Pettynyt työelämään

Olen ajautunut elämässäni tuurin kaupalla melko arvostettuun matalan koulutuksen duuniin, jossa palkka on keskivertohyvä ja vapaa-aika on tosiaan vapaa-aikaa, eli työt eivät tule kotiin. Työ on kuitenkin kolmivuorotyötä, jota en enää perheellisenä haluaisi tehdä. Myös työpaikan kulttuuri on joltain luola-ajoilta ja se rasittaa henkisesti aivan pirusti. Avointa ihmisten pilkkaamista, johon esimieskään ei tosissaan puutu, kun joutuisi ikävään sanailuun siinä itsekin näiden luonnehäiriöisten tyyppien kanssa, jotka kuitenkin hoitavat työnsä sen verran tyydyttävästi, ettei irtisanomisperustetta löydy. Tilalle on lisäksi hankala saada osaajia.

Olen onnistunut luovimaan itseni erilaisiin matalapalkka-osa-aikatöihin aina välillä ja huomannut, että työpaikkojen dynamiikka on joissain näissäkin paikoissa ihan sairas. Uusimmalla tulijalla teetätetään tuplasti enemmän hommia, mutta silti kollegat kohtelee kuin vihollista. Ylempi kasti kyykyttää alempaa ihan avoimesti. Työnopastus on olematonta, vaikka se olisi aivan olennaista työssä suoriutumiseksi. Palkkakin on vielä vaivaan nähden aivan surkea.

Harkitsen kouluttautumista uuteen ammattiin, mutta mietin, joudunko tässä nyt ojasta allikkoon: Onko korkeakoulututkinnon vaativassa työssä tai muulla tavalla spesialistihommassa silti kuitenkin vaarassa joutua johonkin aivan vinksahtaneeseen yhteisöön?

Yritän tässä siis lähinnä kirvoittaa teiltä tosikertomuksia työelämästä. Onko jossain joku onnistunut kohdallaan muuttamaan työyhteisön vaikutusta muulla tavalla, kuin lähtemällä itse?