Voileivän postauksesta tuli kurja olo, tai no sitähän se on koko ajan muutenkin.

Kuuluisa näyttelijä Tarmo Manni kertoi päässeensä auktoriteettipeloistaan eroon kun alkoi ajattelemaan, "tällä hetkellä tuonkin ihmisen sisällä muodostuu lusikallinen paskaa".

Jotain samanlaista ajatusmaailmaa kehotan sinuakin etsimään, sillä kaikki ei niiden blokkareiden elämässä ole kohdillaan kun täytyy julkistaa oma elämänsä netissä.

He päivittelevät blogejaan harkitusti kun jotain tapahtuu ja siloittelevat elämäntarinaansa monilla tavoilla.

Ajattele positiivisesti ja mieti mitä ihmettä edes tekisit nykissä, haistelemassa pakokaasuja, katselemassa kodittomia ja narkkaraieta, etsien epätoivoisesti tietoa minne voi mennä ja minne ei, ettei tule ryöstetyksi ja hakatuksi,jonottaen tuntikausia pääsyä turistirysiin ja miettien koskahan jollain ihannevaltion kansalaisella taas seuraavan kerran kilahtaa ja olenko minä paikalla kun seuraava joukkoampuminen alkaa?

En lähtisi ko. maahan aikaani tuhlaamaan vaikka joku vähän siitä maksaisi.

Jos joku hullu maksaisi paljon, voisihan siellä käväistä ankeutumassa :-)

Ehkä ei kannata seurata blogeja, jos niistä tulee paha mieli?

Miten niillä on varaa??? En joskus vaan ymmärrä miten ihmisillä on varaa ostaa koko ajan uusia vaatteita, on auto(t), asunnot, matkustellaan jne. Mistä helvetistä sitä rahaa revitään?

Minä ainakin lopetin sellaisten blogien lukemisen jotka aiheuttivat vain kateutta tai pahaa oloa. Eihän se muiden syy ole, että heillä on kaikki isovanhemmat mukana elämässä ja hoitamassa lapsia aina kuin mahdollista. Tai eronneetkin saavat sitä omaa aikaa ja kaksistaan reissuja, koska on se toisen vanhemman viikko juuri kun itse lähtee reissuun.

Ennemmin luen sellaisia joista saa vertaistukea ja apuakin. Sellaiset joissa pyöritetään koko p*skaa samoilla voimavaroilla, mutta ehkä ratkaistu tilannetta vaikka ystäväavulla (katsokaa te nyt meän lapsia pari tuntia, me katsotaan teän lapsia huomenna jne).

Ei kannata vertailla omaa elämää muiden elämiin. Eikä varsinkaan tuntemattomien. Kaikilla on jotain ongelmia.

Itse asun yksin sinkkuna ja tuloina kelan tuet. Pitkään itkin kun ei ollut miestä tai lapsia mutta opin olemaan onnellinen itsekseni. Onhan minulla ystäviä. Ja yksin olo on oikeasti tosi mukavaa. Teen ihania asioita ilman rahaa. Esimerkiksi kävelen todella paljon luonnossa. Se on tutkitusti hyväksi mielelle ja keholle.

Oudot nimet vanhempanne ovat teille antaneet, meä ja teä.

Jaa-a, en tiedä... Meilläkin on se tilanne, että tukiverkkoa ei käytännössä ole ja ei voida miehen kanssa kaksistaan viettää öitä poissa kotoa. Näin on tapahtunut kahdesti kymmenen vuoden aikana ja melkoisten järjestelyjen jälkeen. En kyllä silti osaa olla kateellinen yhdellekään bloggaajalle, itse en olisi valmis myymään omaa saatikka lasten yksityisyyttä mistään hinnasta. Kuinka ahdistavaa olisi pakkoraportoida kaikki mitä elämässä tapahtuu - ne lomatkin. AINA KAIKISSA tilanteissa olisi läsnä insta/ blogi ja tuo pakkoraportoiminen. AINA.

En uskoisi somessa annettuun kuvaan. Se on kaikki suurimmaksi osaksi kulissia.

Kiitos jo kommentoineille ja ensimmäiselle extrakiitokset, koska tuo Tarmo Manni-toteamus sai pitkästä aikaa minut hymyilemään🙂.

Tottahan se on ja tiedän kyllä, että blogit on pitkälti ruusuiseksi tehtyjä, myyvämpää sellainen kaiketi on, mutta silti...

Olen vain niin syvällä tässä suossa ja olossani etten oikein enää muuta näe ja pahinta on se etten jaksa pyristellä tästä pois, ei vain olw voimia ei yhtään ja tuskin edes ansaitsisin tämän kummempaa.

Ap

Leipähän tienaa hyvin. Joskus kertoi tuloistaan.

Kummallinen juttu, mutta ostettuaan uuden tavaran, esim. puhelimen, auton, moottoripyörän, sitä on aluksi älyttömän onnellinen, muutaman viikon, kuukauden.

Aluksi sitä puhelinta näpelöi joka paikassa, lähtee ajelemaan autolla ihan huvikseen, mutta sitten tulee se arki, puhelin muuttuu viestintävälineeksi, auto työ ja kauppareissujen tavisajokiksi ja alkaa tekemään mieli jotain muuta.

50 tuumainen telkkari ehkä, uusin pelikone ja siihen pelejä.

Vai alkaisiko sitä täyttämään tyhjyyttä sisimmässään matkailemalla tai antamalla julkisuuteen elämänsä.

Jospa alkaisi kertomaan kaikille kuinka hyvin menee?

Ottaisi valokuvan aamiaisestaan, jota on väkeltänyt tuntikausia valokuvaan sopivaksi.

Laittaisi lapsensa mukavaan taustaan, pukisi ne sponsorivaatteisiin ja ottaisi kameran moottoriperällä 100 kuvaa, joista voisi alita yhden bloginsa sivulle ja antaisi ymmärtää, että tämä sadasosasekunnin kestävä otos kuvaa arkeamme täydellisesti.

Eläisi nuudeleilla ja kaurapuurolla puoli vuotta ja matkustaisi säästörahoilla hevonvitunkuukkeliin, menisi halvimmasta hostellinrähjästä 5 tähden hotelliin aamiaiselle, ottaisi aulassa pari fotoa ja sama rannalla, jonne on kävellyt 8 kilometriä päästääkseen eroo roskakasoista, ihmisulosteista ja ihmisistä.

Auringonlaskua biitsillä, jossa rakkaani kanssa vietimme unohtumattoman loman.

Varmasti, sillä turistiripulin kourissa ei tee mieli ajatella seuraavan kuukauden puurolinjaa kun luotto on ylitetty ja pankki alkaa vaatimaan omiaan takaisin tästä luxuselämästä.

Ajattelin uuden vuoden vaihtuessa ap ihan samaa. Mietin, että tämäkään vuosi ei ole minulle uutta ja hienoa tuova, ei menestystä eikä mitään muutakaan. Samaa rutiinia, samaa vääntöä, samaa taistoa. Jossain sisimmissäni tiedän, että voin muuttaa vain omaa ajatusmaailmaani. Mutta aina se ei auta jos on paha mieli.

Meillä on myös vähän tukiverkkoja. Minulla ei ole ystäviä. Olen sairauden vuoksi jatkuvasti pois työelämästä. Itse voisin vielä sen hyväksyä, mutta ulkopuolisten mutina siitä, että en tee elämässäni mitään, alkaa masentaa.

En hirveästi lue blogeja, mutta Instaa seuraan. Olen kyllä hyvin tietoinen, ettei kenenkään elämä ole yhtä juhlaa, ja että mahatauti iskee välillä siihenkin "täydelliseen" perheeseen. En ole sillä tavalla kateellinen, että haluaisin muiden onnen heiltä pois. Olen enemmänkin surullinen, että oma elämäni menee näin. Ilman rahallista apua muilta, ilman ihmeparantumista ja ilman tukea en nöise tästä suosta tavoittelemaan haluamaani elämää. Se satuttaa. Taidan poistua somesta täksi vuodeksi, ehkä se vähän auttaa?

Luulen että varsinkin suosituksi bloggaajaksi päätyy ne joissa bloggaaja ja mies ovat mallin näköisiä, viisi lasta suloisia ja terveitä, naapurissa asuu ne kymmenen nuorta ja tervettä ja naapuritalossa isovanhempaa, rahaa on kuin roskaa jne jne. Koska ihmiset haluaa lukea "ihanasta positiivisesta arjesta ja katsella kauniita kuvia" niin sitten he suosii tuollaisia idylliperheitä. Toki aika monen idylli jossain vaiheessa on särkynyt, mutta ihmiset tuntuu haluavan uskoa siihen idylliin.

Vierailija kirjoitti:

Luulen että varsinkin suosituksi bloggaajaksi päätyy ne joissa bloggaaja ja mies ovat mallin näköisiä, viisi lasta suloisia ja terveitä, naapurissa asuu ne kymmenen nuorta ja tervettä ja naapuritalossa isovanhempaa, rahaa on kuin roskaa jne jne. Koska ihmiset haluaa lukea "ihanasta positiivisesta arjesta ja katsella kauniita kuvia" niin sitten he suosii tuollaisia idylliperheitä. Toki aika monen idylli jossain vaiheessa on särkynyt, mutta ihmiset tuntuu haluavan uskoa siihen idylliin.

Eli siis harvan elämä on sellaista idylliä kuin bloggaajilla alunperinkään, ja sittenkin kun jotain menee bloggaajan elämässä pieleen osaa he spinnata jutun niin että ripulipaskasta tulee hattaraa.

Voileivän postaus??

Onko tuo voileipä jonkun blogin nimi?

Mä ymmärsin tämän aloituksen otsikon perusteella ihan toisin! 😂 Eli ap:tä kadutti, kun oli postannut kuvan voileivästään.

Mieti miltä oma elämäsi näyttäisi, jos kuvaisit siitä vain ne idyllisimmät hetket? Ja varsinkin jos niitä lukisi joku köyhempi, erilaisessa ympäristössä asuva jne.

Minä kävin eilen kävellen kaupassa, moni ulkomaalainen olisi varmaan ollut haltioissaan siitä minun arkisesta kävelystäni lumituiskussa. Tein ruokaa, isovanhempieni sukupolvi olisi ollut haltioissaan millaisia eksoottisia raaka-aineita pystyin käyttämään ja kuinka helposti kykenin ne saamaan. Puoliso ja lapset pyörivät kotona: Terveinä ja hengissä, asia joka ei ole muutamille tuttavilleni valitettavasti mahdollista ja he antaisivat mitä vain voidakseen jälleen kokea sen.

En vähättele sitä, ettei nykyelämässä ole stressaavia asioita ja ei saisi kokea pettymystä. Silti kannattaa jo itsensä vuoksi välillä pysähtyä nauttimaan itselle arkisilta tuntuvista ylellisyyksistä.