Nuorena aloitettu parisuhde, etäisyys ja yksinäisyys

Kuulostaa tutulle. Samojen asioiden kanssa pähkäilen. Yhdessä ei tehdä mitään, jos en "pakota". Ei mitään yhteisiä mielenkiinnon kohteita tai harrastuksia.

Itsellä samankaltainen tilanne, tosin ei olla oltu noin kauaa yhdessä mutta useita vuosia kumminkin. On jopa koitettu erota, mutta palattu aina takaisin. Ahdistaa joka päivä. Jos pakottaudutaan tekemään jotain yhdessä (minä "pakotan") seuraa siitä yleensä melko nopeasti riitaa. Parempi vaan olla niin paljon erossa kun pystyy, vaikkei eroamaan pysty..

Täysin normaalia :)

Some, asiantuntijat ja TV on saanut vaa sen illuusion aikaiseksi että elämän pitää olla täynnä romantiikkaa ja ties mitä.

Me ollaan samanikäisiä, alettiin seurustella 17-vuotiaana. Kaksi pientä lasta on, ruuhkavuosikiireessä välillä tuntuu samalle. Meidän mielenkiinnon kohteet poikkeaa toisistaan aika paljon, ja tuntuu ettei miestä kiinnosta mitkään perhejutut vaan puhuu ainoastaan omista harrastuksistaan ym. Nytkin ollaan menossa lomamatkalle, jonka minä varasin, mies vain myötäili, ja mies innoissaan suunnittelee jotain kalastusretkeä jonne lähtee sit lomalla. Mitä ihmettä? Hetken jo hämmästelin että oikeastiko se tutkii jo 2kk aikaisemmin mitä kivaa voitais puuhata lomakohteessa, mutta tottakai kyse oli jostain v*tun kalastamisesta. Sama toistuu aivan kaikessa, omia kalajuttujaan ja muita harrastuksiaan jaksaa suunnitella ja vatvoa vaikka kuinka, mutta yhteiset jutut ei pahemmin tunnu kiinnostavan.

Toisaalta sitten välillä on niitä hetkiä jolloin muistaa miksi tässä ollaan. Kun olen uupunut niin mies ottaa vastuun, saatetaan valvoa yömyöhään juttelemassa vaikka mistä maan ja taivaan välillä (tähän miehessä rakastuin, hänen kanssaan on ihana keskustella), seksi on hyvää kaikin puolin, mies on todellakin vastuunsa kantava perheenisä, meidän arvomme ja haaveemme tulevaisuudesta ovat samanlaisia. Kokonaisuutena ollaan siis varmaan plussan puolella 🤔

erotkaa ja haukkukaa mies narsistiksi

Vierailija kirjoitti:

Täysin normaalia :)

Some, asiantuntijat ja TV on saanut vaa sen illuusion aikaiseksi että elämän pitää olla täynnä romantiikkaa ja ties mitä.

Mä en oikein tuota usko.

Itsellä on ap:n kanssa sana tilanne. Olen silti vahvasti sitä mieltä, että parisuhteeseen pitäisi kuulua hellyyttä, keskusteluja ja yhdessäoloa. Meillä näin ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täysin normaalia :)

Some, asiantuntijat ja TV on saanut vaa sen illuusion aikaiseksi että elämän pitää olla täynnä romantiikkaa ja ties mitä.

Mä en oikein tuota usko.

Itsellä on ap:n kanssa sana tilanne. Olen silti vahvasti sitä mieltä, että parisuhteeseen pitäisi kuulua hellyyttä, keskusteluja ja yhdessäoloa. Meillä näin ei ole.

Ehdottomasti samaa mieltä. On hyvä, ettei takerruta siihen rakastumisvaiheeseen (joka hormonimyrskyineen on ihan oma juttunsa), mutta kyllä terveessä parisuhteessa tulisi olla fyysistä ja henkistä läheisyyttä siinä määrin, että se tyydyttää osapuolten tarpeet.

Miehen kanssa ollaan oltu yhdessä 19-20-vuotiaista, ja sekä ylä- että alamäkiä on riittänyt. Välillä on ollut kuivempia kausia ja ollaan mietitty eroakin, mutta nyt ollaan kuudetta vuotta naimisissa, ja ollaan taas läheisempiä kuin aikoihin. Päivittäin halaillaan ja hölmöillään ja keskustellaan, ja vaikka kummallakin on omat harrastuksensa ja ollaan monessa suhteessa erilaisia, löytyy meiltä paljon yhteistä, ja vuosi vuodelta tunnutaan ymmärtävän toisiamme yhä paremmin.

Välillä tasapainon löytäminen vaatii tekemistä ja yrittämistä hyvässäkin suhteessa. Toisaalta rajansa sillä yrittämiselläkin; jos suhde on pelkkää tuloksetonta työtä ja pakkopullaa, niin eri lienee hyvä vaihtoehto.

Siis ero, ei eri.

Me emme ole olleet aivan yhtä pitkään yhdessä, mutta pitkään ja nuoresta kuitenkin ja lapsiakin on jo. Välillä ihmettelen, että kuinka me näin pitkälle olemme yhdessä selvinneetkään ja valitettavasti se johtuu itselläni suurimmaksi osaksi siitä, että minulla oli pitkään ajatus, etten halua epäonnistua avioliitossa. Voi kiesus mitä kakkaa tämä on ollut...

Tilanne on nyt aika epävakaa, muttei aivan kriisisissä, toivoa on. Minusta nyt tuntuu, että kaikki muut ongelmamme ovat ratkaistavissa, työ/opiskelu/asumiskuviot ym., mutta fyysisen vetovoiman puute mietityttää. Siihen parisuhteemme onnellisuus kuitenkin alunperin pitkälti perustui. Mieheni on laihtunut paljon hyvin alipainoiseksi ja hän on muuttunut vetäytyvämmäksi kuin aiemmin. Minulla on jatkuvasti tunne, että joudun tukahduttamaan suhteessamme ison osan itsestäni eli jaetun seksuaalisuuteni vähähaluisen ja laihan mieheni kanssa.

Välillä tilanne vaikuttaa sitten paremmalta, mutta tällaista jahkaamista tämä nyt on. Koska en itsekään ole mikään pyhimys niin todella raskaaltahan tämä tuntuu, ihastun helposti muihin miehiin ja sehän ei ole hyvä kun kotona ei mene hyvin. Pettää en tietenkään halua enkä aio. Tahtoni jatkaa yhdessä on kuitenkin kovalla koetuksella ja punnitsen jatkuvasti näänkö sitä sen arvoisena.

No sen puolesta hyvä, että ainakin jos mies saisi painoaan ja testosteroniaan nostettua karisi minultakin tällaiset menohalut. Rakastan ja arvostan miestä tietysti, olemme kuitenkin etäisempiä kuin aiemmin. Seksi ja muu hellyys sitä läheisyyttä lisäisi vaikka muutoin ei aivan samat mielenkiinnonkohteet olekaan, mutta kun ei saa niin ei voi pakottaa.

Näissä tunnelmissa yritän hillitä itseäni ja keskittyä johonkin hyödylliseen. Lapset ovat tietenkin etusijalla ja ensisijaisesti mietittävä mikä on heille paras eli onko toivoa näin vai erotessa, nyt yhdessä yrittäminen tuntuu vielä kaikkein hedelmällisimmältä kaikille. Mutta tasapainoista arki ei kyllä ole kuten sanoin.

Onhan paljon muutakin toki, mutta venyisi liian pitkäksi.

Voiko olla, että odotat mieheltä vähän liikaakin?

Jäin vain miettimään, että jos teillä ei ole lapsia, ja kerrot että ei oikein ole kavereitakaan, niin voisiko ongelma liittyä siihen, että parisuhde on ikään kuin elämän pääsisältö? Onko sinulla omia mieluisia harrastuksia ja edes yksi hyvä ystävä?