Lapsi ei pääse yli avioeron tuomasta surusta

Suosittelen perheneuvolaa. Itse otin ensin yhteyttä kuraattoriin, lapsi kävikin siellä pari kertaa mutta sitten käynnit loppui koska resurssit. Terveydenhoitaja ei oikein osaa auttaa muuten kuin ohjaamalla eteenpäin. Koulupsykologi taas ohjasi takaisin kuraattorille tai perheneuvolaan. Perheneuvolasta koitettiin ohjata taas kuraattorille ja koulupsykologille. Eli pompotukseen kannattaa varautua, koska RESURSSIT on näillä kaikilla pääsääntöisesti ihan p*skat. Mutta siis perheneuvolasta sitä apua kyllä sitten parhaiten saa, kunhan sitä vaatii. Tai jos on rahaa niin viet suoraan yksityiselle terapiaan, sitähän se lapsi todennäköisesti tarvitsee, jonkinlaista keskusteluapua. 

Oma lapsi on vasta 7v eli aika pieni. Ja erosta on vasta vuosi. Mutta hän on ottanut sen hyvin raskaasti. Siitä huolimatta että meidän elämä oli melko p*skaa ennen eroa, koska isällä oli mielenterveysongelmia ja koti oli hyvin riitaisa. Lapsi kohdistaa vihansa aikalailla minuun, välillä on surullinen, ei yleensä halua puhua, sitten kun puhuu niin toivoo että muuttaisimme takaisin yhteen isän kanssa ja vanhaan kotiin. Silloin olen vaan rehellisesti mutta lapsentasoisesti kertonut miksi se ei ole mahdollista. 

Ei siinä itse oikein voi muuta kuin seistä kalliona vieressä. Anna ajan kulua, anna lapsen tuntea mitä tuntee ja hyväksy se. Anna tilaa, kysele mutta älä liikaa. Ja vastaa kaikkiin kysymyksiin sitten kun niitä tulee. Ei lapsi eroa koskaan unohda eikä tarvitsekkaan, mutta hän voi kyllä oppia elämään asian kanssa ja se todellakin voi tehdä hänestä vahvemman. 

Kiitos. Soitan perheneuvolaan. Huolettaa, jos sielläkään ei resurssit riitä. Yksityiselle ei ole varaa. Miten nopeasti pääsitte peneen? Miten siellä edettiin?

Oletko itse (tai mahdollinen uusi kumppani) eroperheestä? Voisi kertoa lapselle että tietää miltä tuntuu

Vierailija kirjoitti:

Kiitos. Soitan perheneuvolaan. Huolettaa, jos sielläkään ei resurssit riitä. Yksityiselle ei ole varaa. Miten nopeasti pääsitte peneen? Miten siellä edettiin?

Kyllä siellä niitä resursseja sitten löytyy jos tilanne on paha. Meillä jono oli melkein 5 kuukautta. Siinä välissä soittelivat pariin kertaan ja kyselivät kuulumisia ja josko meillä ei olisikaan enää tarvetta... mutta lopulta ajan sai sitten ihan kivasti kun vaan jaksoi odottaa. 

Meillä on sama tilanne, mutta erosta jo pidempään. Itse olen syyttänyt itseäni jatkuvasti erosta, koska se oli mun päätökseni. Toisaalta lapseni on traumatisoitunut jo parisuhteen aikana, kun on kuullut isän haukkuvan mua ja rikkovan tavaroita... että varmasti ois voinu valita vaan sen kumppanin paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on sama tilanne, mutta eristäminen jo pidempään. Itse olen syyttänyt itseäni jatkuvasti erosta, koska se oli mun päätökseni. Toisaalta lapseni on traumatisoitunut jo parisuhteen aikana, kun on kuullut isän haukkuvan mua ja rikkovan tavaroita... että varmasti ois voinu valita vaan sen kumppanin paremmin.

Mitä apua olette hakenut/saaneet ja mikä auttanut?

Olin aiemmin töissä perheneuvolassa ja eroon liittyvät asiat olivat iso osa työtä. Tuntuu kyllä, että monet eroavat ihan mitättömistä syistä ja odottavat, että elämä muuttuu paremmaksi uuden suhteen myötä. Eihän siinä yleensä niin käy, vaan elämä vaikeutuu, uusperheen haasteet vasta isoja onkin, alkuhuuma on nopeasti ohi ja ongelmat entistä isommat.

Surulista on tavata lapsista riiteleviä, eronneita vanhempia. En tajua, miten lapset kestävät sellaista. Tai no eihän kaikki kestäkään, vaan päätyvät lasten- ja nuorten psykiatrialle hoitoon repivien eroriitojen vuoksi.

Tottakai on tilanteita, että ero on paras ja ainoa ratkaisu ja lapsillekin helpotus.

Molemmat vanhemmat on yhä elossa?

En oikein käsitä.

Tottakai lapsi on pettynyt.

Mutta elämässä tulee pettymyksiä.

Itselläni koti hajosi isän itsemurhaan.

Se jätti kysymyksiä joihin ei saa ikinä vastauksia.

Onhan lastenpsykiatreja, vie sellaselle.

Vähän tuo kuulostaa siltä, että lapsi on hoksannut narun mistä vetää, ja tietää niten saa sinut hysteeriseksi. Murkkuiässä osaa jo täysillä hyödyntää tätä. Tuo miten selität hänen puhuvan ei ole mitään lapsen kieltä, vaan suoraan kriisikuvaus psykologian oppikirjasta.

Mitä se toinen osapuoli tekee asialle?

Vierailija kirjoitti:

Molemmat vanhemmat on yhä elossa?

En oikein käsitä.

Tottakai lapsi on pettynyt.

Mutta elämässä tulee pettymyksiä.

Itselläni koti hajosi isän itsemurhaan.

Se jätti kysymyksiä joihin ei saa ikinä vastauksia.

Onhan lastenpsykiatreja, vie sellaselle.

Vähän tuo kuulostaa siltä, että lapsi on hoksannut narun mistä vetää, ja tietää niten saa sinut hysteeriseksi. Murkkuiässä osaa jo täysillä hyödyntää tätä. Tuo miten selität hänen puhuvan ei ole mitään lapsen kieltä, vaan suoraan kriisikuvaus psykologian oppikirjasta.

Mitä se toinen osapuoli tekee asialle?

Kyllä tuo lapsen tuska on varmasti aitoa, eikä vaan keino hakea huomiota.

Vierailija kirjoitti:

Olin aiemmin töissä perheneuvolassa ja eroon liittyvät asiat olivat iso osa työtä. Tuntuu kyllä, että monet eroavat ihan mitättömistä syistä ja odottavat, että elämä muuttuu paremmaksi uuden suhteen myötä. Eihän siinä yleensä niin käy, vaan elämä vaikeutuu, uusperheen haasteet vasta isoja onkin, alkuhuuma on nopeasti ohi ja ongelmat entistä isommat.

Surulista on tavata lapsista riiteleviä, eronneita vanhempia. En tajua, miten lapset kestävät sellaista. Tai no eihän kaikki kestäkään, vaan päätyvät lasten- ja nuorten psykiatrialle hoitoon repivien eroriitojen vuoksi.

Tottakai on tilanteita, että ero on paras ja ainoa ratkaisu ja lapsillekin helpotus.

Hyvä ettet ole enää. Eron keskellä tai sen jälkeen kaikkein vähiten auttaa tuollainen ylimielinen ja kaikkitietävä lässytys. Ei kukaan eroa pikkulapsiperheessä "mitättömistä syistä", eikä kaikkea sulle kerrota vaikka perheneuvolassa töissä olisitkin. En minäkään ole meidän eron syitä yhtään missään kertonut, vaikka ollaan lapsille apua ym. haettu. Ei ne syyt kenellekkään ulkopuoliselle kuulu, olen vain kertonut jonkun ympäripyöreän syyn jos sitä on kysytty. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on sama tilanne, mutta eristäminen jo pidempään. Itse olen syyttänyt itseäni jatkuvasti erosta, koska se oli mun päätökseni. Toisaalta lapseni on traumatisoitunut jo parisuhteen aikana, kun on kuullut isän haukkuvan mua ja rikkovan tavaroita... että varmasti ois voinu valita vaan sen kumppanin paremmin.

Mitä apua olette hakenut/saaneet ja mikä auttanut?

Kävimme perheneuvolassa ja kirkon pariterapiassa vielä eron jälkeen. Lopulta tein miehen uhkailuista lasun ja jotkut sossutkin meillä kävi, mutta rehellistä apua en kokenut kyllä saavani mistään. Lähinnä olen nyt purkanut omaa pahaa oloani terapiassa ja ehkä se on helpottanut myös lapsen tuskaa, kun osaa suhtautua kaikkeen hieman eritavalla.

Yhtään lapsen tunteita vähättelemättä, tuollainen reaktio hyvinkin yleiseen asiaan on aika huolestuttavan kuuloinen. Miten hän tulee selviämään elämässä oikeista vastoinkäymisistä? Me olemme kaikki kuitenkin olemassa aina suhteessa ympäröimäämme yhteiskuntaan ja Suomessa nuo erot on hyvin tavallinen asia. Lapsi tarvitsee selvästi apua omien tunteiden hallintaan ja käsittelyyn laajemminkin.

Vierailija kirjoitti:

Olin aiemmin töissä perheneuvolassa ja eroon liittyvät asiat olivat iso osa työtä. Tuntuu kyllä, että monet eroavat ihan mitättömistä syistä ja odottavat, että elämä muuttuu paremmaksi uuden suhteen myötä. Eihän siinä yleensä niin käy, vaan elämä vaikeutuu, uusperheen haasteet vasta isoja onkin, alkuhuuma on nopeasti ohi ja ongelmat entistä isommat.

Surulista on tavata lapsista riiteleviä, eronneita vanhempia. En tajua, miten lapset kestävät sellaista. Tai no eihän kaikki kestäkään, vaan päätyvät lasten- ja nuorten psykiatrialle hoitoon repivien eroriitojen vuoksi.

Tottakai on tilanteita, että ero on paras ja ainoa ratkaisu ja lapsillekin helpotus.

Ymmärrys on mahtava sulla. Onneks et oo enää töissä perheneuvolassa. Yleensä ihmiset tulevat sinne hakemaan apua kun omat keinot loppuvat.

Kerro ap ennemmin miksi erositte? Sillä on tosi iso merkitys lapselle. 

Mikään neuvonta ei sinua tai lastasi siltä pelasta, jos eron syy oli huono.

Up

Vierailija kirjoitti:

Yhtään lapsen tunteita vähättelemättä, tuollainen reaktio hyvinkin yleiseen asiaan on aika huolestuttavan kuuloinen. Miten hän tulee selviämään elämässä oikeista vastoinkäymisistä? Me olemme kaikki kuitenkin olemassa aina suhteessa ympäröimäämme yhteiskuntaan ja Suomessa nuo erot on hyvin tavallinen asia. Lapsi tarvitsee selvästi apua omien tunteiden hallintaan ja käsittelyyn laajemminkin.

Erojen yleisyys ei poista sitä, että se on ”oikea vastoinkäyminen” ja kriisi lapsen perusturvallisuudelle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ainakin auttoi löytää syyllinen. Siihen asti syytin itseäni, vaikka mulla ei tietenkään ollut mitään osaa koko asiassa. Niin kauan kuin uskoin ne lässytykset rakkaudesta ja sinä olet tärkein jne., syytin itseäni ja pidin itseäni typeränä. 

Kun viimein (aikuisena) tajusin, että en todellakaan ollut ollut tärkein vaan täysin sivuutettu, niin alkoi helpottaa välittömästi ja pystyin vähitellen alkaa pitää itsestäni. Tosin siinä välissä piti tietysti myös läpikäydä anteeksiantamiset ja näin. Muuten olisin varmaan jotenkin katkera.

Voihan jonkun toisen luonteinen kokea eri tavoin. Valehteleminen on kuitenkin aina väärä vaihtoehto. 

Karua mutta totta. En ymmärrä miksi edelleen sivuutetaan lapsen kokemus, ihan kuin kyseessä olisi vain miehen ja naisen eroaminen toisistaan. Todellakin lasten tunteet ja halut sivuutetaan erossa, ja ajatellaan ensin sitä omaa itseä. Ei kukaan lapsi pyydä vanhempia rakastamaan toisiaan hautaan asti, mutta elämä samassa osoitteessa molempien rakkaiden kanssa, sitä toivoo jokainen lapsi. Riidasta nyt ei ole kyse, ne pitää aikuisten ihmisten osata sopia lasten takia.

Kun itse erosin lapseni isästä lapseni ollessa vuoden ikäinen, ei ero tullut kenellekään uutisena. Lapsi oli vahinko, tai siis alkoi vahingossa, mutta minä sen pidin ja synnytin ihan tarkoituksella. Lapseni ei ole koskaan kuullut höpötarinoita miten oltiin isäsi kanssa onnellisia, vaan on alusta asti tiennyt, että yritettiin isänsä kanssa olla yhdessä, mutta ei se onnistunut, ja että onnistumisesta ei ollut mitään takeitakaan.

Lapseni ei ole koskaan itkenyt isän perään, ei ole koskaan syyllistänyt itseään, eikä ole ollut katkera. Nämä ovat hänen omia sanokjaan. Lapsi on nyt 20-vuotias, ja välit meihin on kunnossa, sekä minun ja isänsä välit toisiimme.

Älkää valehdelko lapselle.

Eivät kaikki toivo. Mä toivon koko lapsuuteni, että vanhempani eroaisivat. He taas mielestään pysyivät yhdessä meidän lasten takia. Hirveä taakka lapselle se on, jos vanhemmat ovat yhdessä onnettomia ja sanovat sen tekevänsä lasten vuoksi. Aikuisen pitää tehdä ratkaisut ihan itsensä vuoksi.

#39 puhuu asiaa. Vaikka ero on lapselle (lähes) aina vaikea ja jopa traumatisoiva, voi olla huonompi vaihtoehto pysyä liitossa jossa on huono/väkivaltainen/pelokas ilmapiiri vain "lapsen vuoksi". Lapsen etukin on se että kotona ei ole ikävä ilmapiiri. Ilmapiiri taas tulee siten aikuisten välisestä suhteesta. Hyvä olisi jos ongelmat voi ratkaista ilman eroa, mutta sitä ei kannata pelätä liian paljon. Lapset ovat kuitenkin joustavia ja useimmiten sopeutuvat tilanteeseen, kunhan vain kumpikin vanhempi muistaa että lapselle on annettava aikaa ja mahdollisuutta käsitellä asiaa. Puhuminen ja sen tekeminen selväksi että lapsi ei ole syyllinen on erittäin tärkeää.

Ja kaikkein tärkeintä on eron jälkeen muistaa että lapsia ei pidä missään tilanteessa käyttää koston välineenä. Vähän kuin se tapaus jossa isä halusi viedä aiemman liiton lapsen ja uuden liiton lapset ulkomaille lomalle ja exä kertoi että lapsen passilla on voimassaoloaikaa. No eipä ollut, huomasivat lentokentällä. Siinä laitettiin isä tilanteeseen jossa ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja. Ei näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhtään lapsen tunteita vähättelemättä, tuollainen reaktio hyvinkin yleiseen asiaan on aika huolestuttavan kuuloinen. Miten hän tulee selviämään elämässä oikeista vastoinkäymisistä? Me olemme kaikki kuitenkin olemassa aina suhteessa ympäröimäämme yhteiskuntaan ja Suomessa nuo erot on hyvin tavallinen asia. Lapsi tarvitsee selvästi apua omien tunteiden hallintaan ja käsittelyyn laajemminkin.

Erojen yleisyys ei poista sitä, että se on ”oikea vastoinkäyminen” ja kriisi lapsen perusturvallisuudelle

Noin on. Lapsi varsinkin poika on henkisesti kiinni isässään ( useimmiten) ja pojalle tietyssä iässä ero on valtava kriisi. Jossain oli, ettei pitäisi erota helposti jos poika on juuri kouluiän kynnyksellä tai on tullut murrosikään. Tuolloin poika on haavoittumisessaan herkin.

Olisiko lapsi erityisherkkä? Olen lukenut kirjaa erityisherkistä ja siinä on siitä, miten heille läheisten menetykset ja olosuhteiden muuttumiset ovat erityisen raskaita ja kokevat ne toisin kuin "muut". Siinä menee aikaa, että saavat rakennettua maailmansa uudelleen ja surtua surunsa. Eikä se ole silloin masennus eikä mielenterveysongelma vaan erilainen tapa kokea asiat.