Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pitäisikö tässä tilanteessa erota?
19.12.2019 |
Olen vuoden ajan huomannut, että olen tyytyväisempi, rauhallisempi, onnellisempi ja tasapainoisempi ihminen ja parempi äiti lapselleni silloin kun mies (lapsen isä) on poissa. Kun mies on kotona niin olen ahdistunut, en jaksa olla läsnä ja minulla on epämääräinen huono olo. Olen yrittänyt miehen kanssa puhua siitä että mitä meidän pitäisi tehdä parantaaksemme parisuhdettamme, mutta miehen mielestä minä olen ainoa jonka pitää muuttua. Muuta keskustelua ei synny vaikka miten yritän. Sanoo että ratkaisu kaikkeen on se, että lopetan nalkutuksen. Omasta mielestäni en nalkuta, joten en osaa edes lopettaa jotain, jota en mielestäni edes tee. Ja ei minun paha olo voi johtua vain siitä, että minä nalkuttaisin. En enää keksi muuta kuin eron miettiminen, mutta lapsen perhe menee siinä rikki sitten. Pitäisikö tällaisessa tilanteessa erota? Saadakseen itselle onnellisen olon ja ollakseen parempi äiti.
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä teen miehelle kuten pyydän häntä tekemään minulle eli annan positiivista palautetta, e, huuda, puhun asioistani jne. Ja annan tilaa olla rauhassa ja hengittää.
Mies saattaa kyllä olla masentunut tai kyllästynyt perhe-elämään. Päästäisiin me välillä kaksistaan viettämään aikaa, mutta mies ei tunnu innostuvan lähteä.
Ap
Fiilikset sun ajatusmailmasta on, että "minä teen oikein toinen väärin."
Voihan se tietenkin olla niin, että itse tosiaan toimit oikein.
Minun filosofiassani on etsiä onnea toisen onnesta. Toimii jos kumpikin tekee vilpittömästi niin, jos taas jompikumpi ei ole avoin ja uskoo naivisti sanontaan "Jokainen on oman onnensa seppä." niin kyyti on pomppuista. Tuo aforismi on minusta kovinkin narsistinen.
Yhdessä asioita tekemällä voi saada ihmeitä iakaan, muttasillinkin taas pitää olla avoin positiivisin mielen hommassa mukana. muuten alkaa tarpeettomasti riitelemään josatain 10 vuotta vanhasta asiasta eikä näe, että muutosta on tapahtunut asiassa jo 7 vuotta sitten
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilman syyttelyä tuli vaan mieleeni muutama kysymys:
Teetkö siis itse hänelle kuten toivot hänen tekevän sinulle? Kerrot ajatuksistasi, toiveistasi, annat positiivista palautetta ym. etkä vain pyydä sitä häneltä... Ja sen jälkeen Annatko sinä itse sitä Tilaa hänelle Hengittää?
Voisiko miehesi olla masentunut/alakuloinen, koska ei jaksa/viitsi/yritä keskittyä sinuun/perheeseen tai pysty antamaan sitä positiivista palautetta?
Entä "ihan vaan yleinen" kyllästyminen pikkulapsi-ruuhka-aika- elämään eikä suoranaisesti juuri sinuun? Pääsettekö koskaan viettämään aikaa kahdestaan?
Kyllä minä teen miehelle kuten pyydän häntä tekemään minulle eli annan positiivista palautetta, e, huuda, puhun asioistani jne. Ja annan tilaa olla rauhassa ja hengittää.
Mies saattaa kyllä olla masentunut tai kyllästynyt perhe-elämään. Päästäisiin me välillä kaksistaan viettämään aikaa, mutta mies ei tunnu innostuvan lähteä.
Ap
Kuvailemasi tuntuu kovin tutulta kaikin puolin. Puolisoni oli vuosikausia samanlainen. Oli hän masentunutkin varmasti, sai jopa diagnoosin ja söi vähän aikaa lääkkeitä, mutta päätti sitten itse parantuneensa tai diagnoosin vääräksi ja ryhtyi vain huutamaan ja murjottamaan. Hän oli täysin kyllästynyt kaikkeen perhe-elämässä ja arjessa. Kaikki oli ainaista kiukuttelua tai suoranaista raivoamista. Mulle ja lapsille. Ainakin läsnäollessani. Yksin tai keskenään lasten kanssa hän ilmeisesti voi vähän paremmin.
Yritin järjestää ja mahdollisuuksia olisikin ollut viettää aikaa kaksistaan tai hänen yksin, mutta hän ei halunnut. Vaikka yhdessä suunniteltiin jotain, hän aina perui viimeistään sovittuna päivänä menemiset ja halusi murjottaa kotona elämänsä surkeutta. Hän ei puhunut oikein ikinä toiveistaan ja haluistaan suoraan vaan ilmaisi ne valittamalla, mutta mikään ratkaisuyritys ongelmallisiin asioihin ei kuitenkaan kelvannut tai toiminut. Hän ei halunnut päästä pois, tehdä mitään. Kaikista muutoksista hän löysi aina uudet nurjat puolet ja valittamisen aiheet. Jonkin asian korjaaminen loi vain uusia epäkohtia.
Lopulta tilanne ajautui sellaiseksi että aloimme vaan kokea molemmat suurta ahdistusta ja vitutusta toisistamme ja se ajoi meitä yhä loitommas. Vika oli aina ympäristössä tai minussa. Puhua asioista ei saanut, hän loukkaantui ja suuttui välittömästi. Kaikki mun ilmaisemat kokemukset parisuhteen ongelmista hän tulkitsi itsensä arvostelemiseksi ja puolustautui vihaisesti, riidat menivät ihan mahdottomiksi. Ei auttanut edes kirjeitse kertominen. Vika oli silti muissa, muut pilasivat hänen elämänsä ja hän oli siitä vihainen ja katkera. Hän ei itse ottanut vastuuta tunteistaan, teoistaan ja sanoistaan, vaan oli aina uhri. Lopputuloksena hän itsekin päätyi toteamaan, että ei halua elää kenenkään toisen kanssa. Hän ei sopeudu siihen, että pitäisi sopia asioista yhdessä ja mukautua toistenkin toiveisiin ja huomioida muita. Rakastaa. Se koski myös minua. Päätimme erota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilman syyttelyä tuli vaan mieleeni muutama kysymys:
Teetkö siis itse hänelle kuten toivot hänen tekevän sinulle? Kerrot ajatuksistasi, toiveistasi, annat positiivista palautetta ym. etkä vain pyydä sitä häneltä... Ja sen jälkeen Annatko sinä itse sitä Tilaa hänelle Hengittää?
Voisiko miehesi olla masentunut/alakuloinen, koska ei jaksa/viitsi/yritä keskittyä sinuun/perheeseen tai pysty antamaan sitä positiivista palautetta?
Entä "ihan vaan yleinen" kyllästyminen pikkulapsi-ruuhka-aika- elämään eikä suoranaisesti juuri sinuun? Pääsettekö koskaan viettämään aikaa kahdestaan?
Kyllä minä teen miehelle kuten pyydän häntä tekemään minulle eli annan positiivista palautetta, e, huuda, puhun asioistani jne. Ja annan tilaa olla rauhassa ja hengittää.
Mies saattaa kyllä olla masentunut tai kyllästynyt perhe-elämään. Päästäisiin me välillä kaksistaan viettämään aikaa, mutta mies ei tunnu innostuvan lähteä.
Ap
Kuvailemasi tuntuu kovin tutulta kaikin puolin. Puolisoni oli vuosikausia samanlainen. Oli hän masentunutkin varmasti, sai jopa diagnoosin ja söi vähän aikaa lääkkeitä, mutta päätti sitten itse parantuneensa tai diagnoosin vääräksi ja ryhtyi vain huutamaan ja murjottamaan. Hän oli täysin kyllästynyt kaikkeen perhe-elämässä ja arjessa. Kaikki oli ainaista kiukuttelua tai suoranaista raivoamista. Mulle ja lapsille. Ainakin läsnäollessani. Yksin tai keskenään lasten kanssa hän ilmeisesti voi vähän paremmin.
Yritin järjestää ja mahdollisuuksia olisikin ollut viettää aikaa kaksistaan tai hänen yksin, mutta hän ei halunnut. Vaikka yhdessä suunniteltiin jotain, hän aina perui viimeistään sovittuna päivänä menemiset ja halusi murjottaa kotona elämänsä surkeutta. Hän ei puhunut oikein ikinä toiveistaan ja haluistaan suoraan vaan ilmaisi ne valittamalla, mutta mikään ratkaisuyritys ongelmallisiin asioihin ei kuitenkaan kelvannut tai toiminut. Hän ei halunnut päästä pois, tehdä mitään. Kaikista muutoksista hän löysi aina uudet nurjat puolet ja valittamisen aiheet. Jonkin asian korjaaminen loi vain uusia epäkohtia.
Lopulta tilanne ajautui sellaiseksi että aloimme vaan kokea molemmat suurta ahdistusta ja vitutusta toisistamme ja se ajoi meitä yhä loitommas. Vika oli aina ympäristössä tai minussa. Puhua asioista ei saanut, hän loukkaantui ja suuttui välittömästi. Kaikki mun ilmaisemat kokemukset parisuhteen ongelmista hän tulkitsi itsensä arvostelemiseksi ja puolustautui vihaisesti, riidat menivät ihan mahdottomiksi. Ei auttanut edes kirjeitse kertominen. Vika oli silti muissa, muut pilasivat hänen elämänsä ja hän oli siitä vihainen ja katkera. Hän ei itse ottanut vastuuta tunteistaan, teoistaan ja sanoistaan, vaan oli aina uhri. Lopputuloksena hän itsekin päätyi toteamaan, että ei halua elää kenenkään toisen kanssa. Hän ei sopeudu siihen, että pitäisi sopia asioista yhdessä ja mukautua toistenkin toiveisiin ja huomioida muita. Rakastaa. Se koski myös minua. Päätimme erota.
Tapaako hän lapsiaan kuitenkin säännöllisesti?
Miten kohtelet miestäsi. Kysytkö häneltä aidosti mitä hänelle kuuluu? Kehutko häntä komeaksi? Flirttaatko hänelle? Kosketatko ohi mennen? Osoitatko haluavasi häntä? Ilmaisetko rakkautesi sanoin ja teoin? Ehdotatko seksiä ja läheisyyttä ilmaisemalla asian niin että sinä haluat sitä? Harrastatteko seksiä tarpeeksk usein? Jos et, katso peiliin. Miehen tehtävä ei ole yksin sinua onnelliseksi ja lukea sinun ajatuksia. Parisuhde on kahden kauppa jossa molemmat tekee ja osallistuu, joka päivä. Ei vain kerran kuukaudessa. Anna miehesi olla mies ja arvosta häntä. Näillä eväillä hän rakastuu sinuun ja sinä häneen!
Jos toinen on sillä asenteella, että hän ei halua tehdä asioille mitään ja koko juttu on sinun ongelmasi, eipä siinä hirveästi ole tehtävissä muuta kuin erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä hyvää siinä miehessä alunperin oli ja levititkö vain jalkasi ja odotit että paksi tulon jälkeen se alkaa keskustelemaan.
Mielestäni on jo hälyttävää, jos toinen osapuoli ei näe itsessään mitään vikaa vaan syyttää toista kaikesta ja ei ole valmis kunnon keskustelulle. Kyllähän suhteen ongelmat mitä useimmin ovat yhteisiä ja molemmista riippuvaisia. Keskustelu olisi avain selvittelyyn ja ratkaisuun jossa voisitte jatkaa suhdetta niin, että sinä et ole ahdistunut ja lapsellasi olisi ”ehjä” koti. (Tai ainakin se olisi mahdollista jos miehesi ei ajattelisi noin itsekkäästi ja kykenisi keskusteluun).
Olen kyllä senkin huomanut että usein itsekäs ihminen nimenomaan ei kykene keskusteluihin, jotka koskevat häneen tulevaa asiallistakaan kritiikkiä...
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, ota heti ero jos mies ei keskustele ja hae uusi jonka kanssa juttua riittää.
Mene nyt aluksi parisuhdeterapeutille. Jos mies ei halua mukaan niin mene yksin.
Alue: Aihe vapaa
Kyllä minä teen miehelle kuten pyydän häntä tekemään minulle eli annan positiivista palautetta, e, huuda, puhun asioistani jne. Ja annan tilaa olla rauhassa ja hengittää.
Mies saattaa kyllä olla masentunut tai kyllästynyt perhe-elämään. Päästäisiin me välillä kaksistaan viettämään aikaa, mutta mies ei tunnu innostuvan lähteä.
Ap