Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Oletteko huomanneet että monet ihmiset luulee tunteiden esittämisen olevan sama kuin tunteminen?

Vierailija
17.01.2020 |

En tiedä onko suurin osa ihmisistä jotain tunnevammaisia sosiopaatteja tms. Mutta siis, esim hymyileminen: monet ihmiset hymyilee tekohymyä. Siis ne ei anna kasvoilla olla luonnollinen ilme, ne ei anna kasvoille luonnostaan tulla hymy, vaan ne ihan tarkoituksella päättää vetää suupielet hymyyn. No, selvä, voihan sitä joskus feikata hymyä muille ihmisille, mikäs siinä. Mutta kun monet ihmiset tekee sitä koko ajan, aina, jopa yksin ollessaan. Kauan olen joutunut pohtimaan että miksi ihmiset feikkaa tunteita jopa kun ne on yksin, kenelle ne muka feikkaa, jo on kummallisia ihmisiä. Lopulta olen vain joutunut tulemaan siihen johtopäätökseen että ne ihmiset ei tiedä mitä eroa on sillä että oikeasti tuntee jotain tai että vain feikkaa tuntevansa jotain. Ne luulee feikin olevan totta. Ne on varmaan lapsesta asti harjoitellut tunteiden feikkaamista ja lopulta feikki on syrjäyttänyt tositunteet. Ne elää feikkielämää.
--
Eikä se ole vain hymyily eli ilo jota ihmiset feikkaa. Ne feikkaa kaiken. Tekosuru, tekohämmästys, tekosuuttumus, tekonauru, tekomurehtiminen,...
Niiden koko elämä on jotain huonoa teatteria. Ne näyttelee omaa elämäänsä. Suurin osa ihmisistä on aivan sairaita.

Kommentit (22)

Vierailija
1/22 |
17.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ja tiedät, että "ne ihmiset" tekohymyilee yksin ollessaan, koska...

olet itse sellainen, ja oletat, perusteetta, että teitä on muitakin?

Vierailija
2/22 |
17.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tän takia joku narsku voi olla tosi vakuuttava. Hän näyttelee rakkautta ja luulee itsekin rakkauden näyttelemisen OLEVAN rakkautta. Eli kun hän ensin kaltoinkohtelee ja lyö ja kaasuvalottaa, ja sitten vakuuttelee kyyneleet silmissä että rakastaa, niin se tuntuu uskottavalta koska hän itse aidosti kuvittelee rakastavansa. Oikeasti ei rakasta, ei edes tietä mitä se on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Jotenkin oudolta ja liioitellulta kuulostava aloitus. Mutta niinpä vain tällä viikolla jonkun ketjun jossain kommentissa viitattiin samaan. Siinä henkilö kertoi itse aiemmin luulleensa, että tunteiden esittäminen on sama kuin tunteminen.

Vierailija
4/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin oudolta ja liioitellulta kuulostava aloitus. Mutta niinpä vain tällä viikolla jonkun ketjun jossain kommentissa viitattiin samaan. Siinä henkilö kertoi itse aiemmin luulleensa, että tunteiden esittäminen on sama kuin tunteminen.

Se olin varmaankin minä? En siis ole ap. Minulla on diagnosoitu persoonallisuushäiriö ja noin itse toimin. Ennen kuin ymmärsin mistä on kyse, päällimmäiset tunteeni arjessa olivat masennus ja ahdistus (toki joskus tunsin innostusta ja iloakin). Pienetkin vastoinkäymiset saivat nuo kaksi kohoamaan tappiin, ja toisaalta taas saattoi tapahtua kamalia asioita muille tai itselleni enkä tuntenut mitään. Muille teeskentelin normaalia tunne-elämää ja ajattelin että kaikki tekee niin. Esimerkiksi mummoni kuoli ja ajattelin että no nyt pitäisi varmaankin reagoida jotenkin. Keksin että vetäisen vanhat rumat kumisaappaat jalkaan ja juoksin pihalle. Äiti tuli perässä enkä muista mitä hän sanoi, muistan vain miten feikiltä ja ärsyttävältä tilanne tuntui. Pääsin ongelman jäljille kun sain lapsen. Ensimmäistä kertaa elämässäni rakastin aidosti toista ihmistä. Rakkaus oli niin vahva että se tunki defenssieni läpi. Ajattelin että hetkinen, jos pystyn tähän onko minussa muutakin mitä en tiedä. Opettelin mindfulness-tyuppisellä ajattelulla hitaasti tuntemaan. Esim kiukku oli ihan uusi tuttavuus. Olin siihen asti kuvitellut olevani liian hieno ja kiltti ihminen tuntemaan kiukkua tai vihaa. Prosessissa pääsin eroon 100% masennuksestani ja 80% ahdistuksesta.

Vierailija
5/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mikä toi toinen samanlainen aloitus oli, että oletteko kotonanne aitoja. Mitä?! En ymmärrä. Tietenkin!!!!

Vierailija
6/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ja moni kuvittelee olevansa tunneihminen, kun tunteilee näkyvästi. Eli reagoivat asioihin tunteilemalla. Samalla pitävät ns. järki-ihmisiä kovin tunteettomina, vaikka useimmiten näillä järkevillä on syvemmät tunteet. Niitä vaan ei esitellä tunteilulla muulle maailmalle niin paljon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tämä on hyvä ja ajatuksia herättävä ketju.

Vierailija
8/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin oudolta ja liioitellulta kuulostava aloitus. Mutta niinpä vain tällä viikolla jonkun ketjun jossain kommentissa viitattiin samaan. Siinä henkilö kertoi itse aiemmin luulleensa, että tunteiden esittäminen on sama kuin tunteminen.

Se olin varmaankin minä? En siis ole ap. Minulla on diagnosoitu persoonallisuushäiriö ja noin itse toimin. Ennen kuin ymmärsin mistä on kyse, päällimmäiset tunteeni arjessa olivat masennus ja ahdistus (toki joskus tunsin innostusta ja iloakin). Pienetkin vastoinkäymiset saivat nuo kaksi kohoamaan tappiin, ja toisaalta taas saattoi tapahtua kamalia asioita muille tai itselleni enkä tuntenut mitään. Muille teeskentelin normaalia tunne-elämää ja ajattelin että kaikki tekee niin. Esimerkiksi mummoni kuoli ja ajattelin että no nyt pitäisi varmaankin reagoida jotenkin. Keksin että vetäisen vanhat rumat kumisaappaat jalkaan ja juoksin pihalle. Äiti tuli perässä enkä muista mitä hän sanoi, muistan vain miten feikiltä ja ärsyttävältä tilanne tuntui. Pääsin ongelman jäljille kun sain lapsen. Ensimmäistä kertaa elämässäni rakastin aidosti toista ihmistä. Rakkaus oli niin vahva että se tunki defenssieni läpi. Ajattelin että hetkinen, jos pystyn tähän onko minussa muutakin mitä en tiedä. Opettelin mindfulness-tyuppisellä ajattelulla hitaasti tuntemaan. Esim kiukku oli ihan uusi tuttavuus. Olin siihen asti kuvitellut olevani liian hieno ja kiltti ihminen tuntemaan kiukkua tai vihaa. Prosessissa pääsin eroon 100% masennuksestani ja 80% ahdistuksesta.

Voitko kertoa, mikä persoonallisuushäiriö sinulla todettiin? Oliko se ainoa ongelma vai oliko muutakin?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin oudolta ja liioitellulta kuulostava aloitus. Mutta niinpä vain tällä viikolla jonkun ketjun jossain kommentissa viitattiin samaan. Siinä henkilö kertoi itse aiemmin luulleensa, että tunteiden esittäminen on sama kuin tunteminen.

Se olin varmaankin minä? En siis ole ap. Minulla on diagnosoitu persoonallisuushäiriö ja noin itse toimin. Ennen kuin ymmärsin mistä on kyse, päällimmäiset tunteeni arjessa olivat masennus ja ahdistus (toki joskus tunsin innostusta ja iloakin). Pienetkin vastoinkäymiset saivat nuo kaksi kohoamaan tappiin, ja toisaalta taas saattoi tapahtua kamalia asioita muille tai itselleni enkä tuntenut mitään. Muille teeskentelin normaalia tunne-elämää ja ajattelin että kaikki tekee niin. Esimerkiksi mummoni kuoli ja ajattelin että no nyt pitäisi varmaankin reagoida jotenkin. Keksin että vetäisen vanhat rumat kumisaappaat jalkaan ja juoksin pihalle. Äiti tuli perässä enkä muista mitä hän sanoi, muistan vain miten feikiltä ja ärsyttävältä tilanne tuntui. Pääsin ongelman jäljille kun sain lapsen. Ensimmäistä kertaa elämässäni rakastin aidosti toista ihmistä. Rakkaus oli niin vahva että se tunki defenssieni läpi. Ajattelin että hetkinen, jos pystyn tähän onko minussa muutakin mitä en tiedä. Opettelin mindfulness-tyuppisellä ajattelulla hitaasti tuntemaan. Esim kiukku oli ihan uusi tuttavuus. Olin siihen asti kuvitellut olevani liian hieno ja kiltti ihminen tuntemaan kiukkua tai vihaa. Prosessissa pääsin eroon 100% masennuksestani ja 80% ahdistuksesta.

Mutta suota jöö ymmärtämättä se, että ne ihmiset, joilla ei ole jotain häiriötä, ovat alusta asti olleet yhteydssä tunteisiinsa, eikä heidän siis tarvitse kokea mitään defenssit lävistävää oivallusta ja opetella tuntemaan. He voivat olla tyytyväisiä elämäänsä ja siksi hymyillä ihan itsekseenkin, ihan aidosti.

Vierailija
10/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Niinpä. Koko elämä on vain esittämistä, en tiedä johtuuko se siitä kun elämästä on tullut niin pinnallista suorittamista, katsellaan jenkkiläisiä elokuvia ja tv-sarjoja ja puolisoksi etsitään jotain ihan mahdotonta mitä ei tosielämässä löydykään.

Onko nykyään mitään oikeasti aitoa jäljellä? Ja kyllä, minulla on diagnosoitu tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus enkä ole alkuperäinen kirjoittaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin oudolta ja liioitellulta kuulostava aloitus. Mutta niinpä vain tällä viikolla jonkun ketjun jossain kommentissa viitattiin samaan. Siinä henkilö kertoi itse aiemmin luulleensa, että tunteiden esittäminen on sama kuin tunteminen.

Se olin varmaankin minä? En siis ole ap. Minulla on diagnosoitu persoonallisuushäiriö ja noin itse toimin. Ennen kuin ymmärsin mistä on kyse, päällimmäiset tunteeni arjessa olivat masennus ja ahdistus (toki joskus tunsin innostusta ja iloakin). Pienetkin vastoinkäymiset saivat nuo kaksi kohoamaan tappiin, ja toisaalta taas saattoi tapahtua kamalia asioita muille tai itselleni enkä tuntenut mitään. Muille teeskentelin normaalia tunne-elämää ja ajattelin että kaikki tekee niin. Esimerkiksi mummoni kuoli ja ajattelin että no nyt pitäisi varmaankin reagoida jotenkin. Keksin että vetäisen vanhat rumat kumisaappaat jalkaan ja juoksin pihalle. Äiti tuli perässä enkä muista mitä hän sanoi, muistan vain miten feikiltä ja ärsyttävältä tilanne tuntui. Pääsin ongelman jäljille kun sain lapsen. Ensimmäistä kertaa elämässäni rakastin aidosti toista ihmistä. Rakkaus oli niin vahva että se tunki defenssieni läpi. Ajattelin että hetkinen, jos pystyn tähän onko minussa muutakin mitä en tiedä. Opettelin mindfulness-tyuppisellä ajattelulla hitaasti tuntemaan. Esim kiukku oli ihan uusi tuttavuus. Olin siihen asti kuvitellut olevani liian hieno ja kiltti ihminen tuntemaan kiukkua tai vihaa. Prosessissa pääsin eroon 100% masennuksestani ja 80% ahdistuksesta.

Voitko kertoa, mikä persoonallisuushäiriö sinulla todettiin? Oliko se ainoa ongelma vai oliko muutakin?

Minulle tehtiin testit ja oli vaikeuksia lokeroida mihinkään tiettyyn persoonallisuushäiriöön, laittoivat sitten depressiivisen persoonallisuushäiriön joka oli jo siinä vaiheessa poistunut virallisesta tautiluokituksesta. Itse epäilin estynyttä ja sanoinkin siitä testaajalle, hän sanoi että tuskin, mutta testin jälkeen totesi että nyt kun mainitsin sen estyneen niin näen kyllä piirteitä. Olen ottanut paljon selvää asioista vuosien mittaan ja tämän hetkinen ymmärrykseni on että taustalla on erityisherkkyys, tietyt ongelmat lapsuudenkodissa, pari vaikeaa traumaa joita edelliset pahensivat ja koko sopan seuraus estynyt persoonallisuushäiriö jota erityisherkkyys ei yhtään auta.

Vierailija
12/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

En tiedä mitä yksin ollessa ihmiset tekee. Usein tunteita näytetään toisten mieliksi. Ei välttämättä niitä aitoja tunteita, vaan niitä joita oletetaan toisen haluavan nähdä. Usein törmää siihen kun toinen osapuoli alkaa hymyillä, koska olettaa minun puheeni päättyvän johonkin hauskaan, mutta vakavoituu sitten kun huomaa, etten olekaan vääntämässä vitsiä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ajattelin itsekin nuorempana noin. Mutta tunteiden esittäminen myös luo tunteita. Hymyileminen tuottaa positiivisia tunteita tutkitusti, siksi kannattaa välillä hymyillä vaikka ei siltä tuntuisikaan.

Vierailija
14/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tunnen pari ihmistä, joiden ajattelin teeskentelevän lähes koko ajan. Sitten tajusin, että ei ne teeskentele vaan ne on ihan aidosti sellaisia. Molemmat on tosi huomionhakuisia, toisella hyvin huono itsetunto, toinen taas tavattoman määrätietoinen ja itsevarma. Kumpikaan ei päästä muita ihmisiä helposti lähelleen. He ikään kuin esiintyvät ja esittävät koko ajan, ja nauttivat siitä suunnattomasti. Keräävät katselijoita ja ihailijoita ympärilleen.

Naispuolisella on ollut hirveä isäsuhde, miespuolisella huono/olematon suhde molempiin vanhempiin.

Aistin heistä ylimielisyyttä, mielistelyn halua, ei aitoa kiintymystä. Tosi kummallisia ihmisiä. En pystynyt ystävystymään kummankaan kanssa. Toinen on avoliitossa, toinen sinkku, kummallakaan ei ole lapsia.

Huono-itsetuntoinen on kateellinen ja haukkuu kaikkia ihmisiä. Toinen ei koskaan puhu pahaa muista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Eikö tuo ole normaalia jenkkien käytöstä. Feikkihymy opetetaaan jo taaperoille

Vierailija
16/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Ja moni kuvittelee olevansa tunneihminen, kun tunteilee näkyvästi. Eli reagoivat asioihin tunteilemalla. Samalla pitävät ns. järki-ihmisiä kovin tunteettomina, vaikka useimmiten näillä järkevillä on syvemmät tunteet. Niitä vaan ei esitellä tunteilulla muulle maailmalle niin paljon.

Joo. Nuo tunneihmiset pitää järki-ihmisiä tunnekylminä sosiopaatteina. Tosiasiassa asia on päinvastoin: tunneihmiset ovat sosiopaatteja jotka ovat vain opetelleet tunteilemaan näkyvästi ja ne uskoo tuon feikin olevan totta. Se että sinulla on pinnalla näkyvästi aivan kauheasti "tunteita" tai siis esittämistä ei tarkoita sitä että sinulla sisälläsi olisi tunteita.

Sama pätee empatiaan. Monet luulevat empatian olevan aktiivista käyttäytymistä muita ihmisiä kohtaan, siis esittämistä. Siis jos he näkevät että joku voi pahoin niin tuo feikkiempaattinen menee pahoinvoivan ihmisen luo ja alkaa selittelemään "ai voit pahoin? ei se mitään, se on ihan ok, anna vain pahan olon tulla ulos, älä pidä sitä sisälläsi, on ymmärrettävää että susta tuntuu pahalta kun kävi pahasti, sä olet nyt surullinen, se on ok, mutta kyllä se siitä vielä paremmaksi muuttuu, kyllä se siitä vielä, jaksa vielä, huomenna voit jo paremmin." Jotkut hullut kutsuvat tuota "empatian" lisäksi esim "tunteiden sanoittamiseksi" tai "rohkaisemiseksi". Pitkään luulin että tuo on ihan vain v*ttuilua, kunnes tajusin että nuo tollot sosiopaatit oikeasti luulee tuolla lailla auttavansa toista. Mutta tosiasiassa tuo vain haittaa. Jos olen surullinen niin tarvitsen rauhaa sosiaalisilta häiriöiltä jotta voin sisälläni antaa suruni parantua. Tuollainen sanoittajatollo häiritsee minua niin että hän estää suruni paranemisen.

Aidosti empaattinen ihminen ymmärtää toisen tunteet ja toimii sen mukaisesti. Usein oikea toiminta on sitä että empaattinen ihminen ei tee mitään vaan antaa toisen surra rauhassa.

Vierailija
17/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Luulen että tuo on mitä Carl Jung tarkoitti kun hän puhui sosiaalisista maskeista joita ihmiset käyttävät. Englanniksi "persona". Tosiaan, Jung väitti että jos ihmiset pienestä pitäen opettelevat ja tottuvat käyttämään maskeja niin lopulta ne jäävät jumiin, syrjäyttävät ihmisen todellisen identiteetin/persoonallisuuden, luovat uuden keinotekoisen "persoonallisuuden" ja ihminen itsekin uskoo että sellainen hän oikeasti on.

Wikipediasta: "a mask that 'pretends' individuality, so that both self and others believe in that identity, even if it is really no more than a well-played role"

Jung sanoo että tuo maskipersoona ei ole todellinen persoonallisuus, vaan eräänlainen välimuoto sen välillä minkälainen ihminen oikeasti on ja minkälainen hänen sosiaalinen ympäristönsä häntä vaatii olemaan.

Ymmärrän että joskus ehkä pitää vähän esittää miellyttääkseen kanssaihmisiä. Mutta on kyllä elämä pilalla jos lopulta ei enää itsekään tiedä että esittää.

Vierailija
18/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin itsekin nuorempana noin. Mutta tunteiden esittäminen myös luo tunteita. Hymyileminen tuottaa positiivisia tunteita tutkitusti, siksi kannattaa välillä hymyillä vaikka ei siltä tuntuisikaan.

Tämä on totta. Kun kääntää suupielet yläspäin ja on olevinaan iloinen, se kohtaa yllättääkin ihmisen! Iloitsemaan voi oppia. Tämä on ihan järkevää "feikkaamista", itsensä manipuloimista.

Sen sijaan en ymmärrä, miksi kukaan feikkaisi murehtmista tai pahaa oloa. Muuten kuin TOISIA manipuloidakseen.

Vierailija
19/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Luulen että tuo on mitä Carl Jung tarkoitti kun hän puhui sosiaalisista maskeista joita ihmiset käyttävät. Englanniksi "persona". Tosiaan, Jung väitti että jos ihmiset pienestä pitäen opettelevat ja tottuvat käyttämään maskeja niin lopulta ne jäävät jumiin, syrjäyttävät ihmisen todellisen identiteetin/persoonallisuuden, luovat uuden keinotekoisen "persoonallisuuden" ja ihminen itsekin uskoo että sellainen hän oikeasti on.

Wikipediasta: "a mask that 'pretends' individuality, so that both self and others believe in that identity, even if it is really no more than a well-played role"

Jung sanoo että tuo maskipersoona ei ole todellinen persoonallisuus, vaan eräänlainen välimuoto sen välillä minkälainen ihminen oikeasti on ja minkälainen hänen sosiaalinen ympäristönsä häntä vaatii olemaan.

Ymmärrän että joskus ehkä pitää vähän esittää miellyttääkseen kanssaihmisiä. Mutta on kyllä elämä pilalla jos lopulta ei enää itsekään tiedä että esittää.

Mielenkiintoista. Onko olemassa ihmisiä, joille ei juurikaan ole kehittynyt "persoonaa"? Minkälaisia yksilöllisiä eroja tässä on, ja miksi?

20/22 |
18.01.2020 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mitä tiedät, mitä nuo ihmiset yksin ollessaan tekevät? Ovatko he kertoneet? 

Jotkut näyttävät vihaisilta, jos he eivät hymyile. Tälläkin palstalla on ollut aloituksia, joissa ihmiset kertovat hymyilevänsä sen takia melkein koko ajan ihmisten ilmoilla ollessaan.

Kaikki hymyileminen, joka ei kumpua sisimmästä, ei ole feikkaamista eli harhaanjohtamista. Jotkut hymyilevät ns. sosiaalista hymyä silloinkin, kun ei liiemmin huvittaisi; sen tarkoituksena on saada toiset ihmiset hyvälle tuulelle tai rentoutumaan heidän seurassaan. Toki se voi mennä liian pitkälle, jolloin hymy näyttää väkinäiseltä ja vaikutus voi olla päinvastainen.

Luin vuosia sitten tutkimuksesta, jonka mukaan hymyileminen sai ihmisen itsensäkin tuntemaan olonsa paremmaksi. Kasvojen asentona hymy viestittää hermojen kautta aivoille, että kaikki on hyvin.

Ehkä näennäisesti "ilman syytä" hymyilevälle on hymyilty? On olemassa aivojen peilisolujen säätelemä ilmiö, jossa ihminen on taipuvainen vastaamaan samalla tavalla (ilmeellä, eleellä, äänensävyllä) millä häneen on suhtauduttu. Esim. vauvat tekevät usein niin. Joillakin yksilöillä peilisoluja on enemmän ja ne ovat aktiivisempia kuin toisilla.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: seitsemän seitsemän yhdeksän