Tunteet
Kesäkuista iltaa kaikille!
Olemme yrittäneet lasta täysin tuloksetta yli 1½ vuotta. Tämän 1½ vuoden aikana olen oppinut tuntemaan kehoni ja mielialani erittäin hyvin. Kun sain tietää muutama viikko sitten, että raskautumiseni ei todellakaan ole yksiselitteistä, olen tämän jälkeen ollut mm. surullinen, vihainen, epätoivoinen. Miksi minä / me?? Keskustelemme mieheni kanssa paljon asiasta. Huomaan kuitenkin tällä hetkellä kaipaavani " peiliä" kenen kanssa voisin käydä ajatuksiani / tunteitani läpi " toisesta näkökulmasta" . Emme ole kertoneet kuin parille ihmiselle lapsettomuudestamme, emme halua repostella asiaa laajasti. Huomaan, että esim. töissä keskittymiskykyni / mielenkiintoni töihin on aivan kadonnut. Elämässäni on tällä hetkellä merkittävämpääkin kuin työt, olen ihminen joka haluaa saada lapsen, mutta ei tule ehkä sitä koskaan saamaan....
Miten te " kanssa sisareni" tulette toimeen ajatustenne ja tunteittenne kanssa? Kenen kanssa olette puhuneet lapsettomuudestanne, hoidoistanne ym.?
Aurinkoa
t: otavan
Heti alkuun pahoitteluni lapsettomuutenne johdosta. Tämä palsta on kyllä oiva paikka löytää tunteilleen ja ajatuksilleen kohtalotovereita. Vaikka ei tällä palstalla kukaan haluasi olla :(
Itsellä on yritystä takana pian 2,5 vuotta. Lääkärissä on suht tiuhaan käyty vuoden verran ja takana on nyt yksi epäonnistunut hoito, ICSI. Lapsettomuutemme oli jollain lailla ennalta arvattavissa miehen sairauden takia. Se ei siis oikeastaan tullut yllätyksenä. Muutenkin oli sellainen olo, että ei meillä olisi voinutkaan käydä sellaista tuuria, että emme olisi kuuluneet tiettyyn prosenttiin pareista, joita lapsettomuus vaivaa.
Koko tämä lapsettomuus on tähän asti sujunut oikeastaan kevyesti ja helposti. Jos niitä sanoja voi käyttää. Tarkoitan sitä, että jollekin toiselle nämä asiat ovat varmasti olleet raskaampia. Ensimmäinen hoitokin oli ok ja sen epäonnistumisesta aiheutunut alakulo yllättävän nopeasti pyyhkiytynyt pois.
Mutta nyt, kaikki on muuttunut. Veljeni sai vähän aikaa sitten vauvan. Olemme yrittäneet kauemmin omaa vauvaa, kun he ovat seurustelleet vaimonsa kanssa. He tietävät lapsettomuudestamme, myös yksi ystäväni heidän lisäkseen tietää, ei kukaan muu. Olen onnellinen heidän vauvastaan silloin, kun olen heidän seurassaan, ja vähän sen jälkeen. Kun tulen kotiin, minut valtaa katkeruus ja epätoivo; miksi? miksi? Kaksi viimeistä päivää ovat olleet erityisen vaikeita, koskaan ei ole vielä näin vaikeaa ollut. Välillä pelottaa, että masennun.
Olemme puhuneet mieheni kanssa asiasta paljon. Tosin mieheni ei pysty puhumaan ihan niin avoimesti kun minä. Olen huomannut, että nykyisin en pura miehelleni (ikäviä) tuntojani enää niin paljon, koska se taas aiheuttaa hänelle pahemman olon. Hänellä on paha olla, koska kokee tavallaan omaksi syykseen sen, että meitä ei onnista, jonka takia minulla on niin valtavan paha olo :(
Pahaa mieltä on aiheuttanut myös se toinen ystäväni, joka lapsettomuudestamme tietää. Hänellä itsellään on kaksi lasta. Hän sanoo ymmärtävänsä tunteitani, mutta samalla koittaa painostaa minua olemaan onnellinen veljeni vauvasta. En voi sitä toisten painostuksella olla, minun täytyy itse saada asiat selviksi oman pääni sisällä.
Lapsetonta ei voi täysin ymmärtää kuin sellainen, joka lapsettomuuden on itse oikeasti kokenut, olen tästä asiasta täysin varma.
Olen todella pahoillani, että tästä viestistä tuli nyt tällainen, et välttämättä halunnut ehkä kuulla minun tarinaani ;) Mutta minulla on ollu monta päivää olo, että pitäisi tulla kirjoittamaan tämänhetkiset tuntoni tänne. Mutta en ole saanut aikaiseksi. Kun luin sinun tekstisi, ajatukseni vaan alkoivat purkautua tähän ;)
Kiitos siis sinulle!
Toivon voimia teille, kannattaa ehdottomasti olla ainakin muutama ihminen, miehen lisäksi, jolle asiasta puhuu. Näin on tiukan hetken tulle muitakin juttukavereita, jotka ymmärtää.
Aurinkoista kesää!