Taalla on tanaan kayty paljon keskustelua siita, kuinka monet myotaelavat eraan tietyn (sanotaan nyt vaikka nimeltamainitsemattoman) aidin surussa taysilla ja toiset sitten pistava

olen käynyt tässä kaverini itsaria läpi .. Mutta asiat mistä mä todella huolehdin ja suren on joillekkin mun kavereille tyyliä : - Elämä on.

hyvä, asiallinen ja kaunis. Kiitos kun kirjoitit sen tänne palstalle lukuisten päättömyyksien ja tyhjänpäiväisyyksien vastapainoksi :)

Tuttuja ajatuksia, en olisi itse vain osannut kirjoittaa noin maltillisesti ja hyvin.

Täällä kans yksi surija. Ja tärkeitä asioita suremme. Joskus maailman kaikki pahakin tuntuu raskaalta.

Tai siis aina tuntuu pahalta kun joskus asiaa mietin

valtavan tunnevyöryn meissä äideissä? Itsekin olen ihmetellyt miten paljon tämän lapsen sairastelu, taistelu, hänen äidin päiväkirja onkaan koskettanut minua. Tämä ja monet muut vääryydet esim. belgialais tyttöjen kohtalo satuttaa. Olo on ollut unenomaista ja mielessä on käynyt monta kertaa nämä tapahtumat.



Joku täällä ei voi käsittää, miksi meitä monia on koskettanut niin paljon? En tiedä sitten jääkö tämä ihmettelijä jostain huomiosta sillä aikaa itse paitsi vai miksi se häntä vaivannee?



Mielestäni tämän liikuttavan nettipäiväkirjan kirjoittaja on antanut kasvot kaikille sairaiden lasten vanhemmille ja luvan surra kun siltä tuntuu. Suomessa kuolema ja siitä puhuminen on tabu joillekin. Kyllä joskus on ihan kohdallaan laittaa ihmiset miettimään syntyjä syviä ja unohtaa hetkeksi pinnallisuus.



Ajan kanssa tämä ja muut surulliset tapahtumat haalistuvat mielestä, mutta varmasti jäävät jollakin tasolla ikuisesti mieleen. Vuosia sitten ei ollut tälläistä tapaa surra " julkisesti" mutta nyt siihen on mahdollisuus netin kautta.



En sitten tiedä mikä on oikein ja mikä väärin? Minua ainakin on itkettänyt ja harmittanut.

Minulla ainakin on ollut paha mieli. Surin tsunamiuhreistakin valtavasti Sirkesalojen perheen kohtaloa, koska juuri he antoivat surulle kasvot. Vaikka toki tiesin, he eivät olleet ainoita, mutta silti.

Hieman samanlainen ilmiö kuin auttamisen arvostelu: tiedättehän, ne jotka vaahtoavat esim. siitä, että eläinten oikeuksia ei saa puolustaa, kun niin monet ihmisetkin kärsivät, pakolaisia ei saa auttaa tai kehitysapua antaa, kun Suomessakin köyhyyttä jne. Nämä valittajat eivät usein auta itse ketään, mutta tietävät kyllä, mitä kaikkien muiden pitäisi tehdä.



No joo, meni hieman off topic, mutta samankaltainen asia kumminkin. Uskon, että kyyniset ja tunnekylmät ihmiset ovat sellaisia elämän joka osa-alueella, kun taas empaattiset ja eläytyväiset ovat myös herkempiä auttamaan muita.

Minusta on kummikin niin että jos joku ei tunne juuri mitään ventovieraan kohtalon takia, ei siinäkään ole mitään pahaa. ihmismieli on rakennettu niin että se suojelee itseään. Minä en anna juuri edes ajatusta joillekin Belgiassa kuolleille lapsille. Kun en kykene. Mulla on ihan riittävästi huolehdittavaa omassa ja lasteni elämissä. Minusta niin on hyvä. Tuleepahan edes ne hoidettua kunnolla.

Toki minua jollain tavalla liikutti esim. tsunamin uhrit, mutta en koskaan itke vieraiden kuolemaa. Minusta se on turhaa. Se ei auta niitä vieraita ihmisiä eikä minua.

voi tietysti olla että elämänkokemus on kovettanut minut muiden kohtalolta. Toki on niin että haluan auttaa ystävää hädässä, tai voisin auttaa muita perheväkivallan uhreja. Mutta minulle autettavan tai surtavan täytyy olla minulle fyysisesti läsnä oleva henkilö.

Ja edelleen. Meidän kaikkien on kuoltava. Toiset Taivaan isä ottaa luokseen aiemmin toiset myöhemmin. En ole mikään uskovainen, mutta katson niin että meidät otetaan täältä pois silloin kun olemme tehtävämme maanpäällä tehneet.

Myötätuntoa tunnen kyllä ja joskus surullisista kohtaloista lukiessani saatan itkeä, mutta työnnän tunteen heti jutun luettuani pois mielestäni. Maailma on täynnä surullisia asioita, eikä yksi ihminen voi niitä kaikkia surra, jos aikoo elää omankin elämänsä. Jokaiselle riittävät omat surut, muitten surut voi jättää hevosille, joilla on suurempi pää.



Aiemmin olin kova suremaan muitten suruja, mutta pääni ei kestänyt sitä. Siksi yksinkertaisesti lopetin moisen.

Itse yritän olla myötäelämättä tuntemattomien ihmisten surussa, koska omat suruni ovat vielä niin arkoja, että kipeää tekee. Elämä on kuitenkin tehnyt nöyräksi minut, että pystyn jopa näitä ilkeilijöitä jollakin tasolla ymmärtämään. Elämä on julma ja täytyy olla vahva että täällä jaksaa, heikoimmat kuolee pois tai aiheuttavat murhetta muulla tavoin muille, vahvat eivät kiusaa muita vaan tukevat.

Itse olen näitä kovaksi keitettyjä tapauksia (kuinka moni yllättyi? ;) ).



Kuulostaa julmalta, mutta minua ei vain kiinnosta. Tuollaista tapahtuu eikä sille voi mitään. Elämä on. Näitä tapauksia kuuleekin niin paljon, että sitä saisi olla suru puserossa jatkuvasti.

Ehkä jonkinlainen suojamekanismi? Mene ja tiedä.



Tästä huolimatta ymmärrän kun joku toinen suree. Ja saa surra minun puolestani rauhassa. Asiattomuuksien laukominen on typerää. Jos ei itse sure, niin ainakin pitäisi olla älliä pitää suunsa kiinni ja näppäimistö kurissa.

Kirjoitit asiaa.



Itse en kuulu oikein kumpaakaan noista mainitsemistasi ihmistyypeistä... tottakai surettaa lukea lapsen kuolemasta, murhista, nälästä... mutta yritän olla lukematta. Ei ole tullut mieleenikään mennä lukemaan päiväkirjaa ircistä kun hyvin tiedän että siitä tulee vaan paha mieli ja itku. En nyt tiedä onko tämä tervettä itsesuojelua vai elänkö pää pensaassa, mutta yritän välttää tälläisiä itketysjuttuja kun ahdistun niistä kumminkin vaan ja sitten murehdin omien lasten puolesta ja näen pahoja unia.



Tämän vuoksi siis pidän välillä ' vähän' outoina ihmisiä jotka varta vasten etsivät näitä juttuja ja kuvia kuolevista lapsista ja sitten järkyttyvät ja itkeskelevät lukemalleen. Mulla on ollut omassakin elämässä jo niin paljon itkua ja järkytyksiä ennen kuin pääsin tähän ikään, että koitan nyt vaan nauttia näistä lapsistani ja olla hiljaa onnellinen ...ja muistan kyllä onneni ilman noin järkkyjä muistutuksia kuin nämä ihmisten tragediat ovat.

ihminen lähde mukaan. Se on itsesuojelua. Uutiset ja lehti-ilmoitukset tekevät kylmäksi, se on suojautumiskeino ja hyvä sellainen. Kaikkia maailman murheita ei kannata kantaa.



Mutta, tämä tapaus tuntui henkilökohtaiselta, kun äiti siitä hyvin tuntojaan kirjoitti. Sitä eli mukana ja katsoin aina aamulla mitä heille nyt kuuluu. Ja kyllä olen itkenyt. Tässä tapauksessa mulle ei tullut pahaa oloa omasta olostani, eli en suojannut itseäni vaan elin kirjoitusten kautta mukana ja kävin läpi myös omia tuntojani. Minulla on aivan samanikäinen poika, joka on ollut sairaalahoidossa. Kuvista oli niin helppo katsoa, kuinka tutulta tilanne näyttää. Silti asia ei ollut mörkö mielelle, vaan elämän realiteetteja.



Minusta positiivista on, että ihmiset tuntevat jotain. Ja osaavat työstää suruaan. Kirjoitukset ovat hyvin avartavia, miten ihminen käyttäytyy kriisitilanteessa. Tietysti toinen ihminen käyttäytyy toisella tavalla, mutta itseäni lähellä on tuo tapa, että tapahtumaa käydään samalla itse avoimesti läpi. Se on auttanut minua selviytymään pienemmistä karikoista.



Surutyö vie varmasti vuosia, enkä tiedä miten se kenenkin kohdalla etenee. Ja vierasta lasta voi surra ihan sinä lapsena itsenään. Se ei ole keneltäkään pois, enkä koe sitä edes ahdistavana.

Tietysti tapahtumaa seuratessa tunsin voimattomuutta ja todella avuttomuutta. Ja miten nyt lasta ei saadakaan terveeksi. Minusta kuoleman käsittely on hyvä tuoda myös julkisuuteen, kuka sen niin haluaa. Lähtökohtaisesti perhekin tietysti odotti lapsen selviytymistä.



Väitän, että pahaa oloa ihmisillä olisi vähemmän, jos asioista puhuttaisiin niiden omilla nimillä ja tunteita ei turrutettaisi. Sitten käy niin, että kriisitilanteessa ollaan aivan tukossa ja tapahtuneesta jää hirveät traumat, kun niitä ei osata käsitellä.



Aina aika ei ole oikea kaikille. Mutta itseäni on auttanut, että asiat käsitellään niinkuin ne ovat ja tunteet käydään läpi. Tällöin niistä ei jää mörköjä, vaikka jäljet jättävätkin ja pohjattoman surun.



Toisilla on tietysti omat tapansa selvitä, mutta jos tälläisiä asioita ei mitenkään työstä, ovat ne sitten aivan käsittämättömiä eteen tullessaan.



Perheelle edelleen rakkautta ja jaksamista <3