Se hetki elämässä kun tajuaa, että oikeasti on ihan keskinkertainen tavis

On hyvä just näin taviksena. Olen onnellinen. Tulen toimeen, kaksi ihanaa teini-ikäistä lasta, rivitalokoti, perusauto, miesystävä... Kuntoilen, matkustelen, on hyvä terveys... Mitä sitä muuta tarvitsee?

Hyvä! Nyt te voitekin lopettaa sen heikompien sortamisen kun olette vain taviksia!

Enemmän kuin sitä millä kohtaa sijaitsen tavis - menestyjä akselilla, mietin mitä haluan elämältäni ja elänkö merkityksellistä ja arvojeni mukaista elämää. Sen tiedän että on paljon asioita joita pitää muuttaa ja karsia.

Kyllä minä olin jo ala-asteikäisenä tietoinen, etten ole  mikään uniikki lumihiutale vaan hyvin tavallinen ja keskinkertainen. Kokeista saadut seiskat vahvistivat tätä ymmärrystä, enkä ollut sen enempää liikunnallinen kuin musikaalinenkaan. Siihen nähden olen pärjännyt elämässäni aivan mielettömän hyvin.

Olen siis ollut satunnaisen ahkeruuden lisäksi myös onnekas.

Älä nyt hyvänen aika vielä luovuta, vaan tee jotain asioille! Monet suuret keksinnöt ja taideteokset ovat syntyneet vasta tekijän ollessa niin sanotusti elämän ehtoopuolella.

Itse olen hyväksynyt vuosia sitten olevani tavis. Tosin viime yönä näin unta että sain työtarjouksen toisesta firmasta ja sanelin että "Palkka on sitten 7000€/kk ja täyden kesälomat heti alusta. Olenhan DI." =)

Tuon kummempia kriisejä ei ole vielä tullut, saa nähdä mitä tulevaisuus tuo. Nyt on alkanut vähän vaivaamaan että on yleiskunto päässyt rapisemaan kun ei pääse liikkumaan niin helposti kun pieni lapsi kotona. No, pari vuotta vielä ja sitten saa enemmän aikaa harrastuksille.

m. 42v

Minulle on sanottu miten lahjakas olenkaan ja siitä tuli kriisi mihin lahjojani sitten käytän, en ole päässyt vielä eteenpäin siihen tavis-elämän tasolle vaan elämä jatkuvasti vaiheessa. Perfektionismi laittaa myös miettimään kaiken juurta jaksain ennen ratkaisuja.

Olen ollut aina tavis, mutta suunnitelmia, projekteja, haaveita ollut aina.

Nyt vähän yli 40v olen huomannut ettei mistään ole tullut mitään, kaikkea on siirretty koska ei ole rahaa, asuntolainaa en ole saanut maksettua pois, itse asiassa se ei ole edes juuri lyhentynyt, 18v olen maksanut 800€/kk.

Kaikki kallistuu niin nopeasti että alkaa olla ongelma saada rahat riittämään edes normaaliin elämään eikä se todellakaan motivoi käymään töissä kun rahaa ei ole yhtään ja pil*uakaan en saa.

Minäkin olin nuorena lahjakas oppilas, kirjoitin ällän paperit, olin hyvä sekä kielissä että matematiikassa. Stipendejä sain useampia. Koskaan ei kuitenkaan ollut mitään hajua, mikä minusta tulee isona, eikä sen suurempa ambitioita mihinkään suuntaan. Nyt viisikymppisenä olen hyväpalkkaisessa toimistotyössä, velaton, ja antoisassa parisuhteessa. Olen ammatissani hieman alisuoriutuja, hieman laiska, en halua uuvuttaa itseäni liikaa töissä. Silti olen tehokkain työntekijä koko firmassa (tilastot kertovat, eli en tässä vain kehuskele lämpimikseni). Etenemismahdollisuuksia ei tässä työpaikassa ole, mutta ei se haittaa. Olen tyytyväinen elämääni.

Joskus tietysti on käynyt mielessä, että olisi hauska tehdä työkseen jotain, mistä on ihan oikeasti kiinnostunut. Mutta jostain avaruustutkimuksen saralta ei todennäköisesti löydy töitä jo viisikymppiselle naiselle, joka ei ole alaa missään opinahjossa koskaan edes opiskellut. :)

Minusta ei siis jää jälkipolville mitään mainittavaa. Ei ole edes lapsia. Suuria saavutuksia tai urotekoja en ole elämäni aikana suorittanut. Mutta mikäs tässä, olen elänyt mukavaa, pientä taviselämääni oman haluni mukaan.

M44v kirjoitti:

Olen ollut aina tavis, mutta suunnitelmia, projekteja, haaveita ollut aina.

Nyt vähän yli 40v olen huomannut ettei mistään ole tullut mitään, kaikkea on siirretty koska ei ole rahaa, asuntolainaa en ole saanut maksettua pois, itse asiassa se ei ole edes juuri lyhentynyt, 18v olen maksanut 800€/kk.

Kaikki kallistuu niin nopeasti että alkaa olla ongelma saada rahat riittämään edes normaaliin elämään eikä se todellakaan motivoi käymään töissä kun rahaa ei ole yhtään ja pil*uakaan en saa.

Unohtui vielä, että mahakin alkanut kasvaa.

Hmm no esim. mun lahjakkuusprofiili on epätasainen, ja ihmisenäkään en oo mikään tasanen tallaaja, ollu koskaan. Ehkä se tuo vähän tämmöstä fiilistä etten oo ihan tavallinen tallaaja, ei sillä että se olis huono tai hyvä juttu. :)

Sen sijaan oon huomannu että elämässä täytyy tehdä asioita, ei riitä että unelmoi vaan. Eikä sekään yllätyksenä oo tullut vaan vaan konkretisoitui kun kasvoi aikuiseksi. :D

Eikä mua haittaa vaikka jonkun silmiin olisin keskinkertainen tavis, se olis tosi positiivista vaan. :D

Tuo keskinkertaisuus iskee silmille nopeastikin kun hakee vertailukohdan tarpeeksi laajalta. Oli helppoa olla hyvä pienessä koulussa, helppoa kirjoittaa 6 L - mutta kun opiskelet hyvien kanssa, jatkat opintoja kansainvälisissä kuvioissa ja myöhemmin tutkimusuraa - aina löytyy niitä joiden käsitys ja oivalluskyky huomattavasti omaasi parempi. Vertailu turhaa, eniten olen miettinyt mitä haluan elämältä ja kiittänyt kohtaloa, että synnyin pohjoismaihin - on voinut naisena tehdä uran ja saada perheen.

Vaikka jossain asiassa olisi häikäisevä nero monissa muissa elämän osa-alueilla on korkeintaan tavis, tuokin hyvä tajuta.

Vierailija kirjoitti:

Jokin on mennyt pieleen kehityksessä, jos kuvittelee olevansa jonkin sortin erityisyksilö ja saavuttavansa suuria, ilman mitään perusteita sille. Onneksi ei ole tuollaista ongelmaa.

Eiköhän se ole nuorena aika yleistä ja normaalia, jos on joissain asioissa keskivertoa lahjakkaampi. Käsitys omista kyvyistä opitaan aina kulloistakin ympäristöä vasten, ja tuppukylän lahjakkuudet kuten minä kohtaavat keskinkertaisuutensa vasta myöhemmin.

Tämä aloitus kosketti, paljon olen samoja asioita miettinyt viime aikoina. Ainut vain, että en ole yhtäkkiä tajunnut olevani tavis, vaan ihan todella keskivertoa typerämpi ihminen. Joku ihminen tuossa edellä puhui miten ei ole elämässään saanut aikaan kummempaa kuin hyvän duunin, velattoman talon ja hyvän parisuhteen. No, siinä on jo aika lailla enemmän kuin mistä uskallan edes unelmoida. Oma tilanne masentaa todella ja pelottaa, että näin keski-ikäisenä asiat eivät tule enää kohdallani parantumaan vaan pahentumaan. Mitä järkeä tällaisessa elämässä edes on?

Millaisiksi olette itsenne kuvitelleet? Mitä olette suunnitelleet tekevänne, kun ette olleet vielä maan pinnalla? Eräs niin tavallinen, vittumaista työtä pienellä palkalla ja surkeilla työajoilla tekevä tavis kuin mahdollista sanoi koulussa, että mitä järkeä lukea historiaa, kun sitä voi tehdäkin.

AP kuvasi asian josta tulee aivan uskomattoman vapauttava tunne. Samoin kuin siitä kun hormonitoiminta alkaa rauhoittua eikä enää tarvitse yrittää olla koko ajan sondit ulkona iskemässä tai mielyttämässä ketään, vaan voi keskittyä vihdoinkin rauhassa elämään elämä loppuun.

Millaisiksi olette itsenne kuvitelleet? Mitä olette suunnitelleet tekevänne, kun ette olleet vielä maan pinnalla? Eräs niin tavallinen, vittumaista työtä pienellä palkalla ja surkeilla työajoilla tekevä tavis kuin mahdollista sanoi koulussa, että mitä järkeä lukea historiaa, kun sitä voi tehdäkin.

- :DD Ehkä just mun sanavarastoon ei oo kuulunu mikää se kel onni on, se onnen kätkeköön... Oon ollu ilonen, iha vaan ilman mitään erikoista syytä??? Ja jo se on joidenkin mukaan ollut = "mitä hittoo toi luulee olevansa??????????????"...... Ja joskus ajattelin että työllä ja motivaatiolla saavuttaa asioita. Nyt ajattelen käytännöllisemmin, eli että teet jotain tyokses ja elätät ittes. Ihan sama vaikka sulla olis bisnesidea, ei se kuitenkaan kannata ja et jaksa käyttää siihen energiaa.