiniäiti tyttärenä oli heille niin suuri häpeä. Minulla ei ole muuta sukua.
Yksinhuoltajuus välillä työttömänä ollen ja ilman tukiverkkoja ei ole elämisen arvoista elämää, lapset on useamman kerran olleet keskenään yön kotona mm. kun minut leikattiin sairaalassa. En kehdannut sanoa kellekään mitään kun arvelin että lapset menee huostaan suoraan, täältä on tullut juttuja luettua.
Yhteiskunnan suhtautuminen yh-äitiin on vihamielistä ja halveksuvaa, samoin työpaikoissa kun selviää että olen yh, osa lopettaa suoraan puhumasta ja moikkaamasta. Naiset pelkää että vien heidän miehen rai jotain, ystävyyssuhteita ei oikein synny. Koko ajan spitaalinen olo.
Voin sanoa että harmittaa ajoittain lukea avautumisia miten tuilla ei pärjää. Nytkin meni taas koronan takia yksi työ alta, alan jonottaa työttömyyskorvauksia ja elätän sillä sit 16v lapsen ja melkein 18v miehen. Onneksi poika täysi-ikäistyy nyt kesällä ja muuttaa pois, hän on sitten vastuussa omasta elämästään. 18v olen raatanut hänen eteen eikä mikään riitä. Olen velkaantunut siitä lähtien kun meni lukioon, yksinkertaisesti syö mut vararikkoon. Kengät ei kestä koon 45 jalassa kuukautta pidempään, koko ajan tarvii milloin mitäkin. Olen itse käynyt kampaajalla viimeksi vuonna 2010. Tää jatkuva köyhyys on jotain hirveää.
En ole koskaan pystynyt tarjoamaan lapsilleni yhtäkään matkaa enkä kesälomia yhtään missään, mitään merkkivaatteita tai ylimääräisiä luksuksia. Tämä on tehnyt lapsista katkeria ja vihaisia nuoria.
Kyllä, minä kadun. Voisinpa mennä ajassa taaksepäin ja estää itseäni hankkimasta lapsia. Kunpa edes yksi lukisi kirjoitukseni ja tulisi järkiinsä, köyhän nuoren ei todellakaan kannata lisääntyä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä kadun lapsiani. Sain heidät nuorena, 18- ja 20- vuotiaana. Lasten isän kanssa oli myrskyisä suhde, väkivaltaa, käytti alkoa yms. Häipyi viimein kun nuorempi oli vauva..
En ole koskaan pystynyt tarjoamaan lapsilleni yhtäkään matkaa enkä kesälomia yhtään missään, mitään merkkivaatteita tai ylimääräisiä luksuksia. Tämä on tehnyt lapsista katkeria ja vihaisia nuoria.
Kyllä, minä kadun. Voisinpa mennä ajassa taaksepäin ja estää itseäni hankkimasta lapsia. Kunpa edes yksi lukisi kirjoitukseni ja tulisi järkiinsä, köyhän nuoren ei todellakaan kannata lisääntyä![/
Minä luin. Halaus sinulle ❤️
Minä joskus kadun. Perustin perheen nuorena, koska mies halusi, ja koska minä en vielä tiennyt, mitä elämältäni halusin ja ajattelin, että varmasti lapsia jossain vaiheessa hankin niin miksi en nyt.
No, nyt liki 10 vuotta myöhemmin minulla olisi kunnianhimoa vaikka mihin, mutta lapset jarruttavat suunnitelmiani. En enää voi lähteä toiseen päähän Suomea opiskelemaan unelmani ammattia, eikä etäopiskelukaan onnistu, koska ala sellainen. Miehen työ on täällä, samoin minun, tukiverkosto on täällä ja lasten ystävät.
Olen toki tyytyväinen elämääni näinkin, mutta välillä tunnen, kuinka osa minua kaipaa sellaista urakeskeistä elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siskoni synnytti kehitysvammaisen lapsen ja katuu (sekä vihaa) häntä päivittäin.
Eikai lapsi ole siskosi hoidettavana? Kauheaa olla, jos vihaa lastaan. Miten voi katua, jos ei tiennyt ennalta että on kehitysvammainen?
No kyllä muakin kaduttaisi, jos olisin tehnyt lapsen, joka olisi ikuinen taakka. Siitä huolimatta, että en olisi etukäteen tiennyt asiasta. Varmasti tuntuisi todella epäreilulta, että elämä on jakanut mustapekan käteen.
Miesystäväni ex ei olisi halunnut lasta. Heille syntyi kuitenkin yksi poika. Äiti kertoi myös pojalleen ( nyt jo aikuinen), että ei olisi halunnut lasta. Kuitenkin, kun ex ja miesystäväni erosivat, nainen taisteli huoltajuudesta ja myös sai sen. Itsekäs, vihamielinen ihminen, mutta ilmeisesti viranomaisten mielestä parempi kuin rakastava isä.
En kadu lapsiani. He ovat maailman rakkaimmat ihmiset minulle. Mutta välillä on sellaisia hetkiä jolloin mietin kuinka raskasta elämästäni on tullut. Silloin palautan mieleeni kuinka ihania lapseni ovat ja negatiiviset tunteet katoavat.
Hetkellisesti olen katunut, kun lapset olivat pienempiä. Tähän liittyi vahvasti rakoileva parisuhde sekä rajaton anoppi, joka tuntui olevan läsnä joka ikinen sekunti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin sain kehitysvammaisen lapsen ja kadun koko raskautta ja lasta valtavasti. Meille Down selvisi vasta syntymän jälkeen enkä pystynyt hyväksymään lasta mitenkään.
Miksi et anna adoptioon jollekin, jolla korkea hoivavietti? Ihmislemmikiksi. Saavat ansaitsemaansa rakkautta.
Tästä pitäisi puhua enemmän ja pitäisi olla adoptio näille, jotta saavat kodin, jossa heidät hoidetaan kunnolla.
Ei vammaiset nyt herran tähden ole mitään "ihmislemmikkejä", käsittämättömän alentuva termi. Vammaisen hoitaminen ei myöskään ole mitään leppoisaa ja mukavaa puuhastelua vaan pahimmillaan raskasta työtä, jossa lasta ei voi päästää näkyvistä hetkeksikään. Tätä työtä tekee myös "turhaan" siinä mielessä, että vaikeasti vammainen ei välttämättä koskaan kasva sellaiseen kuntoon, että pärjäisi ilman apua. Työsavottaa on siis tiedossa loppuelämän ajaksi ja sen vuoksi se onkin niin stressaavaa, kun mitään loppua ei ole näkyvissä. Rakkautta tällaiset lapset tietysti ansaitsevat siinä missä kaikki muutkin, mutta ei kannata unelmoida siitä, että adoptiovanhempia olisi jonossa tällaisia lapsia ottamassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin sain kehitysvammaisen lapsen ja kadun koko raskautta ja lasta valtavasti. Meille Down selvisi vasta syntymän jälkeen enkä pystynyt hyväksymään lasta mitenkään.
Miksi et anna adoptioon jollekin, jolla korkea hoivavietti? Ihmislemmikiksi. Saavat ansaitsemaansa rakkautta.
Tästä pitäisi puhua enemmän ja pitäisi olla adoptio näille, jotta saavat kodin, jossa heidät hoidetaan kunnolla.
Ei vammaiset nyt herran tähden ole mitään "ihmislemmikkejä", käsittämättömän alentuva termi. Vammaisen hoitaminen ei myöskään ole mitään leppoisaa ja mukavaa puuhastelua vaan pahimmillaan raskasta työtä, jossa lasta ei voi päästää näkyvistä hetkeksikään. Tätä työtä tekee myös "turhaan" siinä mielessä, että vaikeasti vammainen ei välttämättä koskaan kasva sellaiseen kuntoon, että pärjäisi ilman apua. Työsavottaa on siis tiedossa loppuelämän ajaksi ja sen vuoksi se onkin niin stressaavaa, kun mitään loppua ei ole näkyvissä. Rakkautta tällaiset lapset tietysti ansaitsevat siinä missä kaikki muutkin, mutta ei kannata unelmoida siitä, että adoptiovanhempia olisi jonossa tällaisia lapsia ottamassa.
Ei termi ole alentava. Ihmiset rakastavat lemmikkejään hyvin paljon. Hoitavat paremmin kuin itsensä, vaikka lemmikit ovat työsavotta.
Kyllä jokainen ihminen ansaitsee paikan, missä häntä rakastetaan. Toisilla on isompi hoivavietti kuin toisilla. Adoptio helpottuu mitä enemmän siitä puhutaan. Hyvää hoitoa ja rakkautta nämä tarvitsevat ja se kuuluu heille. Paikassa, jossa heitä vihataan, ei sellaista saa. Apua tällaisiin paikkoihin.
Termi "lemmikki" rinnaistaa vammaisen lapsen eläimeen, ja kyllä se on alentavaa vaikka ihmiset miten rakastaisivat omia kotieläimiään.
En kadu lasta, mutta kadun vanhemmuuttani. Lapsi on ehkä osoittanut minussa sellaisia heikkouksia, joita en aiemmin joutunut kohtaamaan niin raadollisesti. Kärsimättömyys, väsymys, kyllästyminen ja paljon sellaisia negatiivisia tunteita ja toimintatapoja, joiden äärelle en aiemmin joutunut samalla tavalla pysähtymään. Se on ollut ehkä rankin asia ikinä.
Samalla lapsi on tuonut elämääni sellaista onnea ja iloa, joita en osannut kuvitellakaan. Niistä olen onnellinen.