Parisuhde viidentoistavuoden jälkeen

Meillä oli ensimmäiset 8 vuotta ihan älyttömän intohimoinen seksielämä, harrastelttiin paljon yhdessä, lenkkeiltiin, käytiin salilla jne. Sitten syntyi ensimmäinen lapsi. Tällä hetkellä lapsia on kaksi ja vanhin 10 vuotias. Seksielämä on nykyään puolisolle velvoite ja sitä harrastetaan hänen ehdoillaan kerran viikossa. Hän ei ole aktiivinen ja oma-alotteinen kuten ennen. Hänelle ei pysty puhumaan asiosta. Hän ei jaksa miettiä ja analysoida. Hänelle riittää että perhe on kasassa. Parisuhde ja perhe ei ole hänelle erillisiä asioita, parisuhteeseen ei hänen mielestä tarvitse panostaa. Hänen intressinsä elämässä on työ ja lapset. Minulta hän ei kysele kuulumisia koskaan. Olemme yhdessä ja periaatteessa kaikki on hyvin, mutta emme ole läsnä toisillemme. Hänen mielestään meillä on normaali pitkä suhde eikä näin pitkänajan jälkeen voi olla muunlaista. Minusta voi. Minusta suhde voi parantua läpi elämän, voi olla hyvää seksiä ja läheisyyttä, henkistä yhteyttä jne. Se on kuulemma silkkaa unelmointia että niin olisi. En tiedä mitä pitäisi tehdä. En ole tyytyväinen mutta vielä pahempaa olisi erota ja rikkoa ydinperhe. Olisin mustasukkainen että hän toimisi toisin jonkun uuden kumppanin kanssa. Miksei voi panostaa samalla tavalla olemassa olevaan suhteeseen, asenne kysymys. Muuten ihmisessä ei ole mitään vikaa mutta ajatuksemme suhteesta ovat hyvin erilaiset.