Miten vapautua syömishäiriöstä lopullisesti?

Epäilen ettei pääse koskaan eroon vaan sen kanssa on pakko elää loppuikä. En ole itse päässyt ja kohta 60 lähestyy. 

Oletko jo terapiassa? Suosittelen ammattiavun hankkimista, sillä syömishäiriöt ovat sen verran pirullisia sairauksia, että niistä on todella vaikeaa vapautua omin neuvoin. Tsemppiä!

Ei kai kannata tuijottaa ulkonäköä alati vaan antautua elämälle muuten. Syö terveellisesti ja herkuttelee esim. juhlissa ja kun aihetta.

Sama täällä. Olen sairastanut syömishäiriötä 12-vuotiaasta ja olen tällä hetkellä 28. Koska olen lähes koko ikäni ollut hyvin laiha/hoikka perustuu iso osa identiteetistäni tähän kokemukseen. Jos en olekaan laiha niin kuka minä edes olen? Niin voimakkaasti laihuuden kokemus määrittää itseäni. Näin kirjoitettuna sitä ihan havahtuuu, kuinka hullua ja sairasta tämä on. :(

Asennemuutos ja perusterveellinen syöminen. Ei siis näitä "syömishäiriöstä fitnessurheilijaksi" -voimaantumisia. Harrastatko liikuntaa, siis sellaista josta tulee hyvä olo? Ravintotetapeutille?

Ja tietenkin kannattaa miettiä, minkälaisena esimerkkinä haluat olla lapsellesi.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai kannata tuijottaa ulkonäköä alati vaan antautua elämälle muuten. Syö terveellisesti ja herkuttelee esim. juhlissa ja kun aihetta.

Et tiedä syömishäiriöstä kyllä mitään. Sama kuin sanoisi masentuneelle, että piristy nyt. T. Toinen saman helvetin orja

Vierailija kirjoitti:

Asennemuutos ja perusterveellinen syöminen. Ei siis näitä "syömishäiriöstä fitnessurheilijaksi" -voimaantumisia. Harrastatko liikuntaa, siis sellaista josta tulee hyvä olo? Ravintotetapeutille?

Ja tietenkin kannattaa miettiä, minkälaisena esimerkkinä haluat olla lapsellesi.

Harrastan liikuntaa ihan terveissä rajoissa, noin 3-4 tuntia viikossa. Tanssia ja kuntosalia, joista tulee hyvä mieli ja olo. Auttaa myös oman kehon hyväksymisessä, kun sitä saa liikutettua.

Ongelma vain on siinä, että syömishäiriöni on mielestäni kroonistunut tietylle asteelle ja en siis edelleenkään ole aivan terve. Tiedän mitä ja miten minun pitäisi syödä, mutta en vain kykene siihen, koska lihominen ahdistaa valtavasti. Olen siis tilanteessa, jossa painoni on raskautta lukuunottamatta vakiintunut tietylle alhaiselle lukemalle eli syömishäiriöni on juurikin kroonistunut. Nyt haluaisin siitä vapauteen! Olen muutamia kertoja yrittänyt nostaa päivittäistä kalorimäärää parilla sadalla kalorilla, jotta paino lähtisi hitaaseen nousuun, mutta joka kerta tämä on laukaissut minussa ahmimisen ja ahdistuksen. Sitten olen taas palannut samaan vanhaan tuttuun kalorimäärään ja tarkasti mitoitettuun ruokavalioon. - Ap

Riippuu niistä tekijöistä minkä vuoksi sairastunut, joskus on uskomattoman vaikeaa olla itselleen rehellinen. 

Hei, olen ollut samanlaisessa tilanteessa.

Uskon, että jossakin määrin syömishäiriö seuraa minua aina, mutta olen nyt pärjännyt hyvin viimeiset 15 vuotta.

Nuorena kävin terapiassa jonkin aikaa mutta en kokenut siitä mitään hyötyä, meillä ei synkannut yhtään. Valehtelin minkä kerkesin päästäkseni vain terapeutista eroon ja niin lopulta onneksi kävi.

Olennaisinta minulle on ollut se, että olen todella paljon työstänyt itse asioita, jotka ovat syömishäiriöön kohdallani johtaneet. Nämä asiat täytyy tietenkin ensin elämästään tunnistaa. Ainakin minulla kyse on aivan muista kuin mitenkään ruokaan liittyvistä asioista, ja syömishäiriö on vain se oire jolla ahdistukseni on purkautunut. Nämä asiat ovat kipeitä mutta niiden läpikäynti on auttanut minua suuresti toipumaan ja ymmärtämään, miksi olen sellainen kuin olen. Yritän ajatella itsestäni myönteisesti ja ymmärrän ettei kaikki asiat ole omaa syytäni.

Olen normaalipainoinen, alarajoilla mutta kuitenkin, ja siihen olen tyytyväinen. Tällainen olen nyt ollut sen 15 vuotta, poislukien raskausajat. Tunnistan kyllä sen, että edelleen pidän itsestäni tällaisena hoikkana. Minulla ei kuitenkaan ole mitään tarvetta laihtua, toisaalta en halua painoni nousevankaan. Tämä on se jäänne mikä minussa sairaudesta on ja olen sen vähitellen itsessäni hyväksynyt.

Syöminen ja ruoka ei kuitenkaan hallitse elämääni vaan minulla on paljon hyviä asioita, ja pyrin hyvään niin itseäni kuin muita kohtaan. Koen olevani hyvässä tasapainossa.

Lapsilleni olen pyrkinyt antamaan hyvän, tasapainoisen ja positiivisen mallin elämään ja ruokailuun ja luulen siinä onnistuneenikin.

Omaan kokemukseeni peilaten avain toipumiseen liittyy aivan muihin asioihin kuin ruokaan ja syömiseen.

On hyvä kysyä itseltään, miksi ja ketä varten toimii kuten toimii. Kenen hyväksyntää haen? Kenelle en riitä? Koenko olevani arvokas, onko mielipiteilläni ollut merkitystä? Olenko voinut ilmaista tunteitani turvallisesti?

Näillä minä pääsin eteenpäin, vapautta kohti. Matka oli tuskainen ja vei kauas lapsuuteen saakka, mutta kannatti ja eheytti minua paljon.

Voimia sinullekin ja toivottavasti toivut.

Vierailija kirjoitti:

Hei, olen ollut samanlaisessa tilanteessa.

Uskon, että jossakin määrin syömishäiriö seuraa minua aina, mutta olen nyt pärjännyt hyvin viimeiset 15 vuotta.

Nuorena kävin terapiassa jonkin aikaa mutta en kokenut siitä mitään hyötyä, meillä ei synkannut yhtään. Valehtelin minkä kerkesin päästäkseni vain terapeutista eroon ja niin lopulta onneksi kävi.

Olennaisinta minulle on ollut se, että olen todella paljon työstänyt itse asioita, jotka ovat syömishäiriöön kohdallani johtaneet. Nämä asiat täytyy tietenkin ensin elämästään tunnistaa. Ainakin minulla kyse on aivan muista kuin mitenkään ruokaan liittyvistä asioista, ja syömishäiriö on vain se oire jolla ahdistukseni on purkautunut. Nämä asiat ovat kipeitä mutta niiden läpikäynti on auttanut minua suuresti toipumaan ja ymmärtämään, miksi olen sellainen kuin olen. Yritän ajatella itsestäni myönteisesti ja ymmärrän ettei kaikki asiat ole omaa syytäni.

Olen normaalipainoinen, alarajoilla mutta kuitenkin, ja siihen olen tyytyväinen. Tällainen olen nyt ollut sen 15 vuotta, poislukien raskausajat. Tunnistan kyllä sen, että edelleen pidän itsestäni tällaisena hoikkana. Minulla ei kuitenkaan ole mitään tarvetta laihtua, toisaalta en halua painoni nousevankaan. Tämä on se jäänne mikä minussa sairaudesta on ja olen sen vähitellen itsessäni hyväksynyt.

Syöminen ja ruoka ei kuitenkaan hallitse elämääni vaan minulla on paljon hyviä asioita, ja pyrin hyvään niin itseäni kuin muita kohtaan. Koen olevani hyvässä tasapainossa.

Lapsilleni olen pyrkinyt antamaan hyvän, tasapainoisen ja positiivisen mallin elämään ja ruokailuun ja luulen siinä onnistuneenikin.

Omaan kokemukseeni peilaten avain toipumiseen liittyy aivan muihin asioihin kuin ruokaan ja syömiseen.

On hyvä kysyä itseltään, miksi ja ketä varten toimii kuten toimii. Kenen hyväksyntää haen? Kenelle en riitä? Koenko olevani arvokas, onko mielipiteilläni ollut merkitystä? Olenko voinut ilmaista tunteitani turvallisesti?

Näillä minä pääsin eteenpäin, vapautta kohti. Matka oli tuskainen ja vei kauas lapsuuteen saakka, mutta kannatti ja eheytti minua paljon.

Voimia sinullekin ja toivottavasti toivut.

Lämmin kiitos tästä viestistä, itketti kuin luin sen. Tunnistan niin paljon itseäni tästä. Tein nyt sen päätöksen (tämä on kytenyt mielessä jo pitkään), että hakeudun uudelleen terapiaan. Olen siis vuosia sitten käynyt terapiassa, mutta tämä syömishäiriöasia ja moni muukin jäi puolitiehen siellä. Itsetuntoni ja omat suojamekanismini sekä kykyni käsitellä ahdistusta ovat vielä niin heikot, että ikäänkuin tarvitsen syömishäiriötä itseni koossa pitämiseen. Siksi en ole siitä vapautunut vieläkään. - Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei, olen ollut samanlaisessa tilanteessa.

Uskon, että jossakin määrin syömishäiriö seuraa minua aina, mutta olen nyt pärjännyt hyvin viimeiset 15 vuotta.

Nuorena kävin terapiassa jonkin aikaa mutta en kokenut siitä mitään hyötyä, meillä ei synkannut yhtään. Valehtelin minkä kerkesin päästäkseni vain terapeutista eroon ja niin lopulta onneksi kävi.

Olennaisinta minulle on ollut se, että olen todella paljon työstänyt itse asioita, jotka ovat syömishäiriöön kohdallani johtaneet. Nämä asiat täytyy tietenkin ensin elämästään tunnistaa. Ainakin minulla kyse on aivan muista kuin mitenkään ruokaan liittyvistä asioista, ja syömishäiriö on vain se oire jolla ahdistukseni on purkautunut. Nämä asiat ovat kipeitä mutta niiden läpikäynti on auttanut minua suuresti toipumaan ja ymmärtämään, miksi olen sellainen kuin olen. Yritän ajatella itsestäni myönteisesti ja ymmärrän ettei kaikki asiat ole omaa syytäni.

Olen normaalipainoinen, alarajoilla mutta kuitenkin, ja siihen olen tyytyväinen. Tällainen olen nyt ollut sen 15 vuotta, poislukien raskausajat. Tunnistan kyllä sen, että edelleen pidän itsestäni tällaisena hoikkana. Minulla ei kuitenkaan ole mitään tarvetta laihtua, toisaalta en halua painoni nousevankaan. Tämä on se jäänne mikä minussa sairaudesta on ja olen sen vähitellen itsessäni hyväksynyt.

Syöminen ja ruoka ei kuitenkaan hallitse elämääni vaan minulla on paljon hyviä asioita, ja pyrin hyvään niin itseäni kuin muita kohtaan. Koen olevani hyvässä tasapainossa.

Lapsilleni olen pyrkinyt antamaan hyvän, tasapainoisen ja positiivisen mallin elämään ja ruokailuun ja luulen siinä onnistuneenikin.

Omaan kokemukseeni peilaten avain toipumiseen liittyy aivan muihin asioihin kuin ruokaan ja syömiseen.

On hyvä kysyä itseltään, miksi ja ketä varten toimii kuten toimii. Kenen hyväksyntää haen? Kenelle en riitä? Koenko olevani arvokas, onko mielipiteilläni ollut merkitystä? Olenko voinut ilmaista tunteitani turvallisesti?

Näillä minä pääsin eteenpäin, vapautta kohti. Matka oli tuskainen ja vei kauas lapsuuteen saakka, mutta kannatti ja eheytti minua paljon.

Voimia sinullekin ja toivottavasti toivut.

Lämmin kiitos tästä viestistä, itketti kuin luin sen. Tunnistan niin paljon itseäni tästä. Tein nyt sen päätöksen (tämä on kytenyt mielessä jo pitkään), että hakeudun uudelleen terapiaan. Olen siis vuosia sitten käynyt terapiassa, mutta tämä syömishäiriöasia ja moni muukin jäi puolitiehen siellä. Itsetuntoni ja omat suojamekanismini sekä kykyni käsitellä ahdistusta ovat vielä niin heikot, että ikäänkuin tarvitsen syömishäiriötä itseni koossa pitämiseen. Siksi en ole siitä vapautunut vieläkään. - Ap

Oikean päätöksen varmasti teet terapian suhteen. Lämmittää minunkin mieltäni kovasti, jos pystyin yhtään lohduttamaan tai auttamaan. Näitä ajatuksia ja tuntemuksia on joskus hyvin vaikeaa pukea sanoiksi ymmärrettävään muotoon.

Kaikkea hyvää sinulle elämääsi! ♡

Ymmärtämällä sen että sinulla on tässä elämässä ja maailmassa ihan muuta tekemistä kuin miettiä sitä oletko kaunis vai et. 

Syömishäiriöstä parantuakseen pitää onnistua muuttamaan omia ihanteitaan ja itsetuntemus+arvostus sekä positiivisten tavoitteiden lisääminen elämälle on osa ensimmäisen saavuttamista. Se vaatii määrätietoisuutta ja myönteiset olosuhteet. Minusta kuulostat älykkäältä, analyyttiseltä ja motivoituneelta, joten sinun on varmasti mahdollista parantua ja olla onnellinen. /12