Mielenterveysongelmien ansiosta pärjään pandemian keskellä paremmin kuin moni muu

Mulla samaa. Jotenkin kroonisesti masentuneena ja ahdistuneena tämä ei järkytä mua - oikeastaan hieman parantaa oloa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla samaa. Jotenkin kroonisesti masentuneena ja ahdistuneena tämä ei järkytä mua - oikeastaan hieman parantaa oloa.

Sama. Itsellä kans masennus lamaa tunteet. Melancholia-olo. Rauha kun muut paniikissa.

Ehkä elämä onkin vain unta ja kuoleman tullessa heräämme. Sielu jatkaa onnellista eloaan sitten siellä todellisuudessa, ilman tätä kammottavaa illuusiota jota elämäksi kutsumme...

Tuttua täälläkin.. Ja vissiin lääkitys kohdallaan. :)

Mulla onneks masennuskausi menossa. Ahdistuksen kanssa en oli pärjännyt tässä tilanteessa.

Itselläni on ollut nuorena paha ahdistus ja olen kongnitiivisen käyttäytymisterapian avulla päässyt eroon siitä. Yksi minun ongelmistani oli katastrofiajattelu, eli pahimpaa pelkääminen ja uhkakuvien maalailu. On hienoa huomata, että kun moni muu on mennyt katastrofimoodiin hamstraamisineen ja nettikeskusteluineen, itse osaa olla tyynenä ja realistisena.

Yleensä mt-ongelmaiset selviää kriiseistä sen vuoksi, että ovat joutuneet käsittelemään omaa minuuttaan perinpohjaisesti. Aina vakaata ja helppoa elämää eläneet eivät kestä mitään normista poikkeavaa. Oikeasti näillä vahvoilta vaikuttavilla kermapercihmisillä on huono itsetunto. osa varmasti narsistisesti häiriintyneitä. Työkaverikin itki mulle että ”ku ei pääse Anna Puun ja Chisun klubikeikoille, eikö meitä terveitä ajatella ollenkaan”

Itsekin hämmästelin ja nauroin tuolle hamstraamiselle. Tosin se jättää pulaan köyhät, joilla ei ole varaa ostaa kerralla 2kk kotovaraa.

Omat dg:t paniikkihäiriö ja asperger

Minulla ei käsittääkseni ole mielenterveysongelmia, mutta olen ollut pahentuvassa taloudellisessa ahdingossa jo pari kolme vuotta ja päätynyt siihen, että oman käden kautta on lopulta lähdettävä. En haluaisi, mutta kerranhan se vain kirpaisee. En jaksa enää olla paniikissa kuten vielä viime keväänä, ja olo on toistaiseksi kummallisen rauhallinen.

Minua koronahysteria ei vaivaa ollenkaan. Olen tottunut olemaan kuukausia niin, etten keskustele kasvotusten kenenkään kanssa. Otsikot kuten "tuntuuko kenestäkään muusta kuin eläisi painajaisessa" ja kauhea valitus siitä, kuinka kakarat ovat kotona hillumassa ja järki lähtee, ovat outoja ja huvittavia. Maistakoot nyt työttömyyttä ja pelkoa nekin, joilla elämä on ollut turvattua niin, ettei muu ole käynyt mielessä edes teorian tasolla. Sekin on koomista, että kirkko on riemuissaan aktivoitunut, kun uskoo saavansa veronmaksajia takaisin talliinsa. Ihmisen silmätön laumasieluisuus näyttää ruman puolensa, vaikka joka puolella yritetään tsempata muita auttamaan, mutta ääneen ei saa sanoa sitä, että älkää hel**tissä luottako jokaiseen avuntarjoajaan.

Minulla ei ole ollut pitkään aikaan näin kevyt olo.

ups

UP

Itse ajattelen vähän samoin ja olen myös tottunut dissosiaatioon, kun minulla on ollut sitä jo kymmenen vuotta aina yläkoulusta lähtien. Olin tuolloin kiusattu pitkään ja yksinäinen joten ehkä niillä kokemuksilla jokin vaikutus. Nyt huomaan vaan, että vuosia on mennyt sumussa ja kaikki on juuri monesti hyvin epätodellista ja menee kuin unessa päivät. Minulla myös paljon depersonalisaatiota ja varmasti juuri se oman persoonan kokeminen "oudoksi ja epätodelliseksi" on varmaan pahin asia ja välillä oma ulkonäkökin on vaikeaa hahmottaa ja en osaa kuvailla itseäni ulkoisesti tai edes paljon  esim luonteen puolestakaan. Samalla minulla on varmaan vielä ihan hyvin asiat ja ei ole mitään virallista diagnoosia, mutta itse tavallaan olen jo niin tottunut tähän kaikkeen ja silloin nuorempana oli pakko hakea itselleen jokin selitys miksi olo on välillä niin outo. Minulla on jotenkin ajantajukin muuttunut ja siinä mielessä, vaikka joku muu sanoisi, että on todella tylsää niin itsellä se kaikki menee kuitenkin nopeasti ja elän monesti jossain haaveissa. Itse olen myös hyvin yksinäinen ihminen ja siinä mielessä aina toivon, että kestän todellakin tätä elämääni ja ei tule mitään suurempaa ahdistusta. Nuorempana voin välillä aika huonosti ja ahdisti sekä myös olin ehkä lähellä psykoosia. Silloin itkin todella paljon ja muutenkin oli todella vaikeaa aikaa. Sen jälkeen se olo ei ole montaa kertaa palannut, mutta muuten tämä sumussa elämäminen onkin sitten ihan jokapäiväistä. Ja itsellä ei siis mitään kovin ihmeellistä ole tapahtunut joten tämä olo on nyt varsinkin viime vuosina ihan perusolotila minulle ja siihen ei tarvita mitään erikoista.

Parhainta tässä on varmasti juuri se, että pystyy ottamaan elämän aika kevyesti, aika kuluu jotenkin nopeammin ja ei paljon huolleta. Pahinta onkin sitten välillä herätä ja tajuta, että muut ovat menneet eteenpäin ja tehneet paljon asioita ja itse huomaat taas eläneesi sumussa pitkään ja samallla tuntuu, että koko ajan putoat kauemmas jonkun "tavallisen" ihmisen elämästä. Silloin alkaa vähän pelottaa, että jos tilanne pahenee ja tulee jotain vakavampaa juttua mukaan. Kaikesta huolimatta voin aika hyvin silti, mutta kyllä se on pakko sanoa, että jokin on minussa aikalailla muuttunut ja joskus toivoisi, että pystyisin elämään jotenkin samanlailla kuin muut ja kokemaan ja tuntemaan asioita normaalisti. Kyllä minäkin silti tietenkin koenkin ja olen ihan tunteellinen ihminen, mutta se kaikki hankkii hukkua sinne epätodellisuuteen ja en välttämättä niin muista mitä olenkaan tehnyt ja tunteet sekä ajatukset ovat ristiriidassa keskenään.

jatkuu

jatkoa

Tähän hetkeen voisi sanoa, että juuri tämä tilanne ei kyllä ahdista minuakaan paljon, koska juuri tuo sumussa eläminen vie pois sitä ahdistusta ja samalla olen kokenut aika paljon pahaa muilta ihmisiltä joten se ahdistus mikä on tullut niistä hetkistä peittää tavallaan sata kertaa sen pelon mitä tämä virus nyt aiheuttaa. Olen monesti nuorempana ajatellut, että lähden täältä pois ja en jaksa enää. Siinä mielessä olen elänyt elämää sen jälkeen asenteella se tulee mikä on tullakseen ja en jaksa enää huolehtia niin paljon. Ainoa asia mitä oikeasti pelkään on varmaan se, että järki menisi ja en enää tajuaisi mitään ja nämä aiemmin mainitut oireeni lisäävät sitä pelkoa. Muuten en halua ja tahdo liikaa murehtia ja uskon, että se vaan pahentaisi elämääni. Uskon myös, että jokainen ihminen joka on joskus miettinyt kuolemaansa ja kokenut paljon vaikeuksia ei tavallaan enää jaksa pelätä niin paljon ja toisaalta ajattelee, että on kokenut jo niitä ahdistavia aikoja sen verran, että niihinkin jotenkin turtuu. Vähän niinkuin minäkään en sitten enää jaksanut edes välittää jos joku pilkkasi kun siihenkin tottui, kun kuuli niitä sanoja niin paljon. Samalla en tavallaan enää yllätä muusta kuin siitä, että joku ihminen on todella hyvä ja toimii jotenkin hyvin muita kohtaan tässä maailmassa tai tekee hyviä tekoja muuten. Se yllättää, kun itsekin olen kokenut sitä niin vähän. Toisaalta aika hassua, kun pitäisi asian mennä vähän toisin päin ja yllättäisi se, että joku on paha, mutta omat kokemukset paljon syynä tähän ja jonkun ystävälliset sanat ovat jo suuri ihmetys minulle. Samalla tahdon silti sanoa etten minäkään todellakaan halua vähätellä kenenkään pelkoja ja haluan ymmärtää muita.  Sori pitkä viesti.