Hei sinä masentunut/masennuksen selättänyt, kerro tarinasi!

Toi yksi lause jäi kesken - siis ruokahalu katosi täysin. Ei tuntunut järkevältä syödä, koska no millään ei ollut mitään väliä. Tällä hetkellä en saa nukuttua, herään vapaapäivinä tosi aikaisin. Ajatus takkuaa en esimerkiksi muista päivästä mitään, puhuminen on vaikeaa:takeltelen.. Tämä tilanne on suorastaan ihan helvetillinen.

Nostan vielä! Haluisin myös tietää, mikä on auttanut masennukseesi eniten? Lääkitys on hieman siinä ja siinä, entäs sitten kun ne lopettaa? :/ kauheat vieroitusoireet

En itse ole kokenut masennusta (ainoastaan läheiseni), joten en siksi ole oikea ihminen vastaamaan kysymykseesi, mutta niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, lähtee parantuminen usein siitä, että oppii rakastamaan itseään sellaisena kuin on.

Sinun ei tarvitse kelvata kenellekään muulle kuin itsellesi ja tällä hetkellä olet masennuksen takia vieläpä "huonoin versio" itsestäsi, mutta äärimmäisen arvokas. Etkä sinä et tilannut masennusta eikä se ole oma syysi!

Virtuaalihali ilmojen halki <3

Vähän parinkymmenen päälle masennuin, makasin vain kotona vanhempien nurkissa vuoden putkeen enkä käynyt yhtään missään. Viiltelin itseäni. Vanhempani eivät ilmeisesti joko tienneet tai osanneet toimia, en muista enää tarkalleen mutta aika rauhassa sain olla omissa oloissani. Alussa minulle soitteli joku työkkärintäti ja vähän ihmettelevän kuuloisesti, että sinultahan katkeaa tuet jos et käy uusimassa työnhakua. Mumisin vaan jotain että joooo ihan sama, ei kiinnosta. Ilman tuloja siis vaan siellä huoneessani homehduin, päivisin katsoin telkkaria ja illat olin tietokoneella. Sitten tuli joku ihme juttu, että sain rahauduttua sinne työkkäriin, missä en saanut pidettyä itseä kasassa vaan repesin pillittämään. Totesivat, että nyt hoidetaan pää kuntoon ennen mitään muuta ja laittoivat minut psykiatrianpolille, missä ramppasin useamman vuoden lääkkeitä välillä vaihdellen. Jokin aika sen jälkeen tuli taas jonkinlainen romahdus, elämässä ei ollut mitään järkeä ja yritin kuihduttaa itseni pois olemalla syömättä ja juomatta. Kun ei onnistunut, niin otin yliannostuksen niitä mielialalääkkeitä, ideana kai että jospa isompi satsi saisi mielen vähän paremmaksi. Menin aivan sekaisin ja minut vietiin ensiapuun hiilimehua litkimään ja hoitkohenkilökunnan naljailua kuuntelemaan. Olin vähällä joutua suljetulle osastolle, mutta tiedä nyt sitten oliko hyvä vai huono kun en lopulta sinne joutunut. Kun vanhempani hakivat minut sieltä ensiavusta pois, olo oli ensimmäistä kertaa hyvä ja vapautunut. Tuntui kuin pahin mahdollinen olisi koettu ja nyt ei voi olla enää muuta kuin hyvää. Myöhemmin menin kuntoutukseen johonkin työttömien touhupajalle, jonka kautta sain elämäni ensimmäisen vakituisen työn missä olen edelleen. Psykpolilla käynti taisi loppua samoihin aikoihin, kun ei siitä ollut enää mitään suurempaa hyötyä. Kaikki oli jo puhuttu ja se oli vaan lähinnä minulla seinien tuijottelua ja terapeutilla risuaitojen piirtelyä vihkoseensa. Ensiapureissun jälkeen ei ole tainnut muistaakseni mitään masistempauksia enää olla ja elo ollut sellaista normaalia ja tasapaksua. Lääkkeet menin omin päin lopettamaan, kun tuntui ettei niistä ollut hyötyä ja ilman ollut nyt lähes 10 vuotta.

Ei varmaan sinua auta, mutta minulla loppui masennus, paniikkihäiriö ja unihalvaukset, kun muutin n. 300 kilometrin päähän myrkyllisistä ihmissuhteista. Oli taas tilaa hengittää.