Miltä tuntui, kun lapset lähtivät kotoa?

Kauhulla odotan sitä! On niin kiva kun kaikki 3 vielä kotona!

Olihan se alussa outoa. Kotitöiden määrä romahti ja nautin varsinkin siitä, että ruokaa ei tarvinnut laittaa, jos ei halunnut. Iloa tuli siitä, kun huomasi, että lapset pärjäävät ja tuntui, että he pääsivät kasvamaan sellaisiksi kuin ovat. On tosi mukavaa, kun lapset tulevat käymään, menen mielelläni hakemaan heitä asemalta. Sen sijaan lähdöt ovat minulle hyvin vaikeita, joten poislähtiessä mies saa viedä heidät asemalle, jos vain on kotona.

Kyllä minua on surettanut. Onneksi sain harjoitella siihen vähitellen, kun keskimmäinen lähti opiskelemaan ja nuorin vaihtariksi ja palasi vuoden kuluttua. Ja mulla on ollut onni sen suhteen, että lapset on kaikki taas opintojen jälkeen lähellä, pk-seudulla niin että näemmekin varsin usein. Yhteyttä pidetään muutenkin tiiviisti, ja harrastamme ja matkustamme yhdessä.

Onhan tässä tietysti oma vapautensa ja se on mukavaa - ei tarvitse esim. joka päivä juosta kiireellä kotiin, ravata kaupassa ja kokata ja tiskata. Mutta kun saa lapset kumppaneineen/perheineen vaikka sunnuntailounaalle, silloin on aina juhlafiilis. 

Meillä lapset asuvat puoliksi isällään, joten toisaalta on joutunut tavallaan tottumaan siihen, että lapset eivät ole kotona - siis mun kotona. Toisaalta olen kyllä jo puoliksi paniikissa, että kohta ne oikeasti yksi kerrallaan muuttavat ihan oikeasti omilleen ja ovat ihan oikeasti pois kotoa. Ahdistaa...

Ei tullut tyhjän pesän syndroomaa. Kaikki kolme lähtivät vuoden-parin välein, ensin ulkomaille opiskelemaan ja sitten muuttivat omiin koteihinsa. Pidämme säännöllisesti yhteyttä, meillä on hyvät välit myös heidän puolisoihinsa, matkustelemme kaikki yhdessä jne. Aikansa kutakin, aikuisten ihmisten on hyvä aloittaa oma elämänsä.

Hyvältä tuntuu. Toki huolestuttaa, että miten elämä heitä kolhii kun äiskä ei voi enää suojella, mutta kyllä siihen itsenäiseen elämään on tähdätty. Ensimmäinen löysi kumppanin , suoritti tutkinnon ja sai hyvän työpaikan. Olen iloinen , että hän on elämässään päässyt eteenpäin, varsinkin kun oli sellaistä nörttiperäkamarin poika tyyppiä. Nyt keskimmäinen kirjottaa keväällä ja siitä pitkälti riippuu rupeaako hänen suunnitelmansa ja haaveensa toteutumaan. Eniten huolestuttaa nuorin, jolla ei ole mitään yritystä ja tavoitteita elämässään, paitsi miten selvitä mahdollisimman helpolla.

Noin viisi vuotta sitten käytiin vaimoni kanssa viemässä esikoisemme yliopistoon (toiseen maahan, vielä). Kotiin kun palattiin, niin tuntui aivan omituiselta kun ei ollut kuin yksi lapsi kotona. Sitten pari vuotta myöhemmin vietiin kuopuskin (ja sinne samaan maahan, tosin eri kaupunkiin), ja palattiin kahdestaan tyhjään taloon. Täytyy sanoa, etten olisi koskaan uskonut miten kamalalta se tuntui, ihan kuin koti ei olisi enää ollut edes koti, ja lapset tuntuivat olevan niin kauhean kaukana. Mutta kaikkeen tietysti tottuu, siinä vaan menee aikaa kunnes muodostuu uudet rutiinit jne. Muutaman viikon päästä jo uusi asetelma tuntui jotakuinkin normaalilta, ja siinä alkoi nähdä positiivisiäkin puolia, kuten ruoka- ja vaatehuolto helpottui, oli enemmän aikaa harrastuksille ja menemisille, niin ja seksiäkin voi taas harrastaa vaikka keittiössä keskellä päivää, kun talossa ei ole kuin me kaksi vanhaa varista! :)

Mun lapsi on nyt 17v opiskelia ja kahdestaan on asuttu jo kymmenen vuotta eli kyllä hirvittää.. Lapsi vielä ihanan innoissaan pesästä lähdöstään, kuten tietysti pitääkin, mutta itse olen surullinen ja varmasti yksinäinen tuon jälkeen. Mitään peräkammarin poikia ei kuitenkaan kasvateta ja itseni komennan elämään omaa elämääni mielekkäästi.

Vierailija kirjoitti:

Ei tullut tyhjän pesän syndroomaa. Kaikki kolme lähtivät vuoden-parin välein, ensin ulkomaille opiskelemaan ja sitten muuttivat omiin koteihinsa. Pidämme säännöllisesti yhteyttä, meillä on hyvät välit myös heidän puolisoihinsa, matkustelemme kaikki yhdessä jne. Aikansa kutakin, aikuisten ihmisten on hyvä aloittaa oma elämänsä.

Vaikka miten pidetään yhteyttä ja nähdään lomien aikaan jne., niin ei se kuitenkaan ole sama kuin että lapset asuvat kotona.

Hyvältä tuntui! 1/4 enää kotona, lukiolainen joka jo vaappuu pesän reunalla.

On ollut upeaa kun on voinut antaa terveet juuret ja siivet!

Viestittelemme vanhempien lasten kanssa muutaman kerran viikossa ja tapaamme ainakin kerran kuukaudessa. Välillä piipahtavat tähän lastensa kanssa kahville

Ihanaa kun parin vuoden sisällä pääsemme mieheni kanssa elämään omaa elämäämme eikä tarvitse välittää koulun loma-ajoista tai koeviikoista. Tuo muorimmainen kun haluaa aina reissata meidän kanssamme:)

Muutimme jo puolta pienempään taloon vuosi sitten, tämä on meille kahdelle (toki nyt kolmelle) oikein hyvä, tarkoitus on kuitenkin jatkossa olla pois Suomesta pidempiä aikoja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tullut tyhjän pesän syndroomaa. Kaikki kolme lähtivät vuoden-parin välein, ensin ulkomaille opiskelemaan ja sitten muuttivat omiin koteihinsa. Pidämme säännöllisesti yhteyttä, meillä on hyvät välit myös heidän puolisoihinsa, matkustelemme kaikki yhdessä jne. Aikansa kutakin, aikuisten ihmisten on hyvä aloittaa oma elämänsä.

Vaikka miten pidetään yhteyttä ja nähdään lomien aikaan jne., niin ei se kuitenkaan ole sama kuin että lapset asuvat kotona.

Ei tietenkään, mutta eihän se ole tarkoituskaan!

Kuten sanoin, kaikelle on aikansa.

Haikealta, mutta toisaalta hyvältä. Opin omalta äidiltäni miten lapset laitetaan maailmalle. Meillä on edelleen hyvät ja läheiset välit, tapaamme usein, mutta nuorten ehdoilla, ei niin että mamma roikkuisi heissä, ainakin toivon niin. 

Alussa oli vähän vaikeaa erityisesti viikonloppuisin, kun tyttö ei tullutkaan kotiin. Pelkäsin, että jotain sattuu eikä kukaan tiedä, koska kukaan ei odota häntä tulevaksi. Meni kuitenkin aika nopeasti ohi, kun muistin, että omassa nuoruudessani ei ollut edes kännyköitä ja oma äitikin oli varmasti aikoinaan huolissaan.