Lue keskustelun säännöt.
Mahtaako huonon äitisuhteen parantaminen enää onnistua? Keski-ikäinen tytär, eläkeläisäiti
31.01.2020 |
Ymmärsin jokin aika sitten, että äitini ei taida oikeasti pitää minusta yhtään. Rakastaa kyllä, mutta ei pidä. Ei olisi valinnut minua tyttärekseen jos tyttären saisi valita.
En minäkään olisi häntä äidikseni valinnut, mutta kun nyt näillä mennään, mahtaako välejä pystyä mitenkään parantamaan?
Meillä ei ole oikein minkäänlaista avointa keskusteluyhteyttä. Äitiäni kiinnostaa lähinnä kolme asiaa: veljeni lapset, juoruilu ja ihmisten haukkuminen. Minun asiani eivät kiinnosta, eivät ole koskaan kiinnostaneet. Minulla on esimerkiksi ollut masennuskausia teini-ikäisestä saakka. Kun olin teini ja yritin sanoa äidille olevani masentunut, se kuitattiin kommentilla "sulla on varmaan kuukautiset tulossa." Veljeni muutti hyvin nuorena pois kotoa ja kun jäin ainoana lapsena kotiin, äitini keskittyi vain ja ainoastaan omiin vanhempiinsa. Minä sain selvitä teini-iästä miten parhaaksi katsoin. Esim. sairastuessani astmaan 16-vuotiaana en saanut äidiltäni minkäänlaista henkistä tai emotionaalista tukea. Tokko osasin sellaista odottaakaan. Äiti ei myöskään taida vieläkään tietää että olin noihin aikoihin jokseenkin syömishäiriöinen.
No, olen elänyt elämääni ja pärjännyt ihan hyvin ja olen onnellisessa parisuhteessa. Mutta viimeksi kun tavattiin, tajusin jotenkin että äitini ei ihan aidosti pidä minusta. Olin tuossa jonkin aikaa työttömänä ja sain nyt uuden työpaikan. Se on tärkeintä mitä minulle on tapahtunut kymmeneen vuoteen ja olisin siitä mielelläni puhunut. Äitini keskusteli mieluummin siitä, mitä veljeni vaimo on leiponut ristiäisiin.
Olen myös huomannut että mieheni on selvästi mieleisempää seuraa kuin minä. Tuntuu melkein että mieheni on vienyt paikkani lapsuudenperheessäni ja minä olen vaan joku ulkopuolinen.
Voiko tai kannattaako tässä tilanteessa tehdä mitään? Haluaisin, että minulla ja äidillä olisi avoimet, lämpimät välit, mutta pystynkö sitä millään tavalla edesauttamaan?
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
Täytyykö ihmissuhteissa välttämättä antaa ja saada? Miksei voida vaan olla?
Mitä minun pitäisi antaa, että välit paranisivat?
-ap-
Sinä haluat jotain. Ymmärrät ettet voi muuttaa toista, voit muuttaa vain itseäsi.
Ei ne välit tule yhtäkkiä lämpimiksi ja ideaaleiksi, eikä ainakaan niin että sinun ei tarvitse antaa mitään, äiti vaan muuttuu. Ei ainakaan millään konftontaatiolla muutu yhtäkkiä. No kun sanot, että minä olin huono äiti ha hyvä äiti tekee xx, niin muutun nyt heti hyväksi. Ei ihmissuhteet niin toimi.
Sinä haluat jotain. Parhaiten sen saamiseen auttaa oma toimintapa. Toimii niin, että toinen voi tulla vastaan. Tai sitten asettaa toiveensa toisenlaiseksi.
Ehkäpä aikuisten suhde riittää. Sellainen, jossa toiselta ei odoteta mitään äitiyden myyttiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun on hyväksyttävä ettei äiti muutu ikinä. Hän on eri aikakaudelta eikä osaa sanoittaa asioita niin kuin me tai nuoremmat.
Vain omaa asennettasi voit muuttaa eli lakkaa odottamasta häneltä mitään, niin et petykään.
Voit toki hakea apua muualta, esim AAL-ryhmistä, joissa puhutaan toimimattomuudesta lapsuudenkodissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytyykö ihmissuhteissa välttämättä antaa ja saada? Miksei voida vaan olla?
Mitä minun pitäisi antaa, että välit paranisivat?
-ap-
Sinulle taitaa olla aika epäselvää, mitä tahdot.
Minusta ap haluaisi vain äitinsä suhtautuvan häneen samanlailla kuin muihinkin ihmisiin. Ei vähätellen, syrjien ja vaatien. Ohis.
Vierailija kirjoitti:
Äh, tulipa sekava aloitus. Pahoittelut.
Luulen siis että äitini rakastaa minussa sitä pikkulasta, joka joskus olin. Sen huomaa aina välillä jostain mitä hän sanoo. Täysin välinpitämätön hän ei siis ole. Mutta jotenkin kun kasvoin isommaksi ja minusta tuli "minä" -no, äitini ei vaan pidä siitä ihmisestä joka olen nyt.
Toinen ongelma on että äitini ei siedä heikkoutta missään muodossa. Ihanteensa on stiff upper lip, vai miten se sanotaan. Siis se, että aina vaan pärjätään, pärjätään, pärjätään ja purraan hammasta. Hänen on ilmeisen vaikea hyväksyä että HÄNEN tyttärensä on sillä tavalla surkea ja viallinen että sitä masentelee.
-ap-
Ehkä äitisi halusi tyttärestään jatkeensa, mutta pettyi kun tytär kasvoi omaan suuntaansa. Kun olit pieni lapsi, olit äidistäsi kovin riippuvainen ja helposti ohjailtavissa äidin haluamaan suuntaan. Kouluiässä sait vaikutteita ulkopuolelta, joka osaltaan muokkasi persoonaasi, niinkuin pitääkin. Äitisi ei saanut jatkettaan ja alkoi suhtautumaan sinuun kylmästi, jonka johdosta sinä masennuit. Tutki aihetta- vanhempi haluaa lapsestaan jatkeensa eikä tue lapsensa persoonallisuuden kehitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytyykö ihmissuhteissa välttämättä antaa ja saada? Miksei voida vaan olla?
Mitä minun pitäisi antaa, että välit paranisivat?
-ap-
Voi olla vaan. Mutta sinä itsehän et halua vain olla, koska muuten hyväksyisit nykytilanteen. Sinä haluat saada enemmän kuin saat nyt. Voi olla ettei ole mitän mitä voisit antaa saadaksesi enemmän. Ehkä äidilläsi e ei ole antaa enempää.
Tämän äidin olisi pitänyt silloin antaa, kun ap oli lapsi ja nuori. Sellaiset pitäisi silloin vanhemman ja lapsen roolit olla, että vanhempi antaa ja lapsi saa, sitä se vanhemmuus ja kasvatus on. Nyt kuulostaa siltä, että ap:lle on jäänyt iso tunnevaje emotionaalisesta kohtaamattomuudesta, jota hän kipuilee edelleen. Ja kun äiti toistaa samaa käytöskaavaa, tämä kipeä haava ei pääse parantumaan vaan aukeaa joka kerta uudestaan. Siltä osin ap:n kasvutehtävä on jäänyt kesken. Kannattaa ehkä vaan hyväksyö, että ei ehkä tule koskaan saamaan äidin hyväksyntää, eikä äiti tule koskaan puhumaan sinusta ylpeyttä äänessään, muista kyllä. Ehkä hienoinen etäisyyden otto auttaisi, ja huomaisi, ettei enää tarvitse sitä äidin hyväksyntää mihinkään. Pitää muistaa itse olla itselleen myötätuntoinen, ja itse hoivata sitä sisäistä lasta, joka olisi silloin sen joskus sen kaiken huomion ansainnut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo kuvio todennäköisesti tule koskaan muuttumaan... Itselläni saman tapainen kuvio, mikä tavallistakin sota-aikana syntyneiden äitien kanssa, mutta se ero, että minä en pidä äitisuhdettani edes huonona enkä halua siihen muutosta.
Äiti on mikä on, omien geeniensa ja kasvuolosuhteidensa tuotos kuten me kaikki. Hän on kovien aikojen kasvatti, nähnyt mm. lapsena isänsä ja kolmen sisaruksensa kuoleman. Tullut superköyhistä oloista, nähnyt ihan nälkääkin lapsena, ja silti taistellut sisulla itsensä hyvään asemaan elämässä. Ei hän tule muuttumaan koskaan miksikään tunteista höpöttäjäksi tai pehmeäksi avuttomuuden ja masennuksen ymmärtäjäksi, koska hänen oman selviämisensä salaisuus on olla muuttua tietyllä tapaa kovaksi ja peräänantamattomaksi, mistään koskaan lannistumattomaksi. Äiti ei ole mikä on ilkeyttään tai koska ei pidä minusta, vaan koska on kasvanut elämänsä aikana sellaiseksi mikä on.
Minä pystyn kyllä antamaan äidin olla sellainen kuin on, ja hyväksymään hänen tapansa, enkä vaadi häneltä mitään. Nyt äiti on kohta jo kahdeksankymppinen ja olen hänelle tukena sitten kun hän tarvitsee, ei hänen tarvitse minulle olla. Ehkä minussa on -nuoruuden vaikeiden masennusvuosien jälkeen- nykyisin enemmänkin äitini yksin pärjäävää sisua kuin kuvittelisinkaan.
Minun äitini tarina on kovin erilainen. Sodan jälkeen syntynyt, juurevaa maataloussukua. Hemmoteltu ainoa lapsi. Toki heilläkin oli "köyhää" siihen malliin mitä nyt kaikilla oli 50-luvulla. Mutta sekä vaari että mamma oli aika isoista taloista, eli köyhyys oli käteisvarojen puutetta. Omaisuutta kyllä oli.
Äitini ilmaisee kyllä kaikki tunteensa, vallankin kielteiset, erittäin avoimesti. On varsinainen draamakuningatar. Heikkoudeksi mieltämiään asioita hän vaan ei siedä, varsinkaan muissa.
Erikoista on, että mammani oli äärettömän lempeä, hellä ja rakastava ihminen, vaikka hänellä jos kellä olisi ollut syytä olla kova ja katkera: sota-aikana sai ruveta keskenkasvuisena miesten töihin, isä ja puolet veljistä kuoli rintamalla, äidin jälkeen ei tullut lapsia vaan lukemattomia keskenmenoja. Silti mamma oli niin läpeensä hyvä ja sydämen sivistynyt ihminen kuin vain voi olla. Hänen tyttärestään sitten tuli riivinrauta, ja riivinraudan tyttärestä kaltaiseni heikkohermoinen tapaus. Heikkohermoisena minua tosin pitää vain lapsuuden perhe, joka pitää minua myös niin avuttomana että jostain syystä mm. kuvittelevat etten osaa kokata.
-ap-
Et ajattele yhtään äitisi näkökulmaa adiaan. Sinulle se mamma oli ihana ja kultainen ja äiti näyttää olevan paha. Asioissa in aina enemmän puolia ja ihmisenä oleminen ei ole niin helppoa. Monet mummit olivat lapsenlapsilleen erilaisia kuin lapsilleen. Niin on nykyäänkin, jos he saavat vaan luvan.
Vanhemman vastuulla on ollut luoda suhde lapseen lapsuudessa, se ei ole lapsen vastuulla. Lapsuuden tunnekuorma ikävä kyllä heijastuu myös aikuisuuteen, eikä aikuisen lapsen ja vanhemman välille ikinä synny harmonista, tasavertaista suhdetta, jos menneisyyden painavia asioita ei saada puhuttua auki. Eikä niitä saada, jos toinen tekeytyy muistamattomaksi keskusteluissa omasta toiminnastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moikka ap ja tervetuloa nykyaikaan. Ennen oltiin taloudellisista syistä enemmän kiinni toisissa, nykyään on mahdollista paremmin irtautua epämiellyttävistä ihmisistä, olivat alkuperäisestä ydinryhmästä peräisin tai eivät. Molemmissa on hyviä puolia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on omia kokemuksia aiheesta ja sanoisin, että ei onnistu. Ihmiset ovat eläkkeellä jo niin kalkkeutuneita, että jos eivät ole siihen mennessä mitään oppineet joistain ihmissuhteista, niin eivät niin koskaan tule oppimaankaan.
Oman äitini kanssa yritin useita kertoja puhua ongelmista, mutta vaikka siinä näennäisesti keskusteltiinkin, niin jo kohta tilanne oli ihan sama. Äitini myös unohtaa kaikki keskustelut, mitkä tuovat häntä negatiiviseen valoon, joten mitään edistystä ei voi tapahtua.
Kun sain lapsen niin aluksi näytti siltä, että meillä löytyy yhteinen sävel sille, että kaksi kertaa vuodessa näemme, mutta ei siitä loppujen lopuksi minulle mitään hyvää seurannut, joten olen keksinyt tekosyitä viimeiset kaksi vuotta, miksen mene kylään. Mies ja lapsi saavat mennä kahdestaan, mies kärsii, mutta kun on kärsivällinen ja terve niin jaksaa. Ja kas kummaa, kun lopetin sen kontaktin hakemisen, niin aloin psyykkisesti parantua, suorastaan haavat alkoivat umpeutua ja voin nykyään todella paljon paremmin. Vaihdoin etunimenikin kolmanteen nimeeni ja päätin että rakennan oman itseni uudelleen tavallaan eli en ole enää kiinni äidissäni ja tämän hyväksynnässä. Erinomainen päätös kaiken kaikkiaan.
Kaikkea ei voi korjata eikä parantaa. Vaikka ei edes olisi kyse viinasta ja väkivallasta. Ensisijainen velvollisuus on omaa jälkikasvua kohden, ei vanhempia kohden.