Yksinäinen aina vaan

"Olen niin yksinäinen yhyy valitan yksinäisyyttäni aina kun käperryn puolisoni kainaloon iltaisin, kukaan ei voi ymmärtää miten yksinäinen olenkaan"

Voisiko syynä vaan olla se, että ihmiset ovat niin kiireisiä arjessaan. Olen itse äiti ja minunkin ystävyyssuhteeni ovat jos ei nyt ihan katkenneet niin heikentyneet ruuhkavuosien vuoksi. Olen itse se ainainen kieltäytyjä. Energiani ei vaan riitä eikä kyllä aikakaan mihinkään ylimääräiseen töiden, lasten, lasten harrastusten ym menojen vuoksi. Myös opiskelijoilla voi olla todellista aikapulaa.

Ajan puute kirjoitti:

Voisiko syynä vaan olla se, että ihmiset ovat niin kiireisiä arjessaan. Olen itse äiti ja minunkin ystävyyssuhteeni ovat jos ei nyt ihan katkenneet niin heikentyneet ruuhkavuosien vuoksi. Olen itse se ainainen kieltäytyjä. Energiani ei vaan riitä eikä kyllä aikakaan mihinkään ylimääräiseen töiden, lasten, lasten harrastusten ym menojen vuoksi. Myös opiskelijoilla voi olla todellista aikapulaa.

Voihan se toki noinkin olla, mutta entäs se tilanne, että sitä aikaa kuitenkin löytyy joillekin? Miksi juuri niille muille, mutta ei esim. ap:lle?

Vierailija kirjoitti:

"Olen niin yksinäinen yhyy valitan yksinäisyyttäni aina kun käperryn puolisoni kainaloon iltaisin, kukaan ei voi ymmärtää miten yksinäinen olenkaan"

Tämä. AP ei tiedä yksinäisyydestä mitään.

Niin, kiire. Ja jotenkin sellainen jatkumattomuus suhteissa. Tässä tapauksessa ystävyyksissä. Ystävyyssuhteeni, pisimmät niistä ovat kariutuneet mm. ystävän vaihtaessa paikkakuntaa tai aloittaessa parisuhteen. Olen ollut kaatosaavi toisten ongelmille, niin kauan meni hyvin, kun myötäilin ja olin kaikesta samaa mieltä. Usein ystävän omat ongelmat ovat tulleet väliin, eikä heillä riitä enää energiaa ainakaan meidän ystävyydellemme.

Tosiaan puolisoni. Olemme olleet yhdessä todella kauan, ja sitä en aio pyydellä anteeksi. Mutta kai te nyt ymmärrätte yksinäisyyden siinä mielessä, että kukaan ei käy, eikä kukaan tule lenkkikaveriksi. Kukaan ei soita, ei ole ketään kelle soittaa. Aukeaako? Joten yhyy vaan.

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Olen niin yksinäinen yhyy valitan yksinäisyyttäni aina kun käperryn puolisoni kainaloon iltaisin, kukaan ei voi ymmärtää miten yksinäinen olenkaan"

Tämä. AP ei tiedä yksinäisyydestä mitään.

Perustele. Tunnetko koko historiani? Tiedätkö, miten pitkään tämä tilanne on jatkunut? Pystytkö ymmärtämään, että tuntuu pahalta kun en kelpaa tai ketään ei kiinnosta. On tyttöporukoita tai vaikka työn illanviettoja, kukaan ei minua niissä tai niihin kaipaa.

Onko sen vian mielestäsi ihan pakko olla minussa?

Syy voi olla ihan vain siinä, että tutustut ihmisiin, joilla on jo ystäviä ja kavereita. Uusi tuttavuus on tietenkin varasijalla ja ne pidempiaikaiset ystävät tai kaverit ykkössijalla. Heille varataan ensin aikaa ja jos vielä jää ylimääräistä aikaa, sitten voidaan tavata uudempaa tuttavuuttakin. 

Ihmisten elämissä tapahtuu muutoksia ja sopivan muutoksen kohdalla jonkun kanssa alkaa viettää enemmän aikaa kuin aiemmin. Esim joku ystävistä muuttaa kauas tms, jolloin tästä ystävyydestä vapautuu aikaa sellaiselle, joka oli aiemmin varasijalla. Jotta varasijalta pääsee pois, pitää kuitenkin olla toisen kanssa riittävästi yhteistä ja yhteisiä  kiinnostuksenkohteita. Ts kauas muuttaneen kanssa tehtyjä asioita halutaan tehdä nyt jonkun toisen kanssa, koska kauas muuttaneen kanssa ei enää voi tehdä niitä. 

En osaa sanoa, mutta liian parisuhteessa kiinni oleva uusi ihminen on usein suht tylsä

Vierailija kirjoitti:

Niin, kiire. Ja jotenkin sellainen jatkumattomuus suhteissa. Tässä tapauksessa ystävyyksissä. Ystävyyssuhteeni, pisimmät niistä ovat kariutuneet mm. ystävän vaihtaessa paikkakuntaa tai aloittaessa parisuhteen. Olen ollut kaatosaavi toisten ongelmille, niin kauan meni hyvin, kun myötäilin ja olin kaikesta samaa mieltä. Usein ystävän omat ongelmat ovat tulleet väliin, eikä heillä riitä enää energiaa ainakaan meidän ystävyydellemme.

Tosiaan puolisoni. Olemme olleet yhdessä todella kauan, ja sitä en aio pyydellä anteeksi. Mutta kai te nyt ymmärrätte yksinäisyyden siinä mielessä, että kukaan ei käy, eikä kukaan tule lenkkikaveriksi. Kukaan ei soita, ei ole ketään kelle soittaa. Aukeaako? Joten yhyy vaan.

AP

Minkä ikäinen olet? Asutko pienellä paikkakunnalla? Mä olen huomannut, että oikeastaan vain nuoret ja perheettömät jaksavat istua kahviloissa. Muutenkin musta tuntuu, että ihmiset kyläilevät nykyisin aika vähän toistensa luona, jos ei ole mitään merkkipäivää tai muuta vastaavaa syytä. Toki tämäkin on aika paljon kiinni iästä ja asuinpaikasta. Lenkkikaverin pitää tietysti asua lähellä, jotta yhdessä lähdettäisiin lenkille. Mä asun pääkaupunkiseudulla ja mun ystäväni asuvat täällä myös, mutta julkisilla menee toisen luokse noin tunti yhteen suuntaan, joten eipä tule lenkkeiltyä ystävien kanssa vaan koiran kanssa. Eikä oikein kyläiltyäkään. Kun ystäviä tapaan, teen sen aina jonkin tekemisen merkeissä esim jokin tapahtuma, mihin kumpikin/kaikki haluaa osallistua.  Ei myöskään kovin usein soitella, koska ikinä ei voi tietää, missä toinen on menossa ja onko huono paikka tai aika puhua puhelimessa. Sen sijaan viestejä lähetellään, koska niihin jokainen voi vastata silloin, kun on hyvä hetki vastata.

No jos olisin liikaa kiinni parisuhteessani en varmaan kaipaisi ystäviä. Pisimmät ystävyydet ovat olleet kouluajoilta jatkuneita lähes 30 vuotta kestäneitä. Uusia ystäviä en ole saanut nuoruusiän jälkeen. Sisarukset asuvat toisaalla ja toisella heistä oma elämä nyt sekaisin, eikä halua minulle niitä asioita tuoda tai kaataa. Toinen taas on katkaissut välit meihin kaikkiin, jotka hänen lapsuudenperheeseensä kuuluvat.

Jotenkin vaan alkanut väsyä tähän, että tälläkään viikolla en näe kuin työyhteisöä, korkeintaan lehtikauppias soittaa ja lenkkini saan tai joudun tekemään yksin tai nuorin lapsi mukana.

Ja huomaan kyllä, että voin allekirjoittaa tämän kommentin seuraavasti.

AP, vähän raskas persoona

Minkä ikäinen olet? Asutko pienellä paikkakunnalla? Mä olen huomannut, että oikeastaan vain nuoret ja perheettömät jaksavat istua kahviloissa. Muutenkin musta tuntuu, että ihmiset kyläilevät nykyisin aika vähän toistensa luona, jos ei ole mitään merkkipäivää tai muuta vastaavaa syytä. Toki tämäkin on aika paljon kiinni iästä ja asuinpaikasta. Lenkkikaverin pitää tietysti asua lähellä, jotta yhdessä lähdettäisiin lenkille. Mä asun pääkaupunkiseudulla ja mun ystäväni asuvat täällä myös, mutta julkisilla menee toisen luokse noin tunti yhteen suuntaan, joten eipä tule lenkkeiltyä ystävien kanssa vaan koiran kanssa. Eikä oikein kyläiltyäkään. Kun ystäviä tapaan, teen sen aina jonkin tekemisen merkeissä esim jokin tapahtuma, mihin kumpikin/kaikki haluaa osallistua.  Ei myöskään kovin usein soitella, koska ikinä ei voi tietää, missä toinen on menossa ja onko huono paikka tai aika puhua puhelimessa. Sen sijaan viestejä lähetellään, koska niihin jokainen voi vastata silloin, kun on hyvä hetki vastata.[/quote]

Nelikymppinen ja pienestä kaupungista.

Yksinäisyys loppuu, kun hakeutuu johonkin ryhmätoimintaan, kerhoon ym. tai seurakunnan piiriin, siellä ei ketään jätetä yksin. Paljon se on itsestä kiinni, uskaltaako lähestyä muita. Helppoa se on silloin kun ollaan jossakin toiminta tai opiskeluryhmässä, on yhteinen puheenaihe jolla aloittaa keskustelu.

Minusta on tärkeää kuulua johonkin ryhmään, vaikka sieltä ei sydänystävää löytyisikään, mutta löytyy juttukumppaneita, jos ei, niin silti voi tuntea itsensä osaksi ryhmää ja siitä se yhteisöllisyys alkaa:)

Aikuisena on hankala löytää ystäviä tai edes kavereita. Kuten olet huomannut, elämänmuutokset kuten muuttaminen, pariutuminen ja lastenteko ovat loitontaneet entiset kaverisi, eikä uusia ole löytynyt. Joillakin ihmisillä työkaverit ja ns. perhetutut ajavat asian, vaikkei varsinaisia ystävyyksiä olisikaan. Ei sinne sekaan ole helppo ujuttautua ulkopuolisena.

Minulla on entinen kaveri, nykyinen etäinen tuttava, joka on ilmiömäinen sosiaalinen perhonen. Hän on ihan tavallinen, tuore eläkeläisrouva, mutta hän löytää juttukumppanin vaikka tunturista ja tahtomattaankin. Kävimme vuosikausia yhdessä muutamassa liikuntaryhmässä, ja minä sain jatkuvasti hämmästellä sitä, miten hänen ympärillään kävi aina vilkas ja iloinen keskustelu, mutta kun minä yritin kommunikoida, minulle ehkä vastattiin lyhyen varovaisesti tai vain mulkaistiin vähän. Kaikesta vierestä katsomisesta huolimatta en tiedä, mikä hänestä teki niin vetovoimaisen, että jokaisesta harrastuspaikasta hänelle jäi kahviseuraa tai ainakin puhelinnumeroita.

Sinä et välttämättä ole raskas ja vastenmielinen ihminen, vaan pelkästään juuri niin neutraali, ettei kukaan tunne houkutusta nipistää osaa jo muille varatusta ajastaan tutustuakseen sinuun.

Olet siitä onnekas, että sinulla on kotona antoisa ihmissuhde ja rakastaja. Minun tekisi mieli ryöpyttää sinua monen muun lailla siitä, että kehtaatkin valittaa yksinäisyydestäsi, mutta jokaisellehan yksinäisyys on omakohtainen kokemus.

Minulla ei ole elämänkumppania eikä kavereita, mutta se ei ole haitannut minua oikeastaan koskaan ennen nykytilannetta, kun minulla ei ole työtä eikä pian edes kotia ja kun parista ihmisestä koostuva tuttavapiirikin ottaa voimakkaasti etäisyyttä. Vertailu ei sinua tietenkään lohduta yhtään, mutta joskus on terveellistä katsoa, mitä kaikkea omassa elämässä jo on. Kavereista voi sitä paitsi käytännössä olla aika paljon riesaakin, vaikkei sitä tule niitä kaivatessaan ajatelleeksi.

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena on hankala löytää ystäviä tai edes kavereita. Kuten olet huomannut, elämänmuutokset kuten muuttaminen, pariutuminen ja lastenteko ovat loitontaneet entiset kaverisi, eikä uusia ole löytynyt. Joillakin ihmisillä työkaverit ja ns. perhetutut ajavat asian, vaikkei varsinaisia ystävyyksiä olisikaan. Ei sinne sekaan ole helppo ujuttautua ulkopuolisena.

Minulla on entinen kaveri, nykyinen etäinen tuttava, joka on ilmiömäinen sosiaalinen perhonen. Hän on ihan tavallinen, tuore eläkeläisrouva, mutta hän löytää juttukumppanin vaikka tunturista ja tahtomattaankin. Kävimme vuosikausia yhdessä muutamassa liikuntaryhmässä, ja minä sain jatkuvasti hämmästellä sitä, miten hänen ympärillään kävi aina vilkas ja iloinen keskustelu, mutta kun minä yritin kommunikoida, minulle ehkä vastattiin lyhyen varovaisesti tai vain mulkaistiin vähän. Kaikesta vierestä katsomisesta huolimatta en tiedä, mikä hänestä teki niin vetovoimaisen, että jokaisesta harrastuspaikasta hänelle jäi kahviseuraa tai ainakin puhelinnumeroita.

Sinä et välttämättä ole raskas ja vastenmielinen ihminen, vaan pelkästään juuri niin neutraali, ettei kukaan tunne houkutusta nipistää osaa jo muille varatusta ajastaan tutustuakseen sinuun.

Olet siitä onnekas, että sinulla on kotona antoisa ihmissuhde ja rakastaja. Minun tekisi mieli ryöpyttää sinua monen muun lailla siitä, että kehtaatkin valittaa yksinäisyydestäsi, mutta jokaisellehan yksinäisyys on omakohtainen kokemus.

Minulla ei ole elämänkumppania eikä kavereita, mutta se ei ole haitannut minua oikeastaan koskaan ennen nykytilannetta, kun minulla ei ole työtä eikä pian edes kotia ja kun parista ihmisestä koostuva tuttavapiirikin ottaa voimakkaasti etäisyyttä. Vertailu ei sinua tietenkään lohduta yhtään, mutta joskus on terveellistä katsoa, mitä kaikkea omassa elämässä jo on. Kavereista voi sitä paitsi käytännössä olla aika paljon riesaakin, vaikkei sitä tule niitä kaivatessaan ajatelleeksi.

Viisaasti kirjoitat. Kovasti tsemppiä tuossa elämäntilanteessa. Tiedostan kyllä, että minulla on ns. kaikki. Kaikki muu, paitsi ystävä, joka ei katoa jostain syystä.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys loppuu, kun hakeutuu johonkin ryhmätoimintaan, kerhoon ym. tai seurakunnan piiriin, siellä ei ketään jätetä yksin. Paljon se on itsestä kiinni, uskaltaako lähestyä muita. Helppoa se on silloin kun ollaan jossakin toiminta tai opiskeluryhmässä, on yhteinen puheenaihe jolla aloittaa keskustelu.

Minusta on tärkeää kuulua johonkin ryhmään, vaikka sieltä ei sydänystävää löytyisikään, mutta löytyy juttukumppaneita, jos ei, niin silti voi tuntea itsensä osaksi ryhmää ja siitä se yhteisöllisyys alkaa:)

Vielä tästä kun lapsetkin alkaa lähteä kotoa, niin pakkohan se on johonkin yhteisöön hakeutua. Pakko on ainakin itse mennä, ei kukaan tule kotoa hakemaan. Olisin vaan halunnut, että nuo tosi pitkät ystävyydet ja pari uutta atomien tasolla ollutta ystävyyttä olisivat jatkuneet. Mutta ei ne ikinä jatku.

AP, jälleen, kuten tuolla ylempänäkin jollekin vastasin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen olet? Asutko pienellä paikkakunnalla? Mä olen huomannut, että oikeastaan vain nuoret ja perheettömät jaksavat istua kahviloissa. Muutenkin musta tuntuu, että ihmiset kyläilevät nykyisin aika vähän toistensa luona, jos ei ole mitään merkkipäivää tai muuta vastaavaa syytä. Toki tämäkin on aika paljon kiinni iästä ja asuinpaikasta. Lenkkikaverin pitää tietysti asua lähellä, jotta yhdessä lähdettäisiin lenkille. Mä asun pääkaupunkiseudulla ja mun ystäväni asuvat täällä myös, mutta julkisilla menee toisen luokse noin tunti yhteen suuntaan, joten eipä tule lenkkeiltyä ystävien kanssa vaan koiran kanssa. Eikä oikein kyläiltyäkään. Kun ystäviä tapaan, teen sen aina jonkin tekemisen merkeissä esim jokin tapahtuma, mihin kumpikin/kaikki haluaa osallistua.  Ei myöskään kovin usein soitella, koska ikinä ei voi tietää, missä toinen on menossa ja onko huono paikka tai aika puhua puhelimessa. Sen sijaan viestejä lähetellään, koska niihin jokainen voi vastata silloin, kun on hyvä hetki vastata.

Nelikymppinen ja pienestä kaupungista.

Nelikymppisten elämä on usein aika hektistä. On työt, kotityöt, puoliso ja lapset. On lasten harrastukset, lasten koulut jne. Lisäksi omat harrastukset. Ja sitten sukulaiset, joita halutaan ainakin lasten vuoksi tavata edes joskus. Sekä ystävät ja kaverit, joille myös on nipistettävä jostain aikaa. 

Lenkille lähteminen on usein vähän sellaista extempore-touhua. Kun jää illalla sopivasti tunti aikaa, on kiva lähteä lenkille. Ei kuitenkaan voi aina etukäteen (esim edellisenä päivänä)  sanoa, onko sopiva aika klo 17, klo 18 vai kenties vasta klo 20. Jotta saisi lenkkikaverin, tämän pitäisi asua kohtuullisen lähellä. Siis sellaisessa paikassa, että sovittuun paikkaan ei tarvitse kulkea omalla autolla eikä julkisilla. Mä lenkkeilen yleensä vaan koiran kanssa, mutta mulla on pari lähialueella asuvaa koiranomistajaa Facebook-kavereina. Joskus laitetaan töiden jälkeen viestiä ja kysytään, mihin aikaan on menossa koiran kanssa iltalenkille ja kaipaako silloin seuraa. Jos molemmille sopii, sovitaan tapaamispaikka ja lenkkeillään yhdessä. 

Myös se, että toinen piipahtaisi puoleksi tunniksi tai tunniksi kahville, edellyttää, että asutaan kohtuullisen lähellä. Ja että ajankohta sattuu sopimaan molemmille. Monilla arki-illat on niin kiireisiä, että ei haluta mitään ylimääräistä silloin. Viikonloppuisin ollaan perheen kanssa tai tehdään asioita, joita ei arkisin ehdi tekemään. Perheen ulkopuolisten ihmisten tapaamisista joutuu sopimaan hyvissä ajoin etukäteen. 

Sanoisin, että tämä on vähän ajan ilmiö. Olen jo vähän iäkkäämpi ja kun elin lapsiperhearkea, ihmisillä oli paljon vähemmän kodin ulkopuolisia harrastuksia. Työelämäkin oli vielä siihen aikaan monilla aloilla klo 8-16 työtä ja ruokakaupassa käytiin hyvin usein töistä tultaessa. Nykyisin arki-illat on täynnä ohjelmaa tai ollaan vain väsyneitä työpäivästä, lauantaisin sitten mennään koko perheen kanssa kauppakeskukseen, tehdään isot ruokaostokset ja sen jälkeen tehdään viikkosiivous, mikäli ei ole mitään omia tai lasten harrastuksia viikonloppuna. Just pari päivää sitten mietin, että nuorena tuli tehtyä viikkosiivous torstaisin töiden jälkeen ja perjantaina töistä palattua sai aloittaa viikonlopun. Ehti hyvin tehdä asioita ystävien ja kavereidenkin kanssa. Nyt jostain syystä - eikä pelkästään iän vuoksi - on perjantaisin niin raato, että vasta lauantaina jaksaa alkaa siivoamaan. Jos viikonloppuun osuu vielä joku sukulaisten tapaaminen, niin viikonloppu on ohi ennenkuin ehtii edes kissaa sanoa. 

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena on hankala löytää ystäviä tai edes kavereita. Kuten olet huomannut, elämänmuutokset kuten muuttaminen, pariutuminen ja lastenteko ovat loitontaneet entiset kaverisi, eikä uusia ole löytynyt. Joillakin ihmisillä työkaverit ja ns. perhetutut ajavat asian, vaikkei varsinaisia ystävyyksiä olisikaan. Ei sinne sekaan ole helppo ujuttautua ulkopuolisena.

Minulla on entinen kaveri, nykyinen etäinen tuttava, joka on ilmiömäinen sosiaalinen perhonen. Hän on ihan tavallinen, tuore eläkeläisrouva, mutta hän löytää juttukumppanin vaikka tunturista ja tahtomattaankin. Kävimme vuosikausia yhdessä muutamassa liikuntaryhmässä, ja minä sain jatkuvasti hämmästellä sitä, miten hänen ympärillään kävi aina vilkas ja iloinen keskustelu, mutta kun minä yritin kommunikoida, minulle ehkä vastattiin lyhyen varovaisesti tai vain mulkaistiin vähän. Kaikesta vierestä katsomisesta huolimatta en tiedä, mikä hänestä teki niin vetovoimaisen, että jokaisesta harrastuspaikasta hänelle jäi kahviseuraa tai ainakin puhelinnumeroita.

Sinä et välttämättä ole raskas ja vastenmielinen ihminen, vaan pelkästään juuri niin neutraali, ettei kukaan tunne houkutusta nipistää osaa jo muille varatusta ajastaan tutustuakseen sinuun.

Olet siitä onnekas, että sinulla on kotona antoisa ihmissuhde ja rakastaja. Minun tekisi mieli ryöpyttää sinua monen muun lailla siitä, että kehtaatkin valittaa yksinäisyydestäsi, mutta jokaisellehan yksinäisyys on omakohtainen kokemus.

Minulla ei ole elämänkumppania eikä kavereita, mutta se ei ole haitannut minua oikeastaan koskaan ennen nykytilannetta, kun minulla ei ole työtä eikä pian edes kotia ja kun parista ihmisestä koostuva tuttavapiirikin ottaa voimakkaasti etäisyyttä. Vertailu ei sinua tietenkään lohduta yhtään, mutta joskus on terveellistä katsoa, mitä kaikkea omassa elämässä jo on. Kavereista voi sitä paitsi käytännössä olla aika paljon riesaakin, vaikkei sitä tule niitä kaivatessaan ajatelleeksi.

Mua ei ennen myöskään haitannu, no toki satunnaisesti, mutta menetin puolison, työn ja muutamat tuttavatkin on sit hävinny. Niin ja kotikin menossa alta. Muutama tapailujuttukin ollu, mutta nekin sitten hyytyny parin kk aikana, vaikka alku oiski ollu aivan ihanaa. Jotenkin mun persoona vaan on vääränlainen kaikille ja siksi eläinten kanssa viihdyn. Ja luonnossa. Ja yksin kotona kirjojen kanssa. Mutta en ees tiedä mikä mussa on niin outoa, että aina jään yksin. Ja oon jo +40 eikä lapsiakaan ole ja tuskin tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena on hankala löytää ystäviä tai edes kavereita. Kuten olet huomannut, elämänmuutokset kuten muuttaminen, pariutuminen ja lastenteko ovat loitontaneet entiset kaverisi, eikä uusia ole löytynyt. Joillakin ihmisillä työkaverit ja ns. perhetutut ajavat asian, vaikkei varsinaisia ystävyyksiä olisikaan. Ei sinne sekaan ole helppo ujuttautua ulkopuolisena.

Minulla on entinen kaveri, nykyinen etäinen tuttava, joka on ilmiömäinen sosiaalinen perhonen. Hän on ihan tavallinen, tuore eläkeläisrouva, mutta hän löytää juttukumppanin vaikka tunturista ja tahtomattaankin. Kävimme vuosikausia yhdessä muutamassa liikuntaryhmässä, ja minä sain jatkuvasti hämmästellä sitä, miten hänen ympärillään kävi aina vilkas ja iloinen keskustelu, mutta kun minä yritin kommunikoida, minulle ehkä vastattiin lyhyen varovaisesti tai vain mulkaistiin vähän. Kaikesta vierestä katsomisesta huolimatta en tiedä, mikä hänestä teki niin vetovoimaisen, että jokaisesta harrastuspaikasta hänelle jäi kahviseuraa tai ainakin puhelinnumeroita.

Sinä et välttämättä ole raskas ja vastenmielinen ihminen, vaan pelkästään juuri niin neutraali, ettei kukaan tunne houkutusta nipistää osaa jo muille varatusta ajastaan tutustuakseen sinuun.

Olet siitä onnekas, että sinulla on kotona antoisa ihmissuhde ja rakastaja. Minun tekisi mieli ryöpyttää sinua monen muun lailla siitä, että kehtaatkin valittaa yksinäisyydestäsi, mutta jokaisellehan yksinäisyys on omakohtainen kokemus.

Minulla ei ole elämänkumppania eikä kavereita, mutta se ei ole haitannut minua oikeastaan koskaan ennen nykytilannetta, kun minulla ei ole työtä eikä pian edes kotia ja kun parista ihmisestä koostuva tuttavapiirikin ottaa voimakkaasti etäisyyttä. Vertailu ei sinua tietenkään lohduta yhtään, mutta joskus on terveellistä katsoa, mitä kaikkea omassa elämässä jo on. Kavereista voi sitä paitsi käytännössä olla aika paljon riesaakin, vaikkei sitä tule niitä kaivatessaan ajatelleeksi.

Mua ei ennen myöskään haitannu, no toki satunnaisesti, mutta menetin puolison, työn ja muutamat tuttavatkin on sit hävinny. Niin ja kotikin menossa alta. Muutama tapailujuttukin ollu, mutta nekin sitten hyytyny parin kk aikana, vaikka alku oiski ollu aivan ihanaa. Jotenkin mun persoona vaan on vääränlainen kaikille ja siksi eläinten kanssa viihdyn. Ja luonnossa. Ja yksin kotona kirjojen kanssa. Mutta en ees tiedä mikä mussa on niin outoa, että aina jään yksin. Ja oon jo +40 eikä lapsiakaan ole ja tuskin tulee.

Onneksi on kirjat. Ottaisin niin mielelläni koirakaverin tai kaksi, mutta kun omankin elannon kanssa on temppuilemista, en voi ottaa vastuuta viattomista luontokappaleista.

Muutama vuosi sitten eräs kaukaisesti tuntemani ihminen kiinnostui minusta parisuhdemielessä. Teimme hiljalleen tuttavuutta parin vuoden ajan, ja kun hänelle valkeni, etten ollutkaan niin varakas kuin hän luuli, hän häipyi selittelemättä. Tämä oli ensimmäinen kosketukseni vastakkaiseen sukupuoleen melkein kahteenkymmeneen vuoteen (en ole koskaan seurustellut, mutten sentään koskematon ole), ja olin jo elätellyt kaikenlaisia toiveita, joten pettymys on karvas. Olen reilusti yli viisikymppinen, joten työtä tai puolisoa on turha enää havitella. Ystävät olisivat kiva juttu, mutta niitäkään ei tähän tilanteeseen kannata kaipailla.

En osaa sanoa sinulle muuta kuin että koeta jaksaa. Loppuu se aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena on hankala löytää ystäviä tai edes kavereita. Kuten olet huomannut, elämänmuutokset kuten muuttaminen, pariutuminen ja lastenteko ovat loitontaneet entiset kaverisi, eikä uusia ole löytynyt. Joillakin ihmisillä työkaverit ja ns. perhetutut ajavat asian, vaikkei varsinaisia ystävyyksiä olisikaan. Ei sinne sekaan ole helppo ujuttautua ulkopuolisena.

Minulla on entinen kaveri, nykyinen etäinen tuttava, joka on ilmiömäinen sosiaalinen perhonen. Hän on ihan tavallinen, tuore eläkeläisrouva, mutta hän löytää juttukumppanin vaikka tunturista ja tahtomattaankin. Kävimme vuosikausia yhdessä muutamassa liikuntaryhmässä, ja minä sain jatkuvasti hämmästellä sitä, miten hänen ympärillään kävi aina vilkas ja iloinen keskustelu, mutta kun minä yritin kommunikoida, minulle ehkä vastattiin lyhyen varovaisesti tai vain mulkaistiin vähän. Kaikesta vierestä katsomisesta huolimatta en tiedä, mikä hänestä teki niin vetovoimaisen, että jokaisesta harrastuspaikasta hänelle jäi kahviseuraa tai ainakin puhelinnumeroita.

Sinä et välttämättä ole raskas ja vastenmielinen ihminen, vaan pelkästään juuri niin neutraali, ettei kukaan tunne houkutusta nipistää osaa jo muille varatusta ajastaan tutustuakseen sinuun.

Olet siitä onnekas, että sinulla on kotona antoisa ihmissuhde ja rakastaja. Minun tekisi mieli ryöpyttää sinua monen muun lailla siitä, että kehtaatkin valittaa yksinäisyydestäsi, mutta jokaisellehan yksinäisyys on omakohtainen kokemus.

Minulla ei ole elämänkumppania eikä kavereita, mutta se ei ole haitannut minua oikeastaan koskaan ennen nykytilannetta, kun minulla ei ole työtä eikä pian edes kotia ja kun parista ihmisestä koostuva tuttavapiirikin ottaa voimakkaasti etäisyyttä. Vertailu ei sinua tietenkään lohduta yhtään, mutta joskus on terveellistä katsoa, mitä kaikkea omassa elämässä jo on. Kavereista voi sitä paitsi käytännössä olla aika paljon riesaakin, vaikkei sitä tule niitä kaivatessaan ajatelleeksi.

Mua ei ennen myöskään haitannu, no toki satunnaisesti, mutta menetin puolison, työn ja muutamat tuttavatkin on sit hävinny. Niin ja kotikin menossa alta. Muutama tapailujuttukin ollu, mutta nekin sitten hyytyny parin kk aikana, vaikka alku oiski ollu aivan ihanaa. Jotenkin mun persoona vaan on vääränlainen kaikille ja siksi eläinten kanssa viihdyn. Ja luonnossa. Ja yksin kotona kirjojen kanssa. Mutta en ees tiedä mikä mussa on niin outoa, että aina jään yksin. Ja oon jo +40 eikä lapsiakaan ole ja tuskin tulee.

Olen loputtoman kiitollinen miehestäni ja perheestäni. Hän tuntee tämän asian samoin, ei hälläkään oikein ystäviä ole, paras sellainen kuoli oman käden kautta. Että edes hänelle ja lapsille kelpaan. On elämä rankkaa ja hektistä, mutta kyllä silti kelpaan muuksikin kuin murrosikäisen vihanpurkuun.

Mutta se ystävä. Haluaisin olla aito, oma itseni enkä vetää mitään kivakiva, hyvähyvä rooleja. Sitä teennäistä ja kulissia ja nuoleskelua ei jaksais.

AP

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena on hankala löytää ystäviä tai edes kavereita. Kuten olet huomannut, elämänmuutokset kuten muuttaminen, pariutuminen ja lastenteko ovat loitontaneet entiset kaverisi, eikä uusia ole löytynyt. Joillakin ihmisillä työkaverit ja ns. perhetutut ajavat asian, vaikkei varsinaisia ystävyyksiä olisikaan. Ei sinne sekaan ole helppo ujuttautua ulkopuolisena.

Minulla on entinen kaveri, nykyinen etäinen tuttava, joka on ilmiömäinen sosiaalinen perhonen. Hän on ihan tavallinen, tuore eläkeläisrouva, mutta hän löytää juttukumppanin vaikka tunturista ja tahtomattaankin. Kävimme vuosikausia yhdessä muutamassa liikuntaryhmässä, ja minä sain jatkuvasti hämmästellä sitä, miten hänen ympärillään kävi aina vilkas ja iloinen keskustelu, mutta kun minä yritin kommunikoida, minulle ehkä vastattiin lyhyen varovaisesti tai vain mulkaistiin vähän. Kaikesta vierestä katsomisesta huolimatta en tiedä, mikä hänestä teki niin vetovoimaisen, että jokaisesta harrastuspaikasta hänelle jäi kahviseuraa tai ainakin puhelinnumeroita.

Sinä et välttämättä ole raskas ja vastenmielinen ihminen, vaan pelkästään juuri niin neutraali, ettei kukaan tunne houkutusta nipistää osaa jo muille varatusta ajastaan tutustuakseen sinuun.

Olet siitä onnekas, että sinulla on kotona antoisa ihmissuhde ja rakastaja. Minun tekisi mieli ryöpyttää sinua monen muun lailla siitä, että kehtaatkin valittaa yksinäisyydestäsi, mutta jokaisellehan yksinäisyys on omakohtainen kokemus.

Minulla ei ole elämänkumppania eikä kavereita, mutta se ei ole haitannut minua oikeastaan koskaan ennen nykytilannetta, kun minulla ei ole työtä eikä pian edes kotia ja kun parista ihmisestä koostuva tuttavapiirikin ottaa voimakkaasti etäisyyttä. Vertailu ei sinua tietenkään lohduta yhtään, mutta joskus on terveellistä katsoa, mitä kaikkea omassa elämässä jo on. Kavereista voi sitä paitsi käytännössä olla aika paljon riesaakin, vaikkei sitä tule niitä kaivatessaan ajatelleeksi.

Mä olen vähän tuon entisen kaverisi kaltainen. Juttuseuraa saan aina, tunturista en tosin ole vielä kokeillut. Olen ihan tavallinen ihminen eikä mussa ole omasta mielestäni mitään sellaista erikoista, mikä saisi ihmiset hakeutumaan seuraani. Ehkä ainoa sellainen on, että mä juttelen mielelläni muiden kanssa. Niin ja hymyilen aika paljon ihan itseksenikin. Mulla ei myöskään ole mitään sellaista periaatteellista vankkumatonta mielipidettä, joka mun olisi ihan pakko tuoda keskusteluissa esille. Osaan suhtautua asioihin objektiivisesti enkä ärsyynny asioista  ja jos puhutaan asiasta, jossa oma mielpiteeni on täysin päinvastainen, pyrin ymmärtämään keskustelukumppanini näkemystä asiasta enkä yritä nk käännyttää tai saada häntä muuttamaan mieltään. Jos keskustelun aiheena on jokin, josta en tiedä hölkäsen pöläystä, kuuntelen ja kyselen. Olen ehkä jollain tavalla helppoa juttuseuraa?

Juttuseurasta on kuitenkin hirveän pitkä matka ystävyyteen tai edes kaveruuteen. Joku puolituttuni voisi kuvitella, että mulla on paljon ystäviä  ja kavereita. Ei ole. Mulla on kolme hyvää ystävää ja muutama kaveri. Tuttuja ja puolituttuja on paljon, mutta ystäviä ja kavereita vain nuo viisi.