Yksinäinen aina vaan

Vierailija kirjoitti:

"Olen niin yksinäinen yhyy valitan yksinäisyyttäni aina kun käperryn puolisoni kainaloon iltaisin, kukaan ei voi ymmärtää miten yksinäinen olenkaan"

Just näin, ei voi ymmärtää.

Joillakin ei oikesti ole ketään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena on hankala löytää ystäviä tai edes kavereita. Kuten olet huomannut, elämänmuutokset kuten muuttaminen, pariutuminen ja lastenteko ovat loitontaneet entiset kaverisi, eikä uusia ole löytynyt. Joillakin ihmisillä työkaverit ja ns. perhetutut ajavat asian, vaikkei varsinaisia ystävyyksiä olisikaan. Ei sinne sekaan ole helppo ujuttautua ulkopuolisena.

Minulla on entinen kaveri, nykyinen etäinen tuttava, joka on ilmiömäinen sosiaalinen perhonen. Hän on ihan tavallinen, tuore eläkeläisrouva, mutta hän löytää juttukumppanin vaikka tunturista ja tahtomattaankin. Kävimme vuosikausia yhdessä muutamassa liikuntaryhmässä, ja minä sain jatkuvasti hämmästellä sitä, miten hänen ympärillään kävi aina vilkas ja iloinen keskustelu, mutta kun minä yritin kommunikoida, minulle ehkä vastattiin lyhyen varovaisesti tai vain mulkaistiin vähän. Kaikesta vierestä katsomisesta huolimatta en tiedä, mikä hänestä teki niin vetovoimaisen, että jokaisesta harrastuspaikasta hänelle jäi kahviseuraa tai ainakin puhelinnumeroita.

Sinä et välttämättä ole raskas ja vastenmielinen ihminen, vaan pelkästään juuri niin neutraali, ettei kukaan tunne houkutusta nipistää osaa jo muille varatusta ajastaan tutustuakseen sinuun.

Olet siitä onnekas, että sinulla on kotona antoisa ihmissuhde ja rakastaja. Minun tekisi mieli ryöpyttää sinua monen muun lailla siitä, että kehtaatkin valittaa yksinäisyydestäsi, mutta jokaisellehan yksinäisyys on omakohtainen kokemus.

Minulla ei ole elämänkumppania eikä kavereita, mutta se ei ole haitannut minua oikeastaan koskaan ennen nykytilannetta, kun minulla ei ole työtä eikä pian edes kotia ja kun parista ihmisestä koostuva tuttavapiirikin ottaa voimakkaasti etäisyyttä. Vertailu ei sinua tietenkään lohduta yhtään, mutta joskus on terveellistä katsoa, mitä kaikkea omassa elämässä jo on. Kavereista voi sitä paitsi käytännössä olla aika paljon riesaakin, vaikkei sitä tule niitä kaivatessaan ajatelleeksi.

Mua ei ennen myöskään haitannu, no toki satunnaisesti, mutta menetin puolison, työn ja muutamat tuttavatkin on sit hävinny. Niin ja kotikin menossa alta. Muutama tapailujuttukin ollu, mutta nekin sitten hyytyny parin kk aikana, vaikka alku oiski ollu aivan ihanaa. Jotenkin mun persoona vaan on vääränlainen kaikille ja siksi eläinten kanssa viihdyn. Ja luonnossa. Ja yksin kotona kirjojen kanssa. Mutta en ees tiedä mikä mussa on niin outoa, että aina jään yksin. Ja oon jo +40 eikä lapsiakaan ole ja tuskin tulee.

Olen loputtoman kiitollinen miehestäni ja perheestäni. Hän tuntee tämän asian samoin, ei hälläkään oikein ystäviä ole, paras sellainen kuoli oman käden kautta. Että edes hänelle ja lapsille kelpaan. On elämä rankkaa ja hektistä, mutta kyllä silti kelpaan muuksikin kuin murrosikäisen vihanpurkuun.

Mutta se ystävä. Haluaisin olla aito, oma itseni enkä vetää mitään kivakiva, hyvähyvä rooleja. Sitä teennäistä ja kulissia ja nuoleskelua ei jaksais.

AP

Aikuisena ystävyys ei synny hetkessä vaan voi vaatia syntyäkseen useita vuosia. Kivakivahyvähyvä-rooleja vedetään, kunnes on ystävystytty. Sitä kutsutaan small talkiksi. Ei kukaan halua uutta ankeuttajaa elämäänsä. Kun ihmissuhde on muuttunut ystävyydeksi, tottakai silloin kuunnellaan ystävän huolia  ja murheitakin. Mutta jos uuden tuttavuuden seurassa ei ole mukavaa ja mielellään aika hauskaakin, ei uutta tuttavuutta koeta tarpeelliseksi tavata enää. 

Lapsena oli helppoa, kun ystävyyden ja  luottamuksen syntymiseen riitti, että hiekkalaatikolla toisellakin oli ämpäri ja lapio. Aikuisena ei enää riitä. Toinen ihminen täytyy tuntea varsin hyvin ennenkuin voi olla täysin oma itsensä. Ja silloinkin on kuitenkin osattava käyttäytyä, vaikka olisi miten huono päivä tahansa. Taapero voi antaa anteeksi, jos kopauttaa toista hiekkalapiolla päähän tai sanoo toista tyhmäksi. Aikuiset edellyttävät, että huonolla tuulella ollessakin hallitsee käytöstavat. 

Lähes kaikki aikuisiän ihmissuhteet alkavat tavallaan teennäisyydellä. Alussa näytetään toiselle itsestä hyvät puolet. Vasta ihmissuhteen syventyessä voidaan arvioida, milloin ja missä määrin voidaan näyttää myös huonoja puolia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena on hankala löytää ystäviä tai edes kavereita. Kuten olet huomannut, elämänmuutokset kuten muuttaminen, pariutuminen ja lastenteko ovat loitontaneet entiset kaverisi, eikä uusia ole löytynyt. Joillakin ihmisillä työkaverit ja ns. perhetutut ajavat asian, vaikkei varsinaisia ystävyyksiä olisikaan. Ei sinne sekaan ole helppo ujuttautua ulkopuolisena.

Minulla on entinen kaveri, nykyinen etäinen tuttava, joka on ilmiömäinen sosiaalinen perhonen. Hän on ihan tavallinen, tuore eläkeläisrouva, mutta hän löytää juttukumppanin vaikka tunturista ja tahtomattaankin. Kävimme vuosikausia yhdessä muutamassa liikuntaryhmässä, ja minä sain jatkuvasti hämmästellä sitä, miten hänen ympärillään kävi aina vilkas ja iloinen keskustelu, mutta kun minä yritin kommunikoida, minulle ehkä vastattiin lyhyen varovaisesti tai vain mulkaistiin vähän. Kaikesta vierestä katsomisesta huolimatta en tiedä, mikä hänestä teki niin vetovoimaisen, että jokaisesta harrastuspaikasta hänelle jäi kahviseuraa tai ainakin puhelinnumeroita.

Sinä et välttämättä ole raskas ja vastenmielinen ihminen, vaan pelkästään juuri niin neutraali, ettei kukaan tunne houkutusta nipistää osaa jo muille varatusta ajastaan tutustuakseen sinuun.

Olet siitä onnekas, että sinulla on kotona antoisa ihmissuhde ja rakastaja. Minun tekisi mieli ryöpyttää sinua monen muun lailla siitä, että kehtaatkin valittaa yksinäisyydestäsi, mutta jokaisellehan yksinäisyys on omakohtainen kokemus.

Minulla ei ole elämänkumppania eikä kavereita, mutta se ei ole haitannut minua oikeastaan koskaan ennen nykytilannetta, kun minulla ei ole työtä eikä pian edes kotia ja kun parista ihmisestä koostuva tuttavapiirikin ottaa voimakkaasti etäisyyttä. Vertailu ei sinua tietenkään lohduta yhtään, mutta joskus on terveellistä katsoa, mitä kaikkea omassa elämässä jo on. Kavereista voi sitä paitsi käytännössä olla aika paljon riesaakin, vaikkei sitä tule niitä kaivatessaan ajatelleeksi.

Mua ei ennen myöskään haitannu, no toki satunnaisesti, mutta menetin puolison, työn ja muutamat tuttavatkin on sit hävinny. Niin ja kotikin menossa alta. Muutama tapailujuttukin ollu, mutta nekin sitten hyytyny parin kk aikana, vaikka alku oiski ollu aivan ihanaa. Jotenkin mun persoona vaan on vääränlainen kaikille ja siksi eläinten kanssa viihdyn. Ja luonnossa. Ja yksin kotona kirjojen kanssa. Mutta en ees tiedä mikä mussa on niin outoa, että aina jään yksin. Ja oon jo +40 eikä lapsiakaan ole ja tuskin tulee.

Olen loputtoman kiitollinen miehestäni ja perheestäni. Hän tuntee tämän asian samoin, ei hälläkään oikein ystäviä ole, paras sellainen kuoli oman käden kautta. Että edes hänelle ja lapsille kelpaan. On elämä rankkaa ja hektistä, mutta kyllä silti kelpaan muuksikin kuin murrosikäisen vihanpurkuun.

Mutta se ystävä. Haluaisin olla aito, oma itseni enkä vetää mitään kivakiva, hyvähyvä rooleja. Sitä teennäistä ja kulissia ja nuoleskelua ei jaksais.

AP

Millanen sä sit oot kun oot oma itsesi? 

AP, mä olen samanlainen. Ei ole edes sukulaisia.

Täällähän mielenkiintoista keskustelua aiheesta. Nimittäin itse olen tässä erkaantunut jotenkin ystävistäni, vaikka mitään dramaattista ei ole tapahtunut. Yhteydenpito on jotenkin muuttunut kovin yksipuoliseksi ja olen miettinyt että miksi. Ja tekemisissä ollessakin tuntuu vanha potku laimentuneen.

Olen ollut aina vähän huono ystävystämään, vaikka olen tätänykyä melko avoin ja sosiaalinen. Nuorempana olin varautuneempi, mutta tuolloin onnistuin luomaan nykyiset syvemmät ystävyyssuhteet. Nykyään taas ihmiset hakeutuvat enemmän seuraan ja olen paikoin ehkä turhankin avoin ja syvällinen heti alusta. Olen huomannut tämän olevan jotenkin vaikeaa ihmisille, ja ne joille en niin avaudu hakeutuvat kuitenkin seuraan.

Olen kuvitellut olevani hyväntahtoinen ja suht kaunis sielu kaiken kärjekkäänkin ilmaisun takana, mutta ihmiset eivät koe oikein samoin. Olenkin vuoden päivät tässä miettinyt että olenko tämä oma itseni vai alanko patoamaan kaiken sisälleni ja tyydyn heittelemään ilmoille kikkelis kokkelia vaan.

Vierailija kirjoitti:

Niin, kiire. Ja jotenkin sellainen jatkumattomuus suhteissa. Tässä tapauksessa ystävyyksissä. Ystävyyssuhteeni, pisimmät niistä ovat kariutuneet mm. ystävän vaihtaessa paikkakuntaa tai aloittaessa parisuhteen. Olen ollut kaatosaavi toisten ongelmille, niin kauan meni hyvin, kun myötäilin ja olin kaikesta samaa mieltä. Usein ystävän omat ongelmat ovat tulleet väliin, eikä heillä riitä enää energiaa ainakaan meidän ystävyydellemme.

Tosiaan puolisoni. Olemme olleet yhdessä todella kauan, ja sitä en aio pyydellä anteeksi. Mutta kai te nyt ymmärrätte yksinäisyyden siinä mielessä, että kukaan ei käy, eikä kukaan tule lenkkikaveriksi. Kukaan ei soita, ei ole ketään kelle soittaa. Aukeaako? Joten yhyy vaan.

AP

I feel you! Täysin.

Miten tähän saataisiin muutos? Miten me yksinäiset löytäisimme toisemme?

Vierailija kirjoitti:

Täällähän mielenkiintoista keskustelua aiheesta. Nimittäin itse olen tässä erkaantunut jotenkin ystävistäni, vaikka mitään dramaattista ei ole tapahtunut. Yhteydenpito on jotenkin muuttunut kovin yksipuoliseksi ja olen miettinyt että miksi. Ja tekemisissä ollessakin tuntuu vanha potku laimentuneen.

Olen ollut aina vähän huono ystävystämään, vaikka olen tätänykyä melko avoin ja sosiaalinen. Nuorempana olin varautuneempi, mutta tuolloin onnistuin luomaan nykyiset syvemmät ystävyyssuhteet. Nykyään taas ihmiset hakeutuvat enemmän seuraan ja olen paikoin ehkä turhankin avoin ja syvällinen heti alusta. Olen huomannut tämän olevan jotenkin vaikeaa ihmisille, ja ne joille en niin avaudu hakeutuvat kuitenkin seuraan.

Olen kuvitellut olevani hyväntahtoinen ja suht kaunis sielu kaiken kärjekkäänkin ilmaisun takana, mutta ihmiset eivät koe oikein samoin. Olenkin vuoden päivät tässä miettinyt että olenko tämä oma itseni vai alanko patoamaan kaiken sisälleni ja tyydyn heittelemään ilmoille kikkelis kokkelia vaan.

Mulle se ainakin on vaikeaa. Tai siis voin mä kuunnella, ei siinä mitään. Koen tällaisen ihmisen jossain määrin rajattomana tai sitten hän on omassa päässään muodostanut jonkun mielipiteen musta, joka taas ei välttämättä pidä lainkaan paikkaansa. Mä haluan tutustua ihmiseen ennenkuin alan avoimeksi tai syvälliseksi. 

No mä olen empaattinen, herkkä ja kuuntelen niin, että myös muistan, mitä minulle on kerrottu, en vain esitä kuuntelevani. Huumori iskee aika mustanakin, en tykkää juoruilusta tai ns. paskan jauhamisesta. Tykkään älykkäistä ja jotenkin syvällisistä persoonista. Luottamus olisi tärkeää ja se, että kokisi olonsa hyväksytyksi omana itsenään. Olen aika ratkaisukeskeinen, oikeudentajuinen, tasapuolinen, luotettava, toisaalta myös ehkä liiankin ehdoton. Elämä on kyllä ehdottomuutta hyvin hionut, niin itseä kuin muita kohtaan.

Ihania tekstejä. Tosiaan, miten me yksinäiset sielut löydettäisiin toisiamme arkielämässä.

AP

Voi olla että et anna itsestäsi riittävästi. Jos vain kuuntelet muiden ongelmia ja juttuja etkä avaa itseäsi muille niin väkisinkin ihmissuhde tyrehtyy. Kaverisuhteen ylläpitäminen vaatii tiettyä haavoittuvuutta niin että toinen tuntee pääsevänsä lähelle sinua.

Koita kertoa enemmän kuka olet. Ehkä se auttaa.

Sama tilanne. Olen nelikymppinen yksinäinen nainen. Ystäviä on ollut joskus, mutta elämäntilanteiden muuttuessa olen jäänyt aika yksin. Minulla on avioero taustalla lapsettomasta liitosta. Kaipaisi seuraa liikuntaan, tapahtumiin, ihan vaan jutteluun. Minä olen myös se, joka jää varjoon, jos seurassa on joku sosiaalisesti kyvykkäämpi. En tiedä mistä se johtuu. Olen ystävällinen kaikille, herkkä ja huumorintajuinen. Tykkään jutella kaikenlaisesta ja olen myös kiinnostunut laajasti eri asioista. Olen ihmisläheisessä työssä ja asiakkaat ovat kyllä isoimpia fanejani :)

Itse olen yksinäinen myös. Tosin olen vasta melko nuori. Kavereita viimeksi joskus 2000-luvun puolella. Onhan se aika ikävää huomata kohta kymmenen vuotta menneen aika yksin jos sitä miettii. Minulla ei kumppania ( ei varmaan ihme) ja läheisiä tosi vähän. Tuskin se tästä välttämättä edes paranee vaikka kuinka yrittää uskoa siihen. Minua kiusattu paljon ja itsessäkin syitä tähän tilanteeseen, että olen yksin  sitä en kiellä

Yksi ystävyys tyrehtyi siihen, että aloin kertoa asioita joita minulle on tapahtunut ja tapahtuu. Lisäksi tällä kaverilla alkoi uusi parisuhde, jonka ongelmat vievät nyt huomion täysin ja jollei ongelmia ole, niin sitten pelkkä se parisuhdekupla. Ehkä siinä on vielä mahdollisuus, että tuo ystävyys aktivoituu. Yksi lapsistani on todella yksin, hänellä on yksi ihan pienestä alkanut ystävyys. Hän on antanut periksi ja sosiaalisuus tapahtuu lähinnä verkossa tai tämän oman perheen kesken. Toisella lapsella on harrastekavereita ja joitain pidempiä kaverisuhteita. Ne elävät ja vaihtelevat kovasti, toisinaan hän pettyy, kun sovittu meno tai tapaaminen ei toteudukaan tai hän ei mahdukaan mukaan johonkin nuorten menoon ja sakkiin.

Yksi lapsistani on sosiaalinen perhonen, joskus hänelläkin tulee jotain skismoja tai muuttuneita kuvioita, mutta sydänystävä on ja lisäksi laajasti oikein hyviä kavereita ja harrastekavereita. Hän vaan liihottaa menemään, olen sanonut, että on syntynyt onnellisten tähtien alla. Isänsä ja minä olemme enemmänkin erakkoluonteita, mutta kaipaamme kyllä ystäviäkin ja kodin ulkopuolista sosiaalisuutta. Mieheni paras ystävä tosiaan kuoli ja se kävi hänellä tosi koville. Omani ovat vaan kadonneet, etääntyneet ja heillä on aina jotakin muuta kuin meidän ystävyys.

AP