Tulin surulliseksi kun näin 75-vuotiaan äitini. Hänellä toimii ajatukset todella hyvin mutta on muuttunut vanhemman näköiseksi

Haikea fiilis lähinnä. Rakastan heitä molempia todella paljon, mutta ei tule usein nähtyä.

Sekava. Äitini luonne ei ole mukava eikä ole muuttunut paremmaksi vanhetessa.

Kun se aika koitti, että vanhempani haurastuivat olin kovasti surullinen. Isä oli minulle monessa tuki ja turva, joten sydäntä raastoi ensi alkuun. Sitten sitä vain kiitti, että vanhempani olivat niin skarppeja ja itsenäisiä. Ei vanhuus heitä hidastanut, mutta tottakai aikaa kului liikkumiseen ja tekemisiin. 

Vaikka perheessämme ei ole koskaan näytetty tunteita päätin halata isää niin paljon kuin se oli hänestä mukavaa ja kertoa, miten ihana isä hän on minulle ollut. Rakas ja viisas. Hänen kuollessaan oli helpompaa päästää hänet, kun kaikki mitä halusin hänelle sanoa oli sanottu moneen kertaan.

Nyt pidän huolen äitini suhteen samalla tavalla, että hän tietää arvostukseni ja rakkauteni häntä kohtaan. Viimeinen palvelus hänellekin. 

Voi kun saisikin elää tavallista arkea perheenä ja vanhan äidin lähelle asumaan, mutta ei, kun hän ei tahdo muuttaa! Tuntuu vain siltä, että täällä hänelle olisi elämän makuista tekemistä, näkisi lastenlasten kasvavan ja voisi elää hetkessä, unohtaen päiviensä vähyyden.  Nykyinen kaukana asuminen tarkoittaa meiltä huolehtimista, etähuoltosuhdetta häneen. Siis jatkuvaa pakkaamista ja kiiruhtamista kauaksi vapaapäivinämme. Pitkiä ajomatkoja ja vähän aikaa viipyä. On se vaan helppoa odottaa siellä, että me ajetaan satoja kilometrejä suuntaansa!

Minun äitini on vasta 67-vuotias, mutta näyttää jo tosi vanhalta monien sairauksien takia. Todennäköisesti hän ei myöskään elä enää 10 vuotta, ja olen monta kertaa miettinyt että hänen kuolemansa voi olla lähellä.

Hän meni muutamassa vuodessa perusterveestä raihnaiseksi, kun vakava sydäntauti otti vallan. Hänellä on myös autoimmuunisairautta ja muuta vaivaa. Jotenkin epäreilulta tuntuu, kun siskonsa ovat vielä ihan hyvässä kunnossa. Kellään muulla suvussa ei ole ollut niin paljon sairauksia kuin hänellä. Ihana ihminen, aina auttanut muita ja antanut paljon rakkautta meille lapsille. Olen vähän katkera siksi, että hän joutuu kärsimään.

Vierailija kirjoitti:

Sekava. Äitini luonne ei ole mukava eikä ole muuttunut paremmaksi vanhetessa.

Minunkin äitini osaa olla sekava 😋. Ulkonäkö on ollut iätön ja ajaton koko sen ajan kuin muistan, vanheni nykykuosiinsa jo alle 30 v.

Hänen vanhenemisensa pelottaa siinä mielessä, ettei hän itse oikein hahmota mitä lähivuosina todennäköisesti tapahtuu ja miten pitäisi valmistautua.

Vierailija kirjoitti:

Voi kun saisikin elää tavallista arkea perheenä ja vanhan äidin lähelle asumaan, mutta ei, kun hän ei tahdo muuttaa! Tuntuu vain siltä, että täällä hänelle olisi elämän makuista tekemistä, näkisi lastenlasten kasvavan ja voisi elää hetkessä, unohtaen päiviensä vähyyden.  Nykyinen kaukana asuminen tarkoittaa meiltä huolehtimista, etähuoltosuhdetta häneen. Siis jatkuvaa pakkaamista ja kiiruhtamista kauaksi vapaapäivinämme. Pitkiä ajomatkoja ja vähän aikaa viipyä. On se vaan helppoa odottaa siellä, että me ajetaan satoja kilometrejä suuntaansa!

Juuri tuon vuoksi olemme kertoneet, ettemme huolehdi äidistämme. Hän lähti itse kauas asumaan, koska isän kuolema sekoitti pään ja pakan muutamaksi vuodeksi.

Nyt pitäisi alkaa katsella mihin muuttaa 5-10 vuoden sisällä, mihin säästää, mihin ei ainakaan halua. Miesystävä on iäkäs hänkin. Ei tämä viimeinen juoksu kestä ikuisuuksia.

Vanhemmat on eronneet kasarilla kun oli lapsi ja molemmat ovat nyt seitenkymppisiä.

Äidillä motoriikka alkaa pettämään ja ei uskalla enää ajaa autoa, hänen mies toimii kuskina kun pääsee töistä. Äidillä pää toimii hyvin mutta kroppa prakaa

Isästä on tullu jotenkin pelokas eikä oikein tahdo avata ovea kun siellä menee käymään, hän siis asuu yksin.

Pyrin käymään tänävuonna enemmän vanhempien luona vaikka matkaa on 600 kilometriä koska mulla on sellainen fiilis että suru uutinen jommankumman puolesta saattaa tulla koska vaan :(

Mun mielestä on aina kiva käydä vanhempien kotona, mutta kyllä se on haikeaa lähteä aina pois. Kyllä silloin herkistyy aina ja äitini myös on sanonut, että on se aina haikeaa, kun lapset käy ja sitten taas lähtevät. Vanhemmat asuvat edelleen lapsuudenkodissani joten paikkaan liittyy paljon muistojakin. Meillä on välimatkaa noin 140 km ja pyrin käymään kerran kuussa ja olla aina viikonlopun siellä. Äitini on 65 ja isäni 63 ja vaikka ovatkin hyvässä kunnossa, niin kyllä se vanheneminen on vähän surullista. Äitini on hirveän lapsirakas ja itse en vielä halua lapsia ja se surettaa, että jos lapsia hankin, niin äitini on siinä vaiheessa jo varmaan 70 v.