Lue keskustelun säännöt.
Onko teidän kaikkien lapsiperheiden elämä hirveää?
05.01.2020 |
Täällä saa sen käsityksen, että jos on lapsia niin elämä on pelkkää vastoinkäymistä ja ylämäkeä. Parisuhde kuolee, inhoatte toisianne ja lasten takia sinnittelette. Seksi loppuu ja väsyttää.. Niinkö se menee? Taidan harkita vielä haluanko sittenkään perhettä.
Kommentit (43)
Tottakai lapset tehdään pienellä ikäerolla, että saadaan pesä tyhjäksi mahdollisimman nopeasti. Sitä aina katunut kun en jättänyt kahteen ensimmäiseen. Olisin ehtinyt jo elää vapaana muutaman vuoden. Sitä ei vain ymmärrä silloin kun ne lapset tekee, että persoona muuttuu ihmisellä iän myötä. Se joka lähti hankkimaan lapsia yli 20 vuotta sitten on täysin eri persoona kuin se mikä olen tänä päivänä. Lähimmät ihmisetkin puhuu siitä yli 20 vuoden takaisesta ihmisestä kuin kuolleesta, se on muisto vain muillekin, ei vain minulle. Elämä nitistää ja tuhoaa ihmisen ja muokkaa sen aivan erillaiseksi. Nykyinen persoonani ei ole tippaakaan lapsista, perhe-elämästä, ihmissuhteista tai mistään siihen liittyvästä kiinnostunut ja hoitaa nyt tehtävänsä loppuun siksi kun homman otti, työnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä perheen perustaminen on iso riski. Ikinä ei tiedä mitä saa (lapsi voi olla vaikka miten sairas tai haastava), miten itse reagoi tai jaksaa tai miten puoliso reagoi tai jaksaa. Lisäksi elämä voi heittää päälle muita haasteita (esim. oma sairastuminen), juuri kun käytte jotain raskasta vaihetta muutenkin perheenä läpi (vaikkapa murkkuikä).
Tilanteet on useinkin kuin jostain huonosta komediasta. Mutta jos ei ota asioita liian vakavasti ja ymmärtää ettei vanhemmuus ole suoritus, vaan tapa elää ja että täydellistä ei asioista saa (lapset ei ole mitään marionetteja jotka aina toimis niinkuin sinä haluat), niin ihan mukavaa se lapsivaihe elämästä on. Ja jos se puoliso pysyy rinnalla. Minulla puoliso teki elämästä niin kurjaa kun lapset oli pieniä (pettäminen, valehtelu, vetäytyminen perhe-elämästä ym), että piti erota, ja se oli kova paikka. Mutta siitäkin selvittiin.
Vierailija kirjoitti:
Mä voin ainakin kohdaltani allekirjoittaa tuon. Kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla - virhe. En voi suositella.
Jaa, minulla ihan toisin.
Kaksi lasta, ikäero 2 v 2 kk, hyvin on mennyt. Esikoinen oli koliikkilapsi, vuoden nukkui huonosti, mutta oli kiltti, oppivainen ja valoisa lapsi, kuopus nukkui erittäin hyvin alusta asti, hänkin tyytyväinen naureskelija, tuttavat kyselevät, että itkeekö tuo poika koskaan.
Isosisarus ei ole koskaan kateellinen, hellästi on veljeään kohdellut, ja kun veli huitelee neljän tunnin päiväunet, meillä on isosiskon kanssa aikaa leikkiä monet kivat leikit.
Kun imetän, isosisko imettää nukkeaan.
Tämä on ihanaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä voin ainakin kohdaltani allekirjoittaa tuon. Kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla - virhe. En voi suositella.
Jaa, minulla ihan toisin.
Kaksi lasta, ikäero 2 v 2 kk, hyvin on mennyt. Esikoinen oli koliikkilapsi, vuoden nukkui huonosti, mutta oli kiltti, oppivainen ja valoisa lapsi, kuopus nukkui erittäin hyvin alusta asti, hänkin tyytyväinen naureskelija, tuttavat kyselevät, että itkeekö tuo poika koskaan.
Isosisarus ei ole koskaan kateellinen, hellästi on veljeään kohdellut, ja kun veli huitelee neljän tunnin päiväunet, meillä on isosiskon kanssa aikaa leikkiä monet kivat leikit.
Kun imetän, isosisko imettää nukkeaan.
Tämä on ihanaa!
Öö, siis en halua manata mutta ootappa pari vuotta :,D Meilläkin oli toooosi harmoonista kunnes pienempikin täytti 4v ja alkoi omata omaa tahtoa/ kuitenkin ihaillen isompaa kaikessa. Ja isommalla taas alkoi olla omia kavereita ja omia mielenkiinnonkohteita, jolloin se pienempi perässä roikkuja on monta kertaa päivässä lähinnä rasite. Toki välillä leikkivät yhdessä ja puolustavat toisiaan, mutta seuraavassa hetkessä ne tappeleekin jo hengitysilmasta.
Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta muistellessani heidän vauva-/lapsuusaikaa niin ei mitään hirveän ihania muistoja mielessäni. Lapseni olivat ja ovat kyllä aivan ihania tyyppejä, mutta olin aivan liian nuori saadessani heidät. Omat ammattiopintoni olivat kesken ja lasten isä osoittautui tunnekylmäksi työnarkomaaniksi.
Nyt jos voisin muuttaa menneisyyttä, niin olisin suorittanut opintoni valmiiksi ja lisäksi olisin joko valinnut toisen miehen lasteni isäksi tai eronnut heti vauva-aikana. Liian monta vuotta kärvistelin ja sinnittelin, osaksi olosuhteiden pakosta ja osaksi siksi, että tuohon aikaan ydinperhe oli se ainoa oikea vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu varmaan siitä mitä pitää kamalana tai ihanana. Minulle lapset ovat elämäni tärkein asia. Heistä saan eniten iloa ja onnellisuutta. Sitä perus lapsiperhe-elämäähän tämä on. Harrastuksiin kuskaamista, läksyissä auttoa, taistelua kännykänkäytöstä. Lapsemme ovat ihanat, rakastan heitä kovasti.
Sitä en olisi osannut arvata, että lapsirakas ja kotitöitä tekevä mies muuttuu heti ekan vauvan synnyttyä ja hautautuu työpaikalleen. No, hän ei saa myöskään kokea kaikkea lapsista tulevaa iloa kun ei ole kiinnostunut lasten jutuista. Enkä olisi tiennyt, että lapsivapaat viikonloput pari kertaa vuodessa häviävät mummin yllättävän kuoleman myötä.
Kun kerran seksistä kysyttiin, niin vähissä on nyt kun lapset ovat teinejä ja hereillä myöhempään muin me vanhemmat.
No, muutaman vuoden päästä voidaan matkustella miten halutaan, eikä tyhjän pesän aikaankaan mene enää pitkään.
Se on paljon hirveämpää kuin osasi kuvitella, eikä asiaa yhtään paranna se, että lapset ovat niin ihania ja niitä rakastaa ihan kipeästi, päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei ole, on mennyt hyvin lapsen syntymän jälkeen, täyttää nyt 4v ja yritetään toista.
Silti tällä hetkellä on rankkaa, kun lapsella on taas kauhea uhma päällä ja kaikki on vaikeaa, jotenkin sitä vain yrittää rämpiä päivästä toiseen ja odottaa milloin helpottaa. Ja lapsella epäillään kaikenlaisia diagnooseja ja on selvästi erityislapsi, sitä ei vaan vielä tiedetä että millä saralla, sekin tuo omat haasteensa arkeen.
Ei ole täälläkään hirveää, vaikka löytyy se erityislapsi, kolme poikaa, joista kaksi kahden vuoden ikäerolla ja pieni vauva, tyttö. Erityislapseni on puhumaton autisti, jolla on paljon haasteita sekä sosiaalisissa että kognitiivissa taidoissa.
Pienellä ikäerolla olevat pojat ovay nyt 5- ja 7-vuotiaita, ja ovat erottamaton aisapari. Suunnittelen tytöllekin "tekeväni" siskon tai veljen alle kahteen vuoteen.
Vauva on "helppo". Vaikka joskus isompien ollessa pieniä olikin hyvin rankkaa, en sitä silloin itkenyt. Jälkikäteen olen taivastellut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei meillä lasten takia ole rankkaa, vaan työelämän paineiden ja muiden syiden takia. Toki ilman lapsia jäisi enemmän aikaa levolle ja niiden muiden asioiden hoitamiselle, mutta lapset eivät ole se syy.
Vähän sama juttu kuin että täällä haukutaan päivästä toiseen Suomi ihmisineen, ilmastoineen jne. Ei ole mitään masentavampaa kuin tämä maa.
Sitten kun jäädään jumiin lomamatkalle kuten nyt on käynyt joillekin Kap Verdella, alkaa välittömästi itku ja valitus miten halutaan heti pois täältä valosta ja lämmöstä, paratiisista, takaisin viheliäiseen Suomeen. Miksi?
Lapsikeskustelussa on yhtä paljon totta takana. Äärimmäisen harva todella haluaisi taikoa jälkikasvunsa syntymättömäksi.
Joku iskä ja äiskä on nämäkin vatipäät valittajat jaksanut kasvattaa aikuisiksi. Nykyinen korkea elintaso näköjään huonontaa ihmisten kestävyyttä ja sietokykyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin koen, että työelämä tekee elämästä rankkaa, ei lapset. Tosin ei nyt sekään kohtuuttoman rankkaa, kun on kuitenkin hyödynnetty hoitovaipaita ja lyhennettyä työpäivää.
Vauva- ja pikkulapsi aika on mielestäni lähtökohtaisesti aika vaativa. Ei koko ajan, mutta aika usein. Kun siitä selviää, niin on ihan tavallista elämää vain. Sairaudet sitten erikseen, mutta niinhän se on lapsettomillekin.
Lapset ovat tuoneet myös paljon hyvää, kaikennäköistä mitä on vaikea kuvata. Tasapainoa, näkökulmaa, jatkuvuutta ja muutosta.
Vierailija kirjoitti:
Joo, hirveää on. Tämä ei ole ironiaa. Kaipaan edelleen vuosien jälkeen sitä vapautta, joka on nyt iäksi mennyttä.
Miten niin iäksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naisella, joilla on huono lapsiperhearki, on huono mies. Lukekaa tarkkaan, niin huomaatte, että valituksen joukossa on yleensä lause ,,Mies pitää kuitenkin kiinni omista harrastuksistaan ja tekee kotitöitä vain pyynnöstä ja silloinkin vastentahtoisesti,, tai ,,Kannan koko vastuun kodista ja lapsista,, ja niin edelleen.
Kotiäiti tarvitsee myös vapaata työpäivän jälkeen, joten se vapaa pitää jakaa miehen kanssa kun tämä on kotona iltaisin. Se toimii vain niin.
Mummi, joka ei hemmotellut poikiaan
Ei meillä ole, vaan kivaa. Kolme poikaa. Tietysti vauva- ja taaperoaika oli rankkaa mutta kun kaikki laittavat turvavyön itse kiinni ja pyyhkivät pyllynsä ollaan voiton puolella. Hauskoja tyyppejä ja auttavat jo kodin töissä, yksi on minua suurempi ja muutkin auttavaisia.
Minä olen äärettömän onnellinen ja kiitollinen omasta perheestäni. Nyt on viimeinen lapsi kolmesta lähdössä syksyllä kotipesästään maailmalle kokeilemaan omia siipiään. Todella haikealta tuntuu mutta mieheni kanssa odotetaan myös innolla tulevaa, kahdenkesken elämistä, matkustelua yms.
Enkä tarkoita, että meillä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista ollut. Lasten hoito ja kasvattaminen sisältää välillä myös haasteita ja venymistä, kuten myös parisuhdekin. Mutta kun rakastaa, niin kaikesta selviää ja sitten rakastaa entistäkin enemmän.
Velat täällä kirjoittelee ja valehtelee
Oma elämäni lasten kanssa on ihanaa
Ihanaa
Rakastan perhettäni, enkä vaihtaisi ikinä takaisin lapsettoman sinkun elämään. Mutta kyllähän tämä vanhemmuus välillä on rankkaa, sitä en kiistä :D
Ei tietenkään ole. Lapset on se syy miksi minä ja mies eletään ja tehdään töitä.
Mun lapsuuden perheessäkin oli ihan kivaa vaikka joskus oli myös taloudellisesti vaikeaa kuten meillä nyt. Mun sisarukset on edelleen mulle tärkeitä ja mun vanhemmille on kaikki lapset ja lapsenlapset todella tärkeitä.
Sääntö numero yksi on, että älä tee liian pienellä ikäerolla lapsia.