Toimiko teidän muiden äidit näin nuoruudessanne? Siis vähätteli omaa ulkonäköään.

Nyt on tärkeä aihe! Olisi ehdottoman oleellista lapsen minäkuvan kehityksen kannalta, että vanhemmat puhuisivat itsestään ja ulkonäöstään kauniisti. Etenkin tytöt ottavat herkästi mallia peilin edessä ulkomuotoaan surkuttelevasta äidistä.

Äidit, tämän päivän kasvatusmissio: mene tyttäresi nähden peilin eteen ja totea, että olenpas minä kaunis, sopivatpa nämä vaatteet hyvin vartalolleni!

Äiti voivotteli aina painoaan, vaikka ei ollut ylipainoinen ja kyllä se meihin tyttäriin vaikutti, oltiin muka superläskejä vaikka ei oikeasti oltukaan. Onneksi ei sentään syömishäiriötä tullut kenellekään.

Ei ole. Äidillä on vaalea ja ohut tukka.

Mulla on tumma ja aika paksu tukka.

Nuorena äiti värjäsi kulmakarvat.

No, mun äiti nyt ei ollut mikään kedon kaunein kukkanen. Tumma, karvainen, lyhyt, lihavuuteen taipuvainen ja paha akne. Muistelisin, että aika realistisesti omaa ulkonäköään pohti. Itse olen ihan eri näköinen (en sen parempi välttämättä, mutta eri nköinen), ei ole minuun mitään traumoja tuo äidin pohdiskelu jättänyt.

Vierailija kirjoitti:

Äiti voivotteli aina painoaan, vaikka ei ollut ylipainoinen ja kyllä se meihin tyttäriin vaikutti, oltiin muka superläskejä vaikka ei oikeasti oltukaan. Onneksi ei sentään syömishäiriötä tullut kenellekään.

Sama. Katseli itseään peilin edessä ja voivotteli miten pitäis laihduttaa. Ja me tytöt perässä.

Naisen ei pidä koskaan vähätellä itseään tyttärensä kuullen. Itse sen kokeneena voin sanoa, että vaikuttaa itsetuntoon.

Ainakin itselleni jättänyt jotain traumoja kun aina välillä pitää tukkaa värjätä tummemmaksi vain todeten ettei se sovikaan itselleni. Jotain kriisiä siis. Tää oli murrosikäisenä varsinkin traumaattista. Äitini kustansi itselleen ja minulle värianalyysit. Sanoin heti ekana etten halua olla sama mikä äitini. Minusta tuli kesä ja äidistäni kevät. Kuljin kaksi vuosikymmentä itselleni väärän värisissä vaatteissa ja meikissä. Että tälläistäkin voi tapahtua. Analyysin tekijä oli äitini tuttu joten halusi varmaan miellyttää. Olen siis kevät oikeasti. Kävin itse viime keväänä analyysissä.

Ap

Äitini oli kaunis ja tiesi sen ja muutkin tiesivät. Piti ihmisten lihomista elintapojen seurauksena ja ihmetteli kunnolla pyöreitä ja oli sitä mieltä, että naisen tulee näyttää naiselta myös hiuksista. Minua on sanottu, että äitini näköinen ja seuraan sen verran painoani, ettei tule ihan liikaa, mutta ei toisten vatsat ja hiukset häiritse, jos en niistä joudu kärsimään. Se on riittävää, että viihtyvät itse niissä ja älykkyyttä itse kunnioitan, eniten sosiaalista.

Todellakin vähätteli! Mieleen on jäänyt esim lause ”eihän mua nyt siellä kukaan katso!”

Joka sanottiin juhliin lähtemisen yhteydessä vaatteita miettiessä. Ei omasta mielestään ollu siis laittautumisen arvoinen.

Ei vähätellyt ulkonäköään, mutta on muistanut vähätellä pienien rintojen liivien tarvetta (hänellä isot, minulla pienet/keskikokoiset) ja muistanut mainita lihomisestani (hän on lihava, minä jojoilija).

Minun äiti oli ja on edelleen lihava ja mitään sanomattoman näköinen. Haukkui itseään ja muita aina. Juuri tuota värittömyyttään aina surkutteli ja neuvoi ottamaan tumman miehen.

Minä olen kärsinyt bulimiasta, ortodeksiasta, anoreksiasta ja ihan vaan huonosta itsetunnista koko ikäni. Äitini ei tiedä siitä mitään koska ei ole ollut koskaan minusta kiinnostunut.

Pitkä, hoikka ja hyvännäköinen äitini jankkasi olevansa KAUHEAN LIHAVA (ja jankkaa joskus vieläkin vaikka on normaali). Arvatkaa vaan onko minulla vielä nelikymppisenäkin lihomisen pelko, tunne että pitäisi olla vielä hoikempi ja syömisen kanssa ongelmia (mitat 172 / 55).

No ei. Aina on muistanut korostaa, kuinka on ollut Pukevan mallina nuorempana ja kuinka hyvät sääret sillä on ja ohuet nilkat. Kuinka iho on hyvä, kun ei polta tupakkaa.

Kehuu, vaikkei siltä kysy mitään.

Isä taas kännissä vitsaili minusta, että naama on kuin petolinnun perä, kun olin lähdössä discoon. Minulla oli meikit naamassa vielä.

Jätti syvät arvet tuollainen käytös.

Äitini ylpisteli sillä, että häntä kehuttiin aina hoikaksi. Ollessani 16-vuotias äitini totesi minulle vieraiden kuullen että "perseesi on leveä kuin seitsemän leivän uuni". No, ei tarvinne kertoa miten tämä on vaikuttanut minäkuvaani!

Kyllä valitettavasti. Lisäksi äidilläni oli sellainen ikävä tapa, että etsi minun ulkonäöstäni samanlaisia "vikoja" kuin mitä hänellä itsellään oli ja sitten päivitteli niitä muka hellästi. Vaikkapa tähän tapaan: "Maijalla sitä on samanlainen pyöreä pullanaama kuin minullakin, ei voi mitään, me nyt vaan ollaan tämmösiä!" Olin aika pihalla, kun joitakn vuosia myöhemmin sekä eräs ystäväni että kosmetologi, jonka luona kävin, ihastelivat molemmat sitä, kuinka kaunis kasvojen luusto minulla on.

Kyllä ja tekee sitä edelleen.

Inhottaa kuulla näin aikuisena, miten on niin ruma ja ryppyinen ja ihan kamala tukka ja ei tälle kannata edes yrittää mitään tehdä, kun on niin hirveä. Samaa kuunnellut lapsesta asti.

Olen itse paljon äitini näköinen, saman väriset hiukset, silmät, saman malliset kasvot ja ruumiinrakenne. Kuulin lapsena jatkuvasti äidin valitusta, että hiuksia ei voi laittaa mitenkään, silmät ja hiukset eivät ole minkään väriset ja kasvojen malli on kuin kamelilla. On myös todella hoikka ja soimaa itseään ihan normaalista syömisestä. Kauhistelee minun aterioiden kokoa. En ole ylipainoinen.

Kyllähän nuo on jäänyt mieleen. Kesti tosi pitkään tajuta, ettei minun hiusten ja silmien väri ole sen huonompi kuin muillakaan. Kyllä nuo vaikuttaa edelleen siihen, miten itseni näen. Etenkin kun näytän koko ajan vain enemmän äidiltäni.