Lue keskustelun säännöt.
Aikuisen viiltely
17.04.2020 |
Onko paikalla muita aikuisia, jotka viiltelevät tai muuten satuttavat itseään? Olen kolmissa kymmenissä ja tietoa tuntuu löytyvän oikeastaan vaan nuorten viiltelystä. Osa tiedosta toki osuu meille vanhemmillekin, mutta tuntuu kuitenkin, etten ihan siihen samaistu.
Kuulisin mielelläni tarinaa aikuisten kokemuksista.
Itse olen viillellyt on-off joku reilu kymmenen vuotta. Olin siis nuori itsekin, kun aloitin, mutta kuitenkin jo täysi-ikäinen. Eli ei sekään osu ihan siihen normaaliin aloitus ikään.
Onko edes olemassa muita aikuisia viiltelijöitä, kun tuntuu ettei niistä puhuta yleisesti? Kaipaisin kovasti vertaistukea ja vertailupintaa.
Kommentit (32)
Mä oon reilu kolmekymppinen ja kyllä mulla tekee joskus mieli vielä viillellä itseäni. Se on vaan jääny tapa ku tuntuu tosi tosi tosi pahalle ja kaikki p*ska kaatuu niskaan. Oon kuitenki saanu jotenki/melko hyvin pidettyä itseni kurissa sen asian suhteen. Odotan vaan että se ahdistus menee ohi..joskus menee, joskus ei.
Musta tuntuu että kun itekki sitä monta vuotta tehny niin en vaan osaa purkaa mun pahaa oloa mitenkää muuten. Siihen on vaan jääny koukkuun. Ja oon aina ajatellut että ennemmin satutan itteeni ku jotain toista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen viillellyt viimeksi itseäni varmaankin noin 24 vuotiaana. Nyt olen kolmekymppinen. En sitä tekisi enää missään tilanteessa vaikka kuinka ahdistaisi. Joskus sitä tulee nähtyä viiltelyjälkiä ihmisillä ja monesti hämmästyn, että miten tuo tyyppi on voinut viillellä? Jos esimerkiksi kyseinen ihminen vaikuttaa todella tasapainoiselta ja muutenkin elämässään menestyneeltä. Se luo uskoa itseenikin.
Kiitos vastauksista. Olen siis mielenterveyden takia hoidoin piirissä ja lääkärille on puhuttu.
Omaa viiltelyä on jatkunut niin pitkään, että se viiltely pompahtaa ajatuksiin jo ihan automaattisesti ensimmäisenä, jos on huonompi olo tai mikä tahansa pikku juttu menee pieleen.
Viiltely ei edes näin pitkän ajan jälkeen ole "kivaa". Tarkoitan sitä, että se kuherrusaika ja glorifiointi on kadonnut aikoja sitten. Viiltelen, vaikken aina edes haluaisi. Viiltely ei tuo enää mitään varsinaista hyvän olon tunnetta. Se lähinnä antaa hallinnan tunnetta sekä energiaa suoriutua pakollisista asioista.
Itsekin olen sillä tavalla skarppi ja normaali aikuinen, että käyn esimerkiksi töissä. Voisin ihan hyvin olla vaikka työkaverisi tai naapurisi.
Olen kanssa kolmikymppinen ja välillä vielä yrittänyt viillellä kun se on aiemmin ollut toimiva tapa saada ajatukset muualle. Ei vaan enää toimi samalla lailla.
Tuleeko tuosta hyvä olo tai euforiaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullista. Toivottavasti saatte apua.
Olen pian 23-vuotias eli kai sitten jo aikuinen. Olen viillellyt on/offina 11-vuotiaasta lähtien, toki välissä on ollut useamman vuodenkin taukoja. Viimeisestä kerrasta on noin viikko... Viiltelyn lisäksi poltan myös ihoa ja raavin tahallani liikaa, että iho menee rikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuleeko tuosta hyvä olo tai euforiaa?
Joskus aluksi saattoi tulla. Useammin kuitenkin tuli epäonnistumisen tunnetta kun "ei osaa edes viiltää tarpeeksi hyvin". Tämä on varmaan se syy, miksi viiltely monesti muuttuu vakavammaksi ajan kanssa.
Vuosien jälkeen se ei tuo ainakaan euforiaa. Joskus tuo onnistumisen tunteen kautta hyvää oloa, jos omasta mielestään viilsi "tarpeeksi hyvin".
LÄSKI kirjoitti:
Olen pian 23-vuotias eli kai sitten jo aikuinen. Olen viillellyt on/offina 11-vuotiaasta lähtien, toki välissä on ollut useamman vuodenkin taukoja. Viimeisestä kerrasta on noin viikko... Viiltelyn lisäksi poltan myös ihoa ja raavin tahallani liikaa, että iho menee rikki.
Haluaisitko vähän kertoa tuosta sinun viiltelystä ja polttamisesta? Ei siis mitään graaveja yksityiskohtia, mutta vähän miksi ja millaisissa tilanteissa viillät? Millaisia tuntemuksia aiheuttaa? Auttaako? Onko jotain rutiineja? Mitä haittaa on? Oletko yrittänyt koskaan lopettaa? Tai mitä nyt mieleesi tulee kertoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välillä tulee viilleltyä, ikää 28v. Aloitin 14-vuotiaana, oli muutaman vuoden tauko kunnes noin vuosi sitten aloitin taas. Mulle ei koskaan tuu mitenkään hyvä olo viiltelystä, se on vain pakotie kamalilta ajatuksilta. Kun traumamuistot palaa taas ja se sama ahdistus ja pelko, niin kipu saattaa viedä ajatukset muualle. Mun nilkka on ajoittain kipeä kun se telottiin laitoshoidossa ollessani, hoitaja ihan tahallaan satutti. Sen särky saa mut välillä viiltelemään, koska sillon mä voin hallita kipua. Välillä se toimii osittain myös rangaistuksena, mulla on hiukan osiin jakautunut persoonallisuus ja joku osa vihaa mua ja syyttää kaikesta. Vaikka jos riitelen äitini kanssa niin rankaisen itteeni viiltelemällä, äidin ei enää tartte satuttaa mua kun teen sen ihan ite.. Äitihän siis hakkasi mua kun olin lapsi. Aloitin psykoterapian viime kesänä, terapeutti onkin ainoa joka tietää mun viiltelevän taas. Nykyään viiltelen siis jalkoja ettei kukaan saa tietää.
Miten toimitte sen veren kanssa joka tulee ulos? Itse ranteita viillellyt ainoa paikka on kylpyhuone ja esillä pitää olla tarpeeksi sidetarpeita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon 33v ja vieläkin tulee sillointällöin satutettua itseä, aika hyvin saanut hallintaan kuitenkin. Aloitin joskus ala-asteella, siitä ei ennen ensimmäistä suhdettani parikymppisenä tiennyt kukaan. Välillä on ollut vuosienkin väliä, olen kovasti koittanut opetella itsekunnioitusta ja sanoa itselleni että pitäisi arvostaa omaakin kehoa ja koskemattomuutta ja kohdella sitä rakkaudella. Joskus vaan kaikki vyöryy yli enkä osaa käsitellä tunteitani. Yksi mies on kysynyt että miksi olen tehnyt semmosta itselleni, mietin hetken ja totesin "etten mä voi olla vihainen koko muulle maailmallekaan".
Viiltely on tosiaan tähän ikään mennessä jäänyt aika hyvin, mun keho on niin arvilla etten halua uusia kun se kesäisin peittely on tuskaista enkä halua sääliviä katseita tai uteluita tuoreista punaisista naarmuista. Nykyään lähinnä hakkaan itseäni mustelmille pahastikin, ne kuitenkin paranevat.
Joskus viilsin polveni luuhun asti, pelkäsin etten enää ikinä juoksisi, kuljin normaalisti parin kuukauden kuluttua.
Kerran oon polttanut käteni sytkärillä kun viiltäminen ei enää tuntunut, muistan vieläkin sen rutisevan äänen mikä palamisesta lähti, kättä pystyin käyttämään kuukauden kuluttua. Pari kertaa rusikoinut mustelmille ettei kävely onnistu eikä housut mahdu jalkaan turvotuksen takia.
On mulla yksi lähes 40v ystävä joka joskus satuttaa itseään, tuntuu muuten pahalta kun rakas ihminen tekee sitä!
En tiedä loppuuko tää ikinä täysin, enkä tiedä onko niin väliäkään, tää on mun tapa pärjätä ja mun päätös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi?
Niinpä. Taustalla täytyy olla paljon tuskaa ja käsittelemättömiä traumoja. Halaukset teille, jotka itseänne satutatte.
Olen 31, aloin uteliaisuudesta viiltelemään jo ala-asteella.. koko peruskouluajan se oli hyvin on-off, oli jopa vuosia taukoa siitä, mutta nyt viimevuosina sitä on alkanut olemaan enemmän ja viimekuukaudet, viikot ja päivät ovat olleet taistelua, etten tekisi satuttaisi itseäni.
Nyt on ollut jokusen kuukauden tauko, mutta joka hemmetin päivä on mielessä ja halu satuttaa itseä, omalla tavalla janoan ja himoitsen sitä euforian tunnetta, minkä siitä saa.
Vierailija kirjoitti:
Miten toimitte sen veren kanssa joka tulee ulos? Itse ranteita viillellyt ainoa paikka on kylpyhuone ja esillä pitää olla tarpeeksi sidetarpeita.
Ei pintahaavoista tuu oikeastaan yhtään verta. Painaa hetken vaikka t-paidalla viilto kohtaa ja se tyrehtyy nopsaan.
Vierailija kirjoitti:
En viiltele, mutta joskus lyön itseäni ihan mustelmille. En ymmärrä itsekään, mitä päässäni tapahtuu noina hetkinä. Olen ahdistunut ja masentunut ja itsekin kolmekymppinen.
Oletko puhunut viiltelystäsi lääkärissä?
Lyön itseäni nyrkillä päähän. Olen joskus treenannut, ja lyön lujaa. Lyönti liittyy yleensä vanhaan asiaan: minua kiusattiin ja ahdisteltiin, enkä osannut pitää puoliani. Kuin eläisin sitä uudelleen eli vaikea traumatisoituminen kyseessä. Siis loogisesti ymmärrettävää yrittää korjata mennyttä, mutta keino on väärä.
Helsingin kaupunki on poistanut traumaterapiat ostopalvelulistalta kokonaan. Lyöntipuolelle on tullut jomottava särky, ja silmään jatkuva elohiiri. Kelan lääkinnällisen kuntoutuksen hakemukset tuli hylättynä.
Sikäli nyt huvittavaa, että kansan terveydestä ollaan hirrrveän huolissaan, vaikka ei ole ennenkään välitetty. Myösitsemurhia tehdään ja ne on salassa pidettäviä, mutta ei asiakkaiden takia vaan hoitavan tahon virheiden peittelyn.
Vierailija kirjoitti:
Miten toimitte sen veren kanssa joka tulee ulos? Itse ranteita viillellyt ainoa paikka on kylpyhuone ja esillä pitää olla tarpeeksi sidetarpeita.
Asun yksin niin piiloon ei tarvitse mennä, koitan tosin olla valumatta tekstiileille.
Kunhan pahin on mennyt ohi niin painan isoimpia haavoja että vuoto tyrehtyy ja jäljet korjaan myöhemmin kun tokenen ja mietin miksi taas tein sellaista itselleni.
Minäkin olen viillellyt. Lähinnä saadakseni huomiota, eli ei edes oikea syy.
Olen 25. Helpottavaa tavallaan tietää etten ole ainoa.
En viiltele, mutta joskus lyön itseäni ihan mustelmille. En ymmärrä itsekään, mitä päässäni tapahtuu noina hetkinä. Olen ahdistunut ja masentunut ja itsekin kolmekymppinen.
Oletko puhunut viiltelystäsi lääkärissä?