Mahtaako huonon äitisuhteen parantaminen enää onnistua? Keski-ikäinen tytär, eläkeläisäiti

Kuulostaa siltä, että olet jäänyt siinä vaiheessa saamapuolelle, jolloin se olisi ollut sinulle tärkeintä, silloin teini-iässä ja olen sen takia ehkä jäänyt sellaiseen vaiheeseen, vaille äidin mielenkiintoa ja välittämistä. Et mainitse mitään, mitä itse haluaisit äidillesi antaa, vain sitä mitä haluaisit saada. Ette ole tasa-arvoisia aikuisia toisillenne. 

Äh, tulipa sekava aloitus. Pahoittelut.

Luulen siis että äitini rakastaa minussa sitä pikkulasta, joka joskus olin. Sen huomaa aina välillä jostain mitä hän sanoo. Täysin välinpitämätön hän ei siis ole. Mutta jotenkin kun kasvoin isommaksi ja minusta tuli "minä" -no, äitini ei vaan pidä siitä ihmisestä joka olen nyt.

Toinen ongelma on että äitini ei siedä heikkoutta missään muodossa. Ihanteensa on stiff upper lip, vai miten se sanotaan. Siis se, että aina vaan pärjätään, pärjätään, pärjätään ja purraan hammasta. Hänen on ilmeisen vaikea hyväksyä että HÄNEN tyttärensä on sillä tavalla surkea ja viallinen että sitä masentelee.

-ap-

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että olet jäänyt siinä vaiheessa saamapuolelle, jolloin se olisi ollut sinulle tärkeintä, silloin teini-iässä ja olen sen takia ehkä jäänyt sellaiseen vaiheeseen, vaille äidin mielenkiintoa ja välittämistä. Et mainitse mitään, mitä itse haluaisit äidillesi antaa, vain sitä mitä haluaisit saada. Ette ole tasa-arvoisia aikuisia toisillenne. 

Hyvä kommentti. Minulla ei ole äidilleni mitään annettavaa. Parasta mitä voin toivoa on avoin keskusteluyhteys.

Äitini on sitä lajia, jota täytyy aina silittää myötäkarvaan ja koko lapsuus ja teini-ikä menikin sen tunteita "haistellessa" ja yrittäessä valaa öljyä laineille -tuloksetta.

Minä olen siis antamiseni antanut. Mutta toivoisin tosiaan että voisimme edes olla kaksi tasavertaista aikuista toisillemme.

-ap-

Eli sinäkään et pidä äidistäsi, kai ollenkaan. Tuo viestisi nro 3 kuulosti melkoisen aggressiiviselta. 

Kyllähän sinulla voisi olla äidille annettavaa, jos et suhtautuisi häneen kuten nyt suhtaudut, katkeruudella. 

Ehkä voisi, mutta kannattaako?

Itse olen tullut siihen tulokseen että parempi kuin keskityn vain siihen etten siirrä tätä samaa käyttäytymismallia omille lapsilleni. Äiti olkoon omillaan.

Täytyykö ihmissuhteissa välttämättä antaa ja saada? Miksei voida vaan olla?

Mitä minun pitäisi antaa, että välit paranisivat?

-ap-

Ei tuo kuvio todennäköisesti tule koskaan muuttumaan... Itselläni saman tapainen kuvio, mikä tavallistakin sota-aikana syntyneiden äitien kanssa, mutta se ero, että minä en pidä äitisuhdettani edes huonona enkä halua siihen muutosta.

Äiti on mikä on, omien geeniensa ja kasvuolosuhteidensa tuotos kuten me kaikki. Hän on kovien aikojen kasvatti, nähnyt mm. lapsena isänsä ja kolmen sisaruksensa kuoleman. Tullut superköyhistä oloista, nähnyt ihan nälkääkin lapsena, ja silti taistellut sisulla itsensä hyvään asemaan elämässä. Ei hän tule muuttumaan koskaan miksikään tunteista höpöttäjäksi tai pehmeäksi avuttomuuden ja masennuksen ymmärtäjäksi, koska hänen oman selviämisensä salaisuus on olla muuttua tietyllä tapaa kovaksi ja peräänantamattomaksi, mistään koskaan lannistumattomaksi. Äiti ei ole mikä on ilkeyttään tai koska ei pidä minusta, vaan koska on kasvanut elämänsä aikana sellaiseksi mikä on.

Minä pystyn kyllä antamaan äidin olla sellainen kuin on, ja hyväksymään hänen tapansa, enkä vaadi häneltä mitään. Nyt äiti on kohta jo kahdeksankymppinen ja olen hänelle tukena sitten kun hän tarvitsee, ei hänen tarvitse minulle olla. Ehkä minussa on -nuoruuden vaikeiden masennusvuosien jälkeen- nykyisin enemmänkin äitini yksin pärjäävää sisua kuin kuvittelisinkaan.

Mahtaako olla yleistäkin, että äiti (tai isä) ei vaan pidä jostain lapsestaan ihmisenä? Jos on, miksei siitä puhuta? Onhan selvää ettei kaikki voi pitää kaikista, mutta aina vaan kohkataan sitä miten sitä narkkarilastaankin niin vaan rakastaa.

-ap-

Ei se siitä muutu. Sinun on pakko hyväksyä se keskusteluyhteys, mikä teillä on ja se suhde mikä teillä on ollut. Luultavasti äitisi kyllä kuuli että työpaikka on sinulle tärkeä ja hän ehkä puhuu siitä muille eli on ylpeä sinusta. Ei vaan pystynyt kanssasi siitä enempää puhumaan.

Mielestäni se on aikuisten välistä suhdetta ettei enää tarvitse äitiä vaan hyväksyy sen mitä nyt on. Minä olen samassa tilanteessa, nykyään hoidan äitini asioita. Annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En kerro asioitanu, paitsi hyviä ja lasten hyviä adipita. En halua kuormittaa häntä. Minä olen nyt se hoivaaja, paitsi ettei hoivaa. Teen vaan pakolliset.

Minulla oli tälläinen äiti ja minä pärjään sen asian kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Täytyykö ihmissuhteissa välttämättä antaa ja saada? Miksei voida vaan olla?

Mitä minun pitäisi antaa, että välit paranisivat?

-ap-

Voi olla vaan. Mutta sinä itsehän et halua vain olla, koska muuten hyväksyisit nykytilanteen. Sinä haluat saada enemmän kuin saat nyt. Voi olla ettei ole mitän mitä voisit antaa saadaksesi enemmän. Ehkä äidilläsi e ei ole antaa enempää.

Vierailija kirjoitti:

Mahtaako olla yleistäkin, että äiti (tai isä) ei vaan pidä jostain lapsestaan ihmisenä? Jos on, miksei siitä puhuta? Onhan selvää ettei kaikki voi pitää kaikista, mutta aina vaan kohkataan sitä miten sitä narkkarilastaankin niin vaan rakastaa.

-ap-

Kyllähän se saattaa olla melko yleistäkin. Ja myös toiseen suuntaan. Lapset (aikuisinakin) ovat usein myös armottomia vanhempiaan kohtaan. Ja miksi siitä ei puhuta? No koska se on vaikeaa ja ikävää. 

Vierailija kirjoitti:

Mahtaako olla yleistäkin, että äiti (tai isä) ei vaan pidä jostain lapsestaan ihmisenä? Jos on, miksei siitä puhuta? Onhan selvää ettei kaikki voi pitää kaikista, mutta aina vaan kohkataan sitä miten sitä narkkarilastaankin niin vaan rakastaa.

-ap-

Luultavasti hän pitää sinusta.

Äidit ja tyttäret on vaan niin herkkä asia, että se tykkääminen ei näy aina. Tähän suhteeseen tulee niin paljon kuormaa.

Vierailija kirjoitti:

Mahtaako olla yleistäkin, että äiti (tai isä) ei vaan pidä jostain lapsestaan ihmisenä? Jos on, miksei siitä puhuta? Onhan selvää ettei kaikki voi pitää kaikista, mutta aina vaan kohkataan sitä miten sitä narkkarilastaankin niin vaan rakastaa.

-ap-

Se on valtavan tavallista aikuisten lasten ja vanhempien tapauksessa. Mutta kuten itsekin aloitusviestissä sanot, rakkaus ja pitäminen ovat eri asioita. Jos vaikka sairastuisit, luultavasti äitisi ahdistuisi kovasti koska rakastaa sinua ja toivoo sinulle hyvää. Mutta voi tosiaan olla, että persoonana ette ole mahdollisimman hyvin toimeentulevia. Näin on itsellänikin äitini kanssa. Jos emme olisi sukua, emme varmasti koskaan olisi tekemisissä keskenämme, niin erilaisia ihmisiä olemme. Mutta kun nyt äiti ja tytär ollaan, normaaliin kanssakäymiseen kuuluvat määrät kohteliaasti siedetään toisiamme. Ja rakastetaan siellä taustalla, kunhan ei tarvi liikaa yhdessä aikaa viettää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyykö ihmissuhteissa välttämättä antaa ja saada? Miksei voida vaan olla?

Mitä minun pitäisi antaa, että välit paranisivat?

-ap-

Voi olla vaan. Mutta sinä itsehän et halua vain olla, koska muuten hyväksyisit nykytilanteen. Sinä haluat saada enemmän kuin saat nyt. Voi olla ettei ole mitän mitä voisit antaa saadaksesi enemmän. Ehkä äidilläsi e ei ole antaa enempää.

Ei kai se niinkään ole, että vanhempien pitäisikään loputtomasti vain antaa lapsilleen, ilman että lapset vastavuoroisesti haluavat antaa (apua, seuraa, turvaa, rakkautta, välittämistä) vanhemmilleen. Moni tekee elämänsä jossain vaiheessa virheitä ihmissuhteissaan, mutta voivathan aikuiset ihmiset koittaa korjata asioita ja päästä kokemiensa vääryyksien ylitse. Mutta jos ei halua päästä, haluaa vain edelleen saada jotain, niin sitten on varmaan hankalaa. 

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo kuvio todennäköisesti tule koskaan muuttumaan... Itselläni saman tapainen kuvio, mikä tavallistakin sota-aikana syntyneiden äitien kanssa, mutta se ero, että minä en pidä äitisuhdettani edes huonona enkä halua siihen muutosta.

Äiti on mikä on, omien geeniensa ja kasvuolosuhteidensa tuotos kuten me kaikki. Hän on kovien aikojen kasvatti, nähnyt mm. lapsena isänsä ja kolmen sisaruksensa kuoleman. Tullut superköyhistä oloista, nähnyt ihan nälkääkin lapsena, ja silti taistellut sisulla itsensä hyvään asemaan elämässä. Ei hän tule muuttumaan koskaan miksikään tunteista höpöttäjäksi tai pehmeäksi avuttomuuden ja masennuksen ymmärtäjäksi, koska hänen oman selviämisensä salaisuus on olla muuttua tietyllä tapaa kovaksi ja peräänantamattomaksi, mistään koskaan lannistumattomaksi. Äiti ei ole mikä on ilkeyttään tai koska ei pidä minusta, vaan koska on kasvanut elämänsä aikana sellaiseksi mikä on.

Minä pystyn kyllä antamaan äidin olla sellainen kuin on, ja hyväksymään hänen tapansa, enkä vaadi häneltä mitään. Nyt äiti on kohta jo kahdeksankymppinen ja olen hänelle tukena sitten kun hän tarvitsee, ei hänen tarvitse minulle olla. Ehkä minussa on -nuoruuden vaikeiden masennusvuosien jälkeen- nykyisin enemmänkin äitini yksin pärjäävää sisua kuin kuvittelisinkaan.

Minun äitini tarina on kovin erilainen. Sodan jälkeen syntynyt, juurevaa maataloussukua. Hemmoteltu ainoa lapsi. Toki heilläkin oli "köyhää" siihen malliin mitä nyt kaikilla oli 50-luvulla. Mutta sekä vaari että mamma oli aika isoista taloista, eli köyhyys oli käteisvarojen puutetta. Omaisuutta kyllä oli.

Äitini ilmaisee kyllä kaikki tunteensa, vallankin kielteiset, erittäin avoimesti. On varsinainen draamakuningatar. Heikkoudeksi mieltämiään asioita hän vaan ei siedä, varsinkaan muissa.

Erikoista on, että mammani oli äärettömän lempeä, hellä ja rakastava ihminen, vaikka hänellä jos kellä olisi ollut syytä olla kova ja katkera: sota-aikana sai ruveta keskenkasvuisena miesten töihin, isä ja puolet veljistä kuoli rintamalla, äidin jälkeen ei tullut lapsia vaan lukemattomia keskenmenoja. Silti mamma oli niin läpeensä hyvä ja sydämen sivistynyt ihminen kuin vain voi olla. Hänen tyttärestään sitten tuli riivinrauta, ja riivinraudan tyttärestä kaltaiseni heikkohermoinen tapaus. Heikkohermoisena minua tosin pitää vain lapsuuden perhe, joka pitää minua myös niin avuttomana että jostain syystä mm. kuvittelevat etten osaa kokata.

-ap-

Vierailija kirjoitti:

Täytyykö ihmissuhteissa välttämättä antaa ja saada? Miksei voida vaan olla?

Mitä minun pitäisi antaa, että välit paranisivat?

-ap-

Sinulle taitaa olla aika epäselvää, mitä tahdot. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyykö ihmissuhteissa välttämättä antaa ja saada? Miksei voida vaan olla?

Mitä minun pitäisi antaa, että välit paranisivat?

-ap-

Sinulle taitaa olla aika epäselvää, mitä tahdot. 

Niin onkin. Koska minulle valkeni tosiaan ihan vastikään että väleissämme on jotain isompaakin vikaa. En ole ehtinyt vielä prosessoida asiaa. Siksi avasin tämän ketjun, että saisin selvitettyä itselleni mistä on kyse ja mitä sille voin tai haluan tehdä.

-ap-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyykö ihmissuhteissa välttämättä antaa ja saada? Miksei voida vaan olla?

Mitä minun pitäisi antaa, että välit paranisivat?

-ap-

Sinulle taitaa olla aika epäselvää, mitä tahdot. 

Niin onkin. Koska minulle valkeni tosiaan ihan vastikään että väleissämme on jotain isompaakin vikaa. En ole ehtinyt vielä prosessoida asiaa. Siksi avasin tämän ketjun, että saisin selvitettyä itselleni mistä on kyse ja mitä sille voin tai haluan tehdä.

-ap-

Tuo on varmasti jo hyväksi sinulle, toivottavasti löytyy jotain helpotusta asiaan. <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo kuvio todennäköisesti tule koskaan muuttumaan... Itselläni saman tapainen kuvio, mikä tavallistakin sota-aikana syntyneiden äitien kanssa, mutta se ero, että minä en pidä äitisuhdettani edes huonona enkä halua siihen muutosta.

Äiti on mikä on, omien geeniensa ja kasvuolosuhteidensa tuotos kuten me kaikki. Hän on kovien aikojen kasvatti, nähnyt mm. lapsena isänsä ja kolmen sisaruksensa kuoleman. Tullut superköyhistä oloista, nähnyt ihan nälkääkin lapsena, ja silti taistellut sisulla itsensä hyvään asemaan elämässä. Ei hän tule muuttumaan koskaan miksikään tunteista höpöttäjäksi tai pehmeäksi avuttomuuden ja masennuksen ymmärtäjäksi, koska hänen oman selviämisensä salaisuus on olla muuttua tietyllä tapaa kovaksi ja peräänantamattomaksi, mistään koskaan lannistumattomaksi. Äiti ei ole mikä on ilkeyttään tai koska ei pidä minusta, vaan koska on kasvanut elämänsä aikana sellaiseksi mikä on.

Minä pystyn kyllä antamaan äidin olla sellainen kuin on, ja hyväksymään hänen tapansa, enkä vaadi häneltä mitään. Nyt äiti on kohta jo kahdeksankymppinen ja olen hänelle tukena sitten kun hän tarvitsee, ei hänen tarvitse minulle olla. Ehkä minussa on -nuoruuden vaikeiden masennusvuosien jälkeen- nykyisin enemmänkin äitini yksin pärjäävää sisua kuin kuvittelisinkaan.

Minun äitini tarina on kovin erilainen. Sodan jälkeen syntynyt, juurevaa maataloussukua. Hemmoteltu ainoa lapsi. Toki heilläkin oli "köyhää" siihen malliin mitä nyt kaikilla oli 50-luvulla. Mutta sekä vaari että mamma oli aika isoista taloista, eli köyhyys oli käteisvarojen puutetta. Omaisuutta kyllä oli.

Äitini ilmaisee kyllä kaikki tunteensa, vallankin kielteiset, erittäin avoimesti. On varsinainen draamakuningatar. Heikkoudeksi mieltämiään asioita hän vaan ei siedä, varsinkaan muissa.

Erikoista on, että mammani oli äärettömän lempeä, hellä ja rakastava ihminen, vaikka hänellä jos kellä olisi ollut syytä olla kova ja katkera: sota-aikana sai ruveta keskenkasvuisena miesten töihin, isä ja puolet veljistä kuoli rintamalla, äidin jälkeen ei tullut lapsia vaan lukemattomia keskenmenoja. Silti mamma oli niin läpeensä hyvä ja sydämen sivistynyt ihminen kuin vain voi olla. Hänen tyttärestään sitten tuli riivinrauta, ja riivinraudan tyttärestä kaltaiseni heikkohermoinen tapaus. Heikkohermoisena minua tosin pitää vain lapsuuden perhe, joka pitää minua myös niin avuttomana että jostain syystä mm. kuvittelevat etten osaa kokata.

-ap-

Et ajattele yhtään äitisi näkökulmaa adiaan. Sinulle se mamma oli ihana ja kultainen ja äiti näyttää olevan paha. Asioissa in aina enemmän puolia ja ihmisenä oleminen ei ole niin helppoa. Monet mummit olivat lapsenlapsilleen erilaisia kuin lapsilleen. Niin on nykyäänkin, jos he saavat vaan luvan.