Psykoterapia on suunnattu eliitille?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se Kela-tuettunakin maksaa liikaa. Helsingissä on ihan tyypillistä maksaa 40e/45min pelkkää omavastuuta. Useammat kokeneet terapeutit ottaa 100 euroa kerralta. Siitä voi laskea paljon se tekee kuukaudessa, tai vuodessa. Ei todellakaan ole pienituloisten hommaa.

Samaa mieltä tästä(kin). Eivätkä kaikki saa toimeentulotukea, joten käytännössä yhtälö on mahdoton. Lääkinnällisenä kuntoutuksena terpian saaminen on ihmeeltään samaa tasoa jeesuksen uuden tulemisen kanssa.

Minä olen käynyt pienituloisena ilman sossun apua. Kyllähän se kirpaisi, mutta olin jo niin pohjalla, että se oli ainoa vaihtoehto. 3 Kelan tukeman vuoden jälkeen pääsin vielä 2 vuodeksi lääkinnällisen kuntoutuksen kautta eli minulle ilmaista.

Onnekas sinä.

Sitäkin, mutta ei mikään ilmaiseksi tule. Ilmeisesti minun katsottiin edenneen ja sen takia lääkinnällistä kuntoutusta puollettiin. Valitettavasti "tuottamattomia" ei haluta kuntouttaa ( esim. eläkeläiset)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se Kela-tuettunakin maksaa liikaa. Helsingissä on ihan tyypillistä maksaa 40e/45min pelkkää omavastuuta. Useammat kokeneet terapeutit ottaa 100 euroa kerralta. Siitä voi laskea paljon se tekee kuukaudessa, tai vuodessa. Ei todellakaan ole pienituloisten hommaa.

Samaa mieltä tästä(kin). Eivätkä kaikki saa toimeentulotukea, joten käytännössä yhtälö on mahdoton. Lääkinnällisenä kuntoutuksena terpian saaminen on ihmeeltään samaa tasoa jeesuksen uuden tulemisen kanssa.

Minä olen käynyt pienituloisena ilman sossun apua. Kyllähän se kirpaisi, mutta olin jo niin pohjalla, että se oli ainoa vaihtoehto. 3 Kelan tukeman vuoden jälkeen pääsin vielä 2 vuodeksi lääkinnällisen kuntoutuksen kautta eli minulle ilmaista.

Onnekas sinä.

Sitäkin, mutta ei mikään ilmaiseksi tule. Ilmeisesti minun katsottiin edenneen ja sen takia lääkinnällistä kuntoutusta puollettiin. Valitettavasti "tuottamattomia" ei haluta kuntouttaa ( esim. eläkeläiset)

Tämä onkin törkeyden huippu. Suurimmalle osalle kun terapia ei ole _kuntoutus_, vaan juurikin se _hoito_. Käytännössä ihminen siis jätetään hoidotta toimimattomalle ”lääkitykselle”. Kuten sanottua; kaunisteltu holokausti - kyllä se jossakin kohtaa lopettaa itsensä.

Aika monella vähätuloisella on varaa tupakkaan ja alkoholiin. Paljon enemmänkin kuin 40 euroa viikossa. Psykoterapian omavastuu kelan tukemana on noin 1200-1600 euroa vuodessa (40krt/v).

Eli kyse on priorisoinnista. Jätänkö ryyppäämisen väliin tai Kanarian matkan ja hoidan itselleni hyvinvointia. Vai haenko hedonistista nautintoa just nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näyttö psykoterapian vaikuttavuudesta on niin heikkoa, että sen maksaminen veronmaksajien pussista kaikille halukkaille on eettisesti kyseenalaista.

Pikemminkin voisi harkita kela-korvauksen rajaamista nykyisestä pienemmäksi/pienemmälle joukolle.

Olisiko sinulla sitten parempia ehdotuksia hoidoksi - lääkkeet eivät nimittäin tehoa sitä vähääkään. Ehkä eutanasia?

Voisin esimerkiksi tarjota yksisarvisterapiaa 45 €/h, sama näyttö tehosta kuin psykoterapialla.

Olisi vain niin paljon halvempaa kuin psykoterapia, että kelalla olisi varaa maksaa koko tuntitaksa, potilaalle ei jäisi omavastuuosuuttakaan maksettavaksi.

Minä uskon, että kyllä yksisarvisterapiakin voi auttaa hetkellisesti, epäilen vaan, ettei siitä ole pidempiaikaista apua. Oikeassa terapiassa on ymmärtääkseni tarkoitus vaikuttaa pysyvämmin ihmisen käsitykseen itsestään, auttaa tekemään realistisempia tulkintoja eri tilanteista ja saada keinoja vaikeiden tilanteiden ja tunteiden käsittelyyn. En ole itse koskaan käynyt missään luontais- tai huuhaahoidoissa, mutta sen perusteella, mitä olen lukenut ja telkkaridokumenteista nähnyt, hoitajat vaikuttavat olevan hyvin empaattisia ja ystävällisiä ja varmaan koittavat viimeisen päälle kuunnella ja ymmärtää asiakasta. Jos ihminen tarvitsee sitä, hoito varmaan auttaa häntä siinä hetkessä.

Ei minulla ainakaan ole varaa edes osittain tuettuun terapiaan. Olen keskipalkkainen YH-äiti pääkaupunkiseudulta. AV-palsta ja pari ulkomaista nettipalstaa ovat minun terapiaani. Niissä ainoastaan avaudun vaikeista asioista.

Raamatun lukeminen ja tutkistelu ja seurakuntaelämä ovat erinomaista ilmaista terapiaa.

Se minua säälittää, jos ihmiset eivät tajua sitä, että terapiaa voi ostaa itse. Telkkarista tulee aamuisin ennen lastenohjelmia ennustajien mainoksia. Ennustajien minuuttitaksa 2-3 €/min. on sellainen, että samaan hintaan saisi hyvinkin psykologin vastaanoton, eikä siihen tarvita mitään lähetettä, sen kun vaan varaa ajan. Varsinkin lyhytterapeutit antavat neuvontaa siitä näkökulmasta, miten ihminen voisi edetä elämässään, toki toivovat, että vastaanotolla käydään ainakin muutama kerta.

Vierailija kirjoitti:

Raamatun lukeminen ja tutkistelu ja seurakuntaelämä ovat erinomaista ilmaista terapiaa.

Päinvastoin pää menee entistä pahemmaksi jos alkaa kuvitella että jeesus parantaa kaikki vaivat.

Vierailija kirjoitti:

Raamatun lukeminen ja tutkistelu ja seurakuntaelämä ovat erinomaista ilmaista terapiaa.

Miksi se ei sitten auttanut minua, vaikka lapsuudessani suorastaan kasvoin noihin? Miksi jumala ei armahtanut lasta vilpittömistä yrityksistä huolimatta? Kuinka monia satoja tunteja luinkaan raamattua ja rukoilin, mutta silti itsetuntoni oli tosi huono ja olin vakavasti masentunut lapsesta asti, koska minä jäin henkisesti täysin yksin lapsena. Seurakunnassa olin tuhansia tunteja (joka viikko ke ja su). Sain ihan uuden, onnellisen elämän, kun menin terapiaan lukioikäisenä. Jos jumala oikeasti vastaisi rukouksiin, niin luulisi, että pienen viattoman lapsen avunpyyntöihin, mutta kun ei vastaa, ei niin ei vastaa. Se kärsimys oli ihan hirveää silloin. Tuntuu hassulta, kun monesti kuulee puhuttavan, että KAIKKI pienet tytöt haaveilevat jostain prinsessajutuista, omista häistään ja lapsista. Minulla ei ollut lapsena mitään haaveita. Pystyin ajattelemaan elämääni vain pari vuotta eteenpäin. Uskoin, että kuolen sen jälkeen, koska elämä oli niin synkkää ja raskasta, että ei ollut mahdollista, että sitä pystyisi jaksamaan sen pidemmälle. En ajatellut tappavani itseäni, mutta ajattelin, että jotenkin mystisesti vaan kuolen johonkin. Siinä olikin aikamoinen ristiriita, että seurakunnassa meidän uskovaisten perheiden lasten opetettiin olevan onnekkaita ja etuoikeutettuja, kun meidän elämämme ei ollut pinnallista, tyhjää ja onnetonta niin kuin "maailmassa" elävien. Välillä kiinnitin huomiota, kuinka kavereiden perheissä oli yleensä tosi mukava ja iloinen meininki (meillä kotona oli satunnaisesti myös, mutta enimmäkseen oli raskas ja synkkä tunnelma), mutta en sitä osannut sen syvällisemmin jäädä pohtimaan. Me olimme onnekkaita ryhmänä, mutta minä yksilönä surkea, arka ja onneton ja koin sen olevan oma vikani.