Ajatteletteko koskaan sitä, että elämä on lopulta ihan hirveän surullista ja raadollista?

Kun katson ihmisiä ympärillä, minulla tulee surullinen oli ajatellessani jokaisen lopulta vanhenevan ja ihmiselämän olevan vain lyhyt välähdys isossa kokonaisuudessa. Vauvoja katsellessani tulee lohduton olo siitä toiveikkaasta katseesta enkä voi olla ajattelematta sitä, että että osalla unelmat ja odotukset eivät ikinä toteudu. Kaikki yksilön henkilökohtaisina pitämät ajatukset ja muistot katoavat ikuisesti.

Lemmikkieläimiä katsellessani ajattelen sitä, että nuo ovat kuin vankeja ja täysin omistajiensa armoilla. Luonnossa eläviä eläimiä on hiukan helpompi katsella, ne eivät tajua elämän rajallisuutta mutta niidenkin kohdalla toivon, että niiden kuolema olisi mahdollisimman helppo ja että niiden ei tarvitsisi riutua nälkään ja sairauksiin.

En ole mikään puiden- tai ihmistenkään halaaja ja todella kranttu siitä, ketä lähipiiriini hyväksyn. Ei silti kulu yhtäkään päivää, etten jollain tavalla surisi sitä, että elämä on lopulta vain selviytymistaistelu vääjäämätöntä kuolemaa odotellessa.