Tutun nuoren tragedia... Miten eteenpäin?

Itken täällä miettiessäni tuttavani poikaa. Muistan aina tämän pojan iloisena vesselinä, joka rakasti auttaa äitiään kuorimaan perunoita keittoon ja solmi isänsä kanssa perhoja. Poika oppi noin nelivuotiaana lukemaan ja kahlasi siitä lähtien lähikirjaston lastenkirjahyllyn läpi, rakastaen tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Koulussa oppilaat povasivat pojasta tulevan vielä jotain suurta... Kolmetoistavuotiaana pojan äiti uskoi minulle suuren salaisuuden, poika oli kertonut hänelle haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa nukkua öitä laavulla ja lähteä muutaman vuoden kuluttua inter-reilaamaan. Nuo sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Miten joku kiva tyttö saisi vielä pojasta ihanan seurustelukumppanin. Pojan perheellä ei ollut varaa mopoon tai mopoautoon, joten yläasteella poika sai katsella sivusta, kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Ysiluokan loppuessa pojalla ei vieläkään ollut ollut tyttöystävää. Lukion alettua jokin muuttui, poika opiskeli edelleen matematiikkaa loistavin arvosanoin mutta jokin hänen elämässään oli muuttunut. Pojasta oli tullut hiljainen ja hymytön. Toivoimme kaikki kirjoitusten jälkeisen armeija vuoden ja sitä seuraavan opiskelemaan lähdön auttavan, mutta turhaan... Poika oli päässyt opiskelemaan tietojenkäsittelyä ja palattuaan kotiin ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...