Häpeä omasta sosiaalisesta asemasta laajojen sosiaalisten verkostojen maailmassa

Vaikka tällä hetkellä olenkin vapaa diagnostisista mt-ongelmista (kiitos terapian), käsittelen terapiassa edelleen traumoja (liittyen esim. koulukiusaukseen, perheen sisällä tapahtuneeseen henkiseen väkivaltaan ja ikäviin kokemuksiin) enkä ole niistä vieläkään täysin vapaa (obviously). Minun on vaikea luoda ihmissuhteita myös sen vuoksi, että pelkään torjutuksi tai naurunalaiseksi tulemista, ja tuntuu että kaikki muut osaavat, minä en.

Tuntuu, että elän vale-elämää, jossa pintapuolisesti vaikutan ulospäinsuuntautuneelta, ulkoisesti ihan viehättävältä, fiksulta ja huumorintajuiselta, mutta varjelen tätä puolta elämästäni ja sen ylle laskeutuu häpeän varjo. Ihmissuhteiden solmiminen kun vaatii myös rehellisyyttä ja avoimuutta, ja minusta on todella vaikea myöntää ihmisille, miten yksinäinen olen. Tai en yksinäinen, on minulla läheisiä, ripoteltuna pitkin planeettaa tosin, siellä sun täällä muutamia sielunkumppaneita. Ei kuitenkaan sillä tavalla, että voisin ikinä kuvitella järjestäväni esim. minkäänlaisia bileitä, koska ketä kutsuisin. Olemme miehen kanssa puhuneet esim. naimisiinmenosta ja hän haluaisi isot bileet, kun itse kipuilen sen asian kanssa, etten tiedä, ketä edes voisin kutsua, minulla ei esim. ole Suomessa tyttökavereita, jotka järjestäisivät kanssani polttarit. Ei yhden yhtä. Tai kun minulla on synttärit, haluan vajota maan alle ja muuttua näkymättömäksi, sillä en keksi, ketä edes kutsuisin. Kaksi viimeisintä joulua olen ollut yksin, edes sukulaiset eivät ole pyytäneet luokseen ja koen oloni vaivaantuneeksi ja vaivaksi, jos tuputtaisin itseni toisten kotiin vaikka jouluna.

Noh... Ajattelin, että ehkä jakaminen auttaa. Onko kenellekään samanlaisia kokemuksia, joista haluaisitte jakaa tai ammentaa, tai minkälaisia ajatuksia tämä herättää?

-Ap

Voisithan saada ystäviä niistä miehesi kavereista.

Voit lohduttautua sillä, että Suomessa suuri osa on ns. yksinäisiä tai sellaisia joilla on vain hyvin pinnallisia suhteita. Sitäpaitsi ei yksinäisyydessä ole mitään pahaa. Kaikki eivät tarvitsi mitään suurta "ystäväjoukkoa" ja on myös sellaisia, jotka välttelevät ylimääräisiä kontakteja sellaisiin ihmisiin, joista eivät todella pidä. Joidenkin ihmisten seura voi olla rasittavaa ja on myös monia, jotka mialuummin viettävät aikaansa esim. koiran kuin kuormittavien ihmisten kanssa.

Ehkä jonkun uuden mielenkiintoisen harrastuksen kautta löytyisi helpommin samanmielisiä.

Täällä 31v mies jolla ei myöskään koskaan ollut ystäviä ja tukiverkostoa. Vanhempiin/sisaruksiin etäiset välit. Työ-"tuttuja" ja opiskelu-"tuttuja" on ollut mutta kenestäkään ei tullut kaveria. Tai jos joku lyhyen ajan oli kaverina, pikkuhiljaa kiinnostus katosi ja minulle tuli vain hyväksikäytetty olo. Vietän esim vapaa-ajan 100% yksin, paitsi jotkut urheiluseuran treenit tai yhdistyksen tapahtumat. Mutta kahden kesken minun kanssa ei kukaan tule seuraksi.

Olen vain hyväksynyt sen että olen ilmeisesti sellainen jonka kanssa ihmiset ei halua olla. Olen kyllä korkeakoulutettu, vakitöissä, normaaleja harrastuksia/kiinnostuksen kohtaeita ja ulospäin normaalin näköinen. Kai se luonne sitten on syy. Nuorena koulukiusattiin joten ehkä sen takia en pysty olemaan "normaali" sosiaalisissa tilanteissa. Vaikka oikeastaan en koe että kiusaaminen enää vaivaa.

Toiset tarvii ison ystäväpiirin. Itse viihdyn erakkona kissan kanssa.

Olet vielä nuori ja oletat, että muita ihmisiä kovastikin kiinnostaisi sinun ihmissuhteesi ja sosiaaliset verkostosi. Tosiasia on, että ei heitä kiinnosta. Monet mainitsemasi kommentit ovat ihan vain smalltalkia, ei niihin ole tarkoituskaan vastata rehellisesti. Tai voit ihan hyvin sanoa, että sun ystäväsi eivät asu samalla paikkakunnalla. Kun ikää tulee lisää, huomaat itsekin, ettei omista ihmissuhteista ole mitään tarvetta kertoa muille. On ihan sama, onko sulla sata ystävää vai ei yhtään, asia ei kuulu kenellekään muulle. 

Eihän tuo nyt noloa ole.

Itse olen asunut nyt 2 vuotta uudella paikkakunnalla enkä juuri ole tutustunut kehenkään jos ei "mammakerhoa" lasketa. Siellä siis äidit kokoontuu kerran viikossa. Satunnaisesti puistoillaan joskus.

Minä sanon ihan suoraan että istun kotona keskenäni kaiket päivät ja sanon sen vähän vitsailevaan sävyyn. Hyvin usein saan vastaukseksi kanssakeskustelijalta että niin hänkin tekee.

Itse tosin tykkään omasta seurasta ja on minulla perhe mutta tarkoitin ettei tuota nolostella tarvitse.

Et ole ainut siis. Tässä 30-40-vuotiaiden keskuudessa tuntuu olevan hyvinkin yleistä.

Kiitos kaikille mielipiteensä ja kokemuksensa jakaneille tähän mennessä. Onhan tämä kieltämättä aika omaan napaan tuijottelua ja oletuksia, joista toivottavasti juuri terapian ja iän myötä pääseekin eroon ja hyväksyisi itsensä sellaisena, kuin on. Se on siis tavoitteeni. Jotenkin tuntui silti helpottavalta myös ilmaista näitä ajatuksia "sosiaalisesti" mutta anonyymisti. Häpeä kuitenkin rakastaa näkymättömyyttä ja tuntuisi liian suurelta kynnykseltä avata näitä ajatuksia kellekään livenä.

Ehkä osittain tässä on kyse myös siitä, että ottaa paineita ympäristöstään ja siitä oletuksesta, että ollakseni hyväksytty tyyppi, tulisi olla se 5 miljoona someseuraajaa, miljoonittain tykkäyksiä jne. En jaa somessa hirveesti, koska en saa tykkäyksiä ja sekin tuntuu melkoiselta kilpailulta vaan. Ja mä oikeasti tykkäänkin olla yksin, myös ja erityisesti viikonloppuisin, välillä on ihan parasta vaan sulkea ovet ja olla juttelematta yhtään kenellekään. Ehkä se myös on tässä taustalla, että koen vain niin hirveän suurta painostusta olla sosiaalisempi, tuntuu, että meitä introvertteja syrjitään ja katsotaan vinoon siellä sun täällä ja että siinä olisi jotain väärää.

Asun siis isossa kaupungissa, joten kokemukseni ja ajatukseni saattavat olla sen mukaan värittyneitä.

-Ap

Sorry en jaksanut lukea koko juttua, mutta itselläni oli tilanne, että olin asunut "uudella" paikkakunnalla lähes 10 vuotta, enkä ollut siellä tutustunut kehenkään, en edes työn kautta (etätyö). En kyllä ikinä hävennyt tilannetta, tosin mulla oli kyllä pari kaveria toisella puolen suomea, mutta heitä tapasin ehkä kerran vuodessa. Vasta siinä vaiheessa aloin etsimällä etsiä netin kautta kavereita, kun aloin myös etsiä parisuhdetta ja huomasin, että oli vähän vaikea selittää treffikumppaneille miksei mulla ollut kavereiden kanssa menoja ja joskus jouduin valehdellakin. Loppu hyvin, kaikki hyvin, löysin pari kaveria (eivät tosin mitään sydänystäviä) ja sen kumppaninkin.

Olet kuitenkin töissä ja sinulla on parisuhde, joten voit lohduttautua sillä, että on myös meitä, joilla ei ole kumpaakaan noista. Asiasi ovat suhteessa paremmin kuin monella muulla. Niin, ja minulla ei ole niitä sosiaalisia verkostojakaan.

M31

Vierailija kirjoitti:

Olet kuitenkin töissä ja sinulla on parisuhde, joten voit lohduttautua sillä, että on myös meitä, joilla ei ole kumpaakaan noista. Asiasi ovat suhteessa paremmin kuin monella muulla. Niin, ja minulla ei ole niitä sosiaalisia verkostojakaan.

M31

Itse tunnen myötätuntoa tilannettasi kohtaan ja myös monen muun vastaavassa tilanteessa elävää ihmistä kohtaan. Ei kai tässä pitäisi kilpailla siitä, kenellä menee huonommin ja millä tavalla. Itse olen ollut myös tuossa vastaavassa tilanteessa, kuin sinä. Ja vaikka minkälaisessa suossa tarponut. Mielestäni yhteiskunnassa/kulttuurissamme on vaan ihan kauhean kova kilpailumentaliteetti ja suorituspaineita vähän joka suunnalta.

-Ap

Haluan vain ihan yleisesti sanoa, että ei minua lohduta se, että jollakulla on asiat vielä huonommin. Toivon kaikille meille pelkkää hyvää. Itsekin sorrun ajattelemaan noin, kuin muutamat kommentoijat täällä, "no ainakin sulla on tuo ja tuo"... Elämässä monet asiat ovat subjektiivisia kokemuksia, enkä minä täällä aio jakaa koko elämäntarinaani (mielestäni alkuteksti oli jo tarpeeksi pitkä) osoittaakseni, miten vaikeaa on ollut tai miten paljon olen työskennellyt ja uhrannut esimerkiksi sen eteen, että olen työelämässä (määräaikaisilla sopimuksilla ja huonosti johdetuissa töissä) kiinni, tai parisuhdehistoriani laadusta tms.

Mielestäni on kummallista ajatella, että tämä minun yksinäisyyden/paineita sosiaalisuudesta ottava kokemukseni helpottaisi jotenkin sillä tiedolla, että jollain toisella menee (hänen omasta mielestään) vielä huonommin... En ole ilkeä ihminen, joka saisi tuosta tiedosta muutenkaan mitään mielihyvää.

-Ap

Olen 30, minulla on perhe ja olen pidetty, mutta en vain usko että kukaan oikeasti viihtyy kanssani. Kertomasi kuulostaa tutulta ja toivon että löydät vielä ystävän.

Seurapiirin puuttumista ei tarvitse hävetä, eikä järin mainostaakaan, mutta toivottavasti löydät ihmisiä jotka osaavat myös kertoa sinun olevan heille tärkeä. Uskon että tämä on aika laaja ongelma nykyään. On myös ihan normaalia, että vieraalla paikkakunnalla ei niin paljon uusia ystäviä ole.

Haluatko ystäviä siksi että oikeasti kaipaat niitä vai vain siksi että muillakin on ja niiden olemassaolo nostaisi statusta. Minulla on suppea lähipiiri ja olen jättänyt pitämättä yhteyttä ystäviin, kun sosiaaliset suhteet vievät aikaa ilman yhteisiä juhliakin. Olen introvertti, joten tilanne voi olla täysin erilainen kuin sinulla. Voin ihan hyvin viettää aikaa kuukausia ilman että tapaisin ketään muita kuin perhettäni.

Ei niitä sosiaalisia verkostoja kaikilla ole. Minä olen aspergerhenkilö. En jaksa sosiaalisia suhteita vaan kaikki yritykseni kehittää jotain sosiaalista elämää ja ystävyyssuhteita muistuttavaa parisuhdetta lukuunottamatta päättyvät siihen että uuvun. Ystävyys on vastavuoroista ja sellaisena vaativaa. 

Pelkään sitä että kun ei ole ystäviä, ei myöskään ole turvaverkkoja. Jos työkään ei ole kovin sosiaalista eikä ole lähisukulaisia (kuten minulla) niin työelämän tai suvun tarjoamia luonnollisia verkostoja ei ole. Mitä jos jään työttömäksi, avoliitto purkautuu? Joudun myös ostamaan sellaiset palvelut joihin monet saavat kaveriapua: kissa menee matkan ajaksi eläinhoitolaan, muuton hoitaa muuttofirma ja jos sairastuisin kunnolla pitäisi kai tilata ruuat netistä ja hankalammassa tapauksessa palkata joku hoitamaan.

 Muuten olen ihan tyytyväinen elämääni, mutta tällaiset asiat pelottavat. On kai onni että parisuhdetta lukuunottamatta ihmissuhteeni ovat niin pinnallisia ettei ystävättömyyttäni huomata eikä tilanteeni tuota sitä kautta paineita. Minulla on yksi sosiaalisempi harrastus, seuraan ajankohtaisia aiheita ja matkustelen, niistä puhumalla voi antaa hyvin sen vaikutelman että minullakin on elämä.

Meitä on paljon jos yhtään helpottaa ja monista eri syistä. Ihme kun ei ole sellaista palvelua vain kaverien etsintään.

En tiedä mistä ap on saanut päähänsä, että väkisin pitäisi olla tuhansia some-seuraajia ja joukko muita hännystelijöitä, jotta olisi normaali ihminen. Tämä tarpeettoman validoinnin kaipuu on se ongelma numero 1 ja ehkä terapia voi siihen auttaa. Ymmärtääkö ap esim, että somessa rakennetaan usein illuusiota, joka ei vastaa totuutta, joten sen perusteella ei kannata vetää mitään johtopäätöksiä.

Lisäksi jos ap on noin epävarma itsestään, niin voit ostaa esim. instaasi 10000 seuraajaa. 1000 seuraajaa maksaa noin 10 euroa. Sitten voit retostella kaikille, että sinulla on kymmeniä tuhansia seuraajia. Jos tämä saa sinut tuntemaan itsesi paremmaksi ihmiseksi, niin joku 100 euroa on kyllä varsin halpa hinta siitä tunteesta.

Missä kaupungissa asut ap? Vaikutat ainakin viestien perusteella mukavalta.

Voit hyvin sanoa kyselijöille että ystäväsi asuu toisella puolella maailmaa ja et tunne paikkakunnalta ketään muita kuin työkavereita. Näin aikuisena kun ollaan työelämässä on ymmärrettävää ettei enää oikein tule uusia ystäviä. Yleensä ne ystävät joita on ovat niitä samassa koulussa olleita. Eli jos vaivaa kovasti niin sinuna käyttäisin tuota korttia että olet muualta muuttanut ja vaikea enää aikuisena saada kavereita, se on hyväksyttävämpää kuin että ei koskaan olisi ollut kavereita. Vaikka mielestäni siinäkään ei ole mitään ihmeellistä tai hävettävää.