Poikkeusolot- päällimäinen tunne helpotus

Tulin tänne tunnustamaan, että mun päällimäisin tunne poikkeusoloista on helpotus. Kalenteri tyhjenee; ensin lähti lasten harrastukset ja niiden mukana viestiryhmät hiljeni. En ole siirtänyt etätöihin, mutta olen saanut olla kotona eilen ja tänään, sillä vähimmistäkin flunssaoireista on jäätävä saikulle. Kun palaan, työni on keventynyt paljon, sillä ryhmätoiminnot on peruttu ja asiakkaat peruvat käyntejään oma-aloitteisesti. Meidän lapset on tunnollisia tyyppejä, joten en joudu opettajan hommiin vaikka etäopetukseen siirryttiinkin. Wilmaan tulee vain asiaa sisältäviä viestejä. Ei enää muista lomake/nokkahuilu/luistimet/tarkistakaa onko Eemelin kengät teidän lapsella. Eniten odotan tulevaa viikonloppua. Joudun pakkovierailemaan usein ikäihmisen luona. Tämä on eniten syyllisyyttä aiheuttava helpotuksen aihe. Jokainen pakkovierailu näännyttää minua. Tunnen valtavaa vapauden huumaa, kun tämä velvollisuus on pois hetkeksi. Lisäksi peruuntui kummilapset synttärit, jotka matkoineen olisi vienyt päivän.

Avaan pitkästä aikaa viinin ja Netflixin.

Uskon, että mun elämää korona tulee muuttamaan. Voi olla, että en enää suostu palaamaan entiseen. Luulen, että lisääntynyt vapaa-aika ja rauhallinen kotona oleskeleminen selvittää pääni vuosien sumusta ja tämän kaiken jälkeen kieltäydyn kaikesta muusta kuin palkkatyöstä ja keskeisimmistä perhevelvotteista. Saatan jäädä työttämäksi, saatan menettää läheisiä, saatan kuolla, perheeni on vaarassa. Ja silti olen vain onnellinen, että se juoksupyörä hidastaa vauhtiaan, jossa mä oon kitunut jo liian pitkään.