Onko omien vanhempien kanssa pakko olla tekemisissä?

Ei ole. 

Miksi olisi pakko?

Älä ole.

Vierailija kirjoitti:

Kun tuollaisia aloituksia ja kommentteja lukee, niin mitä tuollaisten entisten lasten nykyisten aikuisten kanssa oikein tekisi. Alkaa kaduttaa, että joskus on tehnyt lapsia, hukannut parhaimmat vuotensa lasten hoitamisessa ja kasvattamisessa? Senkin ajan olisi voinut käyttää jotenkin toisin?

Johan on marttyyri. Jotkut vanhemmat on käyttäneet nuo elämänsä parhaat vuodet tekemällä lastensa elämästä yhtä helvettiä, lasten jotka on täysin riippuvaisia vanhemmistaan. Tuhonnut itsetuntoa, fyysistä ja psyykkistä terveyttä ja jättänyt arpia ja kuormaa joka vaikuttaa ja vaikeuttaa myöhemmin elämässä. Jos lapsi aikuistuttuaan haluaa ottaa etäisyyttä niin en ihmettele yhtään.

Jos lapsena on pahasti kohdeltu niin kyllä sen muistaa aikuisenakin. Sanotaan että ihmiselle voi antaa anteeksi mutta hänen teoilleen ei. Kuulostaa yksinkertaiselta mutta ei se ole sillä ihminen yhdistetään aina tekoihinsa. Vihasin isääni vuosikymmenet kunnes ymmärsin että se viha polttaa minua itseäni rikki, hänelle se ei tehnyt mitään. Anteeksi anto hänelle (mutta ei teoilleen) tuli vielä siitä myöhemmin kun satuin näkemään hänen luokkakuvansa, vaalea hiuksinen kaunis poika, eka tai toka luokalla, vielä niin tietämätön väkivallasta jolla hän sitten aikanaan tulisi hallitsemaan perhettään.

Ei. Minä katkaisin välit yli 30 v sitten, enkä päätynyt olemaan samanlainen luuseri kuin äitini. Riittää että teki lapsuudesta hellvetin, aikuisuuttani en päästänyt pilaamaan.

Mitään en häneltä halua, en edes perintöä.

Elämä on lyhyt, ei kannata hukata sitä kusipäihin.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsena on pahasti kohdeltu niin kyllä sen muistaa aikuisenakin. Sanotaan että ihmiselle voi antaa anteeksi mutta hänen teoilleen ei. Kuulostaa yksinkertaiselta mutta ei se ole sillä ihminen yhdistetään aina tekoihinsa. Vihasin isääni vuosikymmenet kunnes ymmärsin että se viha polttaa minua itseäni rikki, hänelle se ei tehnyt mitään. Anteeksi anto hänelle (mutta ei teoilleen) tuli vielä siitä myöhemmin kun satuin näkemään hänen luokkakuvansa, vaalea hiuksinen kaunis poika, eka tai toka luokalla, vielä niin tietämätön väkivallasta jolla hän sitten aikanaan tulisi hallitsemaan perhettään.

Ei pidä vihata. Kun vanhempi on täysin yhdentekevä, on oikeasti vapaa.

TW! Katkaisen välit vanhempiini heti kun täytän 18. Sisarusten kanssa aion olla tekemisissä ja nähdä heitä, mutta vanhempieni kanssa en halua enää edes puhua. Meinasin vähän aikaa sitten tappaa itseni. Olin äärimmäisen lähellä päätyä viimeiseen ratkaisuun, kunnes soitin itselleni ambulanssin. Kun pääsin sairaalasta, vanhempani eivät ole edes katsoneet minuun päin. Murehtivat vain "voi ei, nyt se reissu pitää varmaan perua". On hyvin pienestä kiinni että olen yhä täällä, mutta siitä he vähät välittävät. Tämän lisäksi pelkään isääni. Hän ei ole koskaan lyönyt, mutta aina suuttuessaan on todella lähellä että hän lyö. En uskalla sanoa vastaan. He syyttävät minua itsekkyydestä. Olen itsekäs, kun haluan ottaa rauhassa aikaa toipua sairaalareissusta. Haluan pois tästä helvetistä. Haluan ottaa koirani mukaan ja mennä sen kanssa mahdollisimman kauas vanhemmistani. Olisin tarvinnut apua. Olisin tarvinnut tukea. Ainoa tukijani on koirani. Kun pääsen heistä eroon, en uhraa heihin enää ajatustakaan. Totta kai olen itsekin tehnyt omat virheeni, mutta mielestäni vanhemmat ovat aina vastuussa lapsistaan. Vanhemmat eivät voi kohdella lapsiaan miten huvittaa. 

Ei ole. Voi olla hyväkin katkaista välit vanhempiin.