Ex kontrolloi

Erosin 7 vuotta sitten, lähdin taaperon kanssa. Yhden tapaamisen jälkeen lapsen isä ei palauttanutkaan lasta: hän halusi minut takaisin, ja ajatteli että lapsen avulla se onnistuu. Tietysti se oli hänelle myös kunniakysymys, että lasta ei häneltä viedä. Minä en kuitenkaan pystynyt palaamaan. Siitä se piina vasta alkoi. Tiesin, että oikeudenkäynti hänen kanssaan olisi helvetti joten koitin vaan selvitä. Hänellä oli vakaat tulot - ja sosiaaliviranomaisten tuki, päiväkodin tekaisemilla syillä. Olin kuulemma lapsen kanssa liian läheinen, ja eromme olisi lapselle vain hyväksi. Täysin hullua.

Hoidimme exän kanssa lasta yhdessä, minä kaikki viikonloput... ex tarvitsi yrittäjänä aikaa, mutta halusi itse määrätä tahdin. Pysyimme ystävinä, jotta tilanne ei olisi sen vaikeampi.

Ex oli hyvin älykkäällä tavalla ylikontrolloiva, halusi aina pitää minut alistettuna, mitä en tahtonut uskoa tai myöntää... en vieläkään oikein tahtoisi!! Mutta asia alkaa olla liian ilmeinen. En ole uskaltanut seurustella eron jälkeen, ja pelkään että jos menestyn tai voin hyvin, suututan hänet. Tätä tuottaa vaikeuksia myöntää: että ainoa läheinen, joka teknisesti auttaa sinua monessa asiassa, ei aina toivoisikaan parastasi vaan jopa päinvastoin... vuosia tätän epäilin, mutta en voinut käsittää, että niin todella olisi. Minun kärsimyksenihän olisi myös lapselle suru! Miksi olla julmempi kuin on tarpeen? Tiedän että olen herkkä, mutta jotain sadistista hänessä on. Itsestäni olen tosin huolissani... miksi en kykene sopeuttamaan käytöstäni häneen?? Olen kuin eläin, joka menee aina saman ansaan silloin, kun tietää astuneensa toisen varpaille.

Olen joutunut toistuvasti vuosien mittaan huomaamaan, että aihe hänen kontrollointihimoonsa voi olla todella pieni. Esim. jos vahingossakin teen jotain mistä hän kokee että olin tilanteessa liian itsevarma, tai oikeammin, että heikensin hetkeksi hänen auktoriteettiaan (koska kunnioitan häntä suuresti enkä koskaan olisi ylimielinen), hän pyrkii salakavalasti murtamaan minua, käyttäen hyväksi tietoa minkä olen kertonut stressaavan. Vaikka olisin jo tehnyt päätöksen asian suhteen enkä enää stressaisi, hän ei sano mitään positiivista. Vaan toistaa painostusta ja vaatimista, kuin en olisi päätöstä tehnytkään. Ja hän jatkaa painostusta ja moralisointia niin kauan, että hermostun. Lisäksi hän voi pienin kummallsiin jutuin ärsyttää, kun tietää mistä en tykkää mutta ikään kuin tyrkyttää niitä symbolinomaisesti... se vasta härskiä on, kuin viestittäisi: "mitä, haittaako TÄMÄ muka? Oletko ihan järkevä..." se tuntuu periaatteelliselta petokselta, koska jaksan olla hänen suhteen niin luottavainen, enkä ymmärrä, miksi on tarpeen pyrkiä satuttamaan!

Olen vähän jo oppinut tuntemaan hänet, hän vain on niin älykäs ja minä tottunut ylivaltaan, että lankean aina samaan ansaan... pitäisi enemmän kuunnella sitä takaraivon ääntä: "hän tähtää johonkin, vaikka esittää huolehtivansa... Hän hoitaa sopivan asetelman, ja iskee - älä lähde siihen mukaan!!!"

Hän ehdottaa pyytämättäkin tapoja, joilla voisi "auttaa" minua - siis lisätä riippuvuuttani. Hän haluaa tietää kaiken minun elämästäni, mutta ei kerro omastaan jos kysyn. Tämä on todella kummallista, ihan kuin en olisi aikuinen ihminen.

(jatkuu)