Jatkosodan aikana koulutettiin hoitajaksi kolmessa kuukaudessa kansakoulun pohjalta

Joo eihän siinä mitään jos teidän mielestä sairaanhoidoksi riittää että joku osaa auttaa peseytymisessä ja syömisessä. Tai vaihtaa kääreen päähäsi.

Huomaa ettei teillä ole pienintäkään käsitystä siitä mitä sairaalassa oikeasti tehdään...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä se lääketiede samanlaista ollut silloin.

Koronavirus leviäisi niillä tiedoilla vielä nopeammin.

Silloin saatiin opetettua kolmessa kuukaudessa miten neula laitetaan suoneen. Nykyään eivät erota suonia nivelistä.

Ei sota-aikana laitettu mitään neuloja suoniin muuten kuin verikokeen tai verensiirron yhteydessä. Ja verensiirronkin aloitti silloin lääkäri leikkaussalissa. Hoitaja valvoi kyllä verensiirron loppuun, jos sattui olemaan oikein näppärä Lotta niin ehkä jopa hän (jos osasi mitata pulssin, verenpaineen ja lämmön)

Kyllä niihin jatkosodan sotasairaanhoitajan tehtäviin otettiin ensisijaisesti ne vuonna 1941 valmistuneet nuoret sairaanhoitajat. (äitini oli eräs heistä)

Kaasulääkintäkurssi oli  eräs jonka he kävivät silloin läpi.

(Vuonna 1938  lääkäriseura Duodecimin  toimeksiannosta painatettu Lääketieteellinen sanasto oli muuten suureksi osaksi (yllätys,yllätys, vai oliko sittenkään) saksankielinen.)

(Sota muuten tuskin tuli  'yllätyksenä' muille kuin tavalliselle kansalle, joka ei mitään silloin saanut oikeaa tietoa  asioiden todellisesta laidasta silloin... )

Kansalle EI näet todellakaan kerrottu sanomalehdissä IHAN  kaikkea   mistä NS. YLEMMILLÄ TAHOILLA oli silloin tietoa . 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotain apuhoitajia voisi kouluttaa hyvinkin nopeasti. Toimenkuvana petaaminen, pyykkääminen, tiskaaminen, yleinen järjestely, tavaroiden purkaminen, ruokien tuonti ja vienti yms. Tuohon varmaan riittäisi joku puolisen vuotta.

Hoitotöihin sen sijaan ei pikakoulutuksella voi päästä. Se olisi kentällä katastrofi.

Mietin ensin, että pyykkäyshommiin ja muihin ei todellakaan tarvitse puolen vuoden koulutusta, vaan yhden viikon työssäoppimisen. Hoitotöiden teorian oppisi puolestaan noin puolessa vuodessa.

Sitten tajusin, että oppimiskykyiset ja skarpit tyypithän eivät nykyaikana mene apu- eikä sairaanhoitajakouluun. Ko. opintoihin hakeutuva aines varmaan aidosti tarvitsee moninkertaisen määrän opetusta ja toistoa oppiakseen. Ovat siis aivan erilaista porukkaa kuin sota-ajan hoitajat.

Kyllä joku haavanhoito, siteiden vaihtaminen ja IV-lääkkeiden antaminen sujuu varmasti puolen vuoden koulutuksella. Kun on sota ja pakko.

Mutta ei siinä tietysti kieliopintoja, vapaavalintaista teatteri-ilmaisua ja muuta yleissivistävää käydä läpi. Pointti on se, että SH-koulutuksessa on aika paljon sellaista mikä ei ole täysin välttämätöntä.

Eipä niillä tainnut olla kovin paljoa vieraskielisiä potilaitakaan. 

Täällä on ihmisillä puurot ja vellit sekaisin kun eivät erota sairaanhoitajaa, apusisarta ja lottaa toisistaan.

Lukekaa aiheesta sen verran että tiedätte mistä puhutte älkääkä tulko viisastelemaan sellaisesta mistä ette mitään ymmärrä! P.rk.le!

Potilaiden kuolleisuus oli melko korkea. Liekö koulutuksen puutetta vai jostain muista syistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noihin koulutuksiin valittiinkin vain parhaat, sellaiset joiden tiedettiin pärjäävän kauhistuttavissa olosuhteissa. Se oli kylmäpäisten ja samalla erittäin empaatisten naisten työtä.  Vastaanvaan työhön eivät nykynaiset pystyisi, tai ainakin vain hyvin harva.

Kyllä meidän SH-pullamössömammasta kuoriutui tiukka täti kun Myyrmannissa räjähti. Jälkihän oli kuin Tali-Ihantalassa.

Itkien se aina tuli kotiin mutta töissä kiiteltiin. Oli just sillä osastolla minne pahimmin loukkaantuneet tulivat.

Ei kannata väheksyä nykynaisia - eikä miehiäkään sen puoleen. ”Viel on Suomi voimissaan...”

Sodassa niitä kuolleita ja haavoittuneita on siellä samalla paikalla sadoittain. 

Ainoastaan suurtaisteluissa syntyy sadoittain haavoittuneita ja kuolleita. Jatkosodan aikana jopa etulinjan kiväärikomppanioiden tappiot olivat useimmiten yhden käden sormilla laskettavissa, tapahtuipa viholliskosketus sitten hyökkäyksessä tai puolustuksessa.

Kannaksella saattoi kulkea jopa 4000 potilasta viikossa yhden lääkärin käsien kautta.