12v lapsi menee täysin tolaltaan, jos tekee missä tahansa asiassa virheen, tai ei onnistu

Vierailija kirjoitti:

Nykyään ei riitä, että on paras. Pitää olla täydellinen. Aivan kuin täydellisyyden vaatimusta kauppaavat eivät tietäisi, että tyytymättömyys siinä vain kasvaa ja saa ihmiset reagoimaan.

Kuten ne Kardasdianit vai mikä niitten nimi, täydellistä täydellistä täydellistä.

On siinä suorituspaineita.

Sanoisin lapsella olevan heikko itseluottamus ja pelkää ettei enää rakasteta kun ei olekaan 10 lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään ei riitä, että on paras. Pitää olla täydellinen. Aivan kuin täydellisyyden vaatimusta kauppaavat eivät tietäisi, että tyytymättömyys siinä vain kasvaa ja saa ihmiset reagoimaan.

Kuten ne Kardasdianit vai mikä niitten nimi, täydellistä täydellistä täydellistä.

On siinä suorituspaineita.

Sanoisin lapsella olevan heikko itseluottamus ja pelkää ettei enää rakasteta kun ei olekaan 10 lapsi

TÄMÄ

Koulussa käytös on ok.

Kotona käytös on huono.

Mitä kotona on sellaista mitä koulussa ei ole? Vastaus: SINÄ. Koulussa lapsi on turvassa sinulta.

Tuo lapsen järkyttävä ahdistuneisuus ei tule lapsen sisältä, vaan se tulee ihmisestä joka hänelle sitä ahdistusta aiheuttaa.

Olet tyypillinen sosiaalinen auttavainen idiootti. Tarkkailet "autettavan" ihmisen käytöstä, mutta olet täysin sokea sille negatiiviselle vaikutukselle joka SINULLA on siihen autettavaan ihmiseen. Hänen huono käytöksensä ei johdu hänestä vaan sinusta, sinä aiheutat hänen huono käytöksensä, sinä aiheutat hänen ongelmansa. Hän ei ole sinun "autettava", vaan hän on sinun uhrisi.

--

Nyt ei ole mitään merkitystä sillä että loukkaako tämä kirjoittamani viesti sinua. Ei ole mitään väliä sillä minkälaisia tunteita sinulla on tätä viestiä tai minua kohtaan.

Keskity vain itseesi sekä lapseesi ja vastaa tähän kysymykseen: LOUKKAAKO sinua se ajatus että sinä kenties olet haitallinen omalle lapsellesi? Loukkaako sinua se että kun yrität auttaa häntä niin kenties päinvastoin vain haittaat häntä?

JOS tuo loukkaa sinua, niin sinä olet aivan selvästi narsistinen vanhempi eli on suuri riski että olet pahasti haitallinen lapsellesi. Se ei tarkoita sitä että sinä olet narsisti. Se tarkoittaa sitä että sinulla on narsistinen suhde lapseesi. Eli myrkyllinen ihmissuhde. Tarvitsette ammattiapua jotta saatte teidän suhteenne terveeksi. Ihmisen sisäistä narsismia ei voida korjata, mutta ihmissuhteita voidaan korjata. Sinä et itse siihen korjaamiseen pysty, koska olet sokea omille haitallisille tavoillesi ihmissuhteissa. Tarvitset ulkopuolista apua, joku joka näkee suhteenne objektiivisesti.

UP

Auttaisiko tunteiden sanoittaminen? Mitä enemmän annat ymmärtää, että noin ei saa reagoida, sitä pahemmaksi kohtaus menee. Käsitelkää se asia, tunteet yhdessä: mitä tuntee, mistä syystä. Älä pelkää tunnereaktiota, lapsen täytyy opetella selviämään niistä ja sinä annat vanhempana siihen työkalut.

Oletko itse millainen? Lapset ottavat mallin vanhemmiltaan, joten jos et näytä lapselle omia epäonnistumisiasi niin lapsi luulee ettei tarvitse apua. Tutkitusti lapset yrittävät innokkaammin jos vanhemmillakin menee asian kanssa pidempään pähkäillessä (verraten jos aikuinen osaa asian tuosta vain).

UP

Kyllä tuo kannattaa hoitaa heti ennen kuin tilanne menee vielä pahemmaksi. Yläasteella ja lukiossa tilanne voi olla jo todella paha, jos lapsen ajattelumalliin ei tule muutosta.

Tuollainen perfektionismi, ankaruus itseään kohtaan ja huono itsetunto voi näkyä muuallakin elämässä esim. harrastuksissa ja ulkonäköpaineissa ja voi johtaa syömishäiriöihin, masennukseen, uupumiseen yms. Aikaisemmissa viesteissä tuli jo hyviä neuvoja. Jutelkaa silloin kun ei ole tilanne päällä. Ammattilaisen avustakin voi olla hyötyä. Juttelusta ei ole hyötyä sillä hetkellä kun lapsi on pois tolaltaan ja itkee ja raivoaa. Eikä varsinkaan silloin, jos tilanne menee helposti molemminpuoleiseksi huutamiseksi.

Tunnistan itseni tuollaisesta perfektionismista ja on ollut aika vaikea opetella olemaan armollisempi itselleen. Eli kannattaa puuttua siihen jo heti lapsena. Ennen ei puhuttu mistään tunteiden sanoittamisesta, mutta sitä kannattaa hyödyntää.

Kirjoittaja nro 28 on aika kärkevä, mutta pointti käytöseroista koulussa vs. kotona on hyvä. Vaihtoehtoja on ainakin kolme: lapsi yksinkertaisesti uskaltaa näyttää tunteensa kotona paremmin kuin koulussa, mikä on pohjimmiltaan tietysti hyväkin asia. Perheen kanssa oleminen voi myös ikään kuin taannuttaa lapsen rooliin, mikä on myös luonnollista. Tai sitten juurikin sinun tai muiden perheenjäsenten läsnäolo aiheuttaa epäonnistuessa ahdistusta, mikä todennäköisesti liittyisi kovaan paineeseen täyttää odotuksia.

Miten suhtaudut (tai suhtauduit ennen oireilua) siihen, että lapsi ei heti onnistu kaikessa - tai ehkä vielä oleellisemmin, siihen, jos hän onnistui jossain heti? Itselleni vanhemmat opettivat vahingossa (?), että vain ponnistelematta onnistuminen on ok, ja sekin vain lievästi positiivinen juttu, oikeastaan aika arkista. Kaikki muu oli häpeällistä, oman ja perheeni "todellisen tason" alittamista. Kärsin tästä edelleen ihan päivittäisessä elämässä aikuisenakin. JOS teillä on kyse tästä, ei ehkä vielä ole myöhäistä muuttaa suuntaa. Lapsen tulisi saada kokea, että myös (etenkin!) ponnistelua vaatinut onnistuminen on hieno juttu!

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittaja nro 28 on aika kärkevä, mutta pointti käytöseroista koulussa vs. kotona on hyvä. Vaihtoehtoja on ainakin kolme: lapsi yksinkertaisesti uskaltaa näyttää tunteensa kotona paremmin kuin koulussa, mikä on pohjimmiltaan tietysti hyväkin asia. Perheen kanssa oleminen voi myös ikään kuin taannuttaa lapsen rooliin, mikä on myös luonnollista. Tai sitten juurikin sinun tai muiden perheenjäsenten läsnäolo aiheuttaa epäonnistuessa ahdistusta, mikä todennäköisesti liittyisi kovaan paineeseen täyttää odotuksia.

Miten suhtaudut (tai suhtauduit ennen oireilua) siihen, että lapsi ei heti onnistu kaikessa - tai ehkä vielä oleellisemmin, siihen, jos hän onnistui jossain heti? Itselleni vanhemmat opettivat vahingossa (?), että vain ponnistelematta onnistuminen on ok, ja sekin vain lievästi positiivinen juttu, oikeastaan aika arkista. Kaikki muu oli häpeällistä, oman ja perheeni "todellisen tason" alittamista. Kärsin tästä edelleen ihan päivittäisessä elämässä aikuisenakin. JOS teillä on kyse tästä, ei ehkä vielä ole myöhäistä muuttaa suuntaa. Lapsen tulisi saada kokea, että myös (etenkin!) ponnistelua vaatinut onnistuminen on hieno juttu!

Ohops, anteeksi, siis 23 eikä 28...

jonkin asteinen adhd/add, ei kestä poikkeusta rutiineissa. Kannattaa antaa jäähtyä omassa rauhassa omassa huoneessa ja rauhallisesti keskustella sen jälkeen ja kysellä mille nuoresta itse tuntuu, mistä noi kohtaukset voi tulla ja osoittaa vaan tukea ja välittämistä. Ehkä kannattaa myöskin ilmaista jotenkin, ettei kaikki aina onnistu, mutta silti on tarpeeksi hyvä ja tärkeintä on yrittäminen.

No meillä aivan sama homma. Jos ei jotain heti osaa niin itkupotkuraivari tulee. Ikää 10v. Ei vain viitsisi opetella.