Te joilla ollut vaikea masennus nuorena - selviytymiskeinot

Ensinnäkin ihanaa, että tuet poikaasi. :) Se ei ole itsestäänselvyys.

Minulla diagnosoitiin vaikea/keskivaikea masennus 16-vuotiaana. Söin muutaman kuukauden masennuslääkkeitä, mutta ne eivät auttaneet yhtään. Nukahtamislääkkeistä sen sijaan oli iso apu. Keskusteluapuakin sain perheneuvolassa. Se oli turhaa, koska tämä jonka kanssa keskustelin, tykkäsi vain omasta äänestään, eikä minua kuunneltu lainkaan. Omilleni muutettuani käytin runsaasti päihteitä ja sähelsin muutenkin hirveästi, olin huonossa parisuhteessa jne. Taisin olla jotain 22, kun tavallaan aloitin taas alusta masennuksesta irti pyristelyn. Ensinnäkin ymmärsin, että tahdon ja ANSAITSEN paremman elämän. Kun sain taottua kallooni, että 1tsemurh4 (onkohan tuo kielletty sana täällä) ei ole vaihtoehto, aloin aktiivisesti tehdä parempia valintoja, jotta tämä elämäni olisi mahdollisimman hyvä. Yhä useammin jätin alkoholit kauppaan, jätin työn, jossa en viihtynyt ja vaihdoin alaa, etsin harrastuksen, josta nautin (käsityöt). Olin edelleen todella erakoitunut, mutta asiat alkoivat pikkuhiljaa näyttää valoisammilta.

Nyt olen 28-vuotias. On ollut kiva huomata, että iän myötä elämä muuttuu helpommaksi. Siis ei helpommaksi siinä mielessä etteikö tulisi ns. paskaa niskaan, mutta asioihin oppii suhtautumaan rennommin. Minulle kirkasvalolamppu ja d-vitamiinilisä ovat välttämättömiä talvisin. Myöskään terveellisen ruoan merkitystä ei pidä väheksyä. Edelleen tunnen itseni toisinaan masentuneeksi ja kamppailen tiettyjen solmujen kanssa. Mutta olen huomannut, että minua näissä tilanteissa auttaa aktiivinen tekeminen, jossa saan suunnattua ajatukseni itseni ulkopuolelle: yritän suunnitella tulevaisuuttani, siivoan, rukoilen, teen jotain käsilläni jne.

Paljon voimia teille!

Minulla diagnosoitiin abivuonna vakava masennus. Olin niin itsetuhoinen, että jouduin kuukausiksi psykiatriselle osastolle. Siellä löytyi sopiva lääkitys ja sain tarpeeksi voimia, että pääsin avohoitoon odottamaan terapian alkua. Psykoterapia pelasti minut, ehdottomasti. Kolme vuotta intensiivistä psykodynaamista terapiaa auttoi niin paljon, että tulin täysin työkykyiseksi. Nykyään, kolmevitosena, olen vakityössä (työelämää takana 14 vuotta) ja melko terve. Masennuslääkkeitä syön edelleen ns. ylläpitoannoksella, estääkseni masennuksen uusimisen. Hoitokontaktia minulla ei tällä hetkellä ole (eivät pidä oireettomia ”roikkumassa”), mutta kuuntelen itseäni tarkalla korvalla ja haen apua, jos synkät ajatukset lisääntyvät.

Selvisin mielestäni näin hyvin, koska sairauteen puututtiin ”rankalla kädellä”, pääsin sellaiseen hoitoon, jossa ammattilaiset pitivät huolta 24/7.

Hyvä, että raskastat poikaasi. Oletko kuitenkaan ymmärtänyt, että vanhemmille ei kerrota kaikkea? Tuo on ihan normaalia oli sitten kyse negatiivisista tai positiivisista asioista. 

Miksi odotatte kunnan lähetettä? Ota vaikka laina, ja anna pojan mennä yksityiseen terapiaan. Mitä nuorempi masentunut on, sitä tärkeämpää olisi, että terapia alkaisi mahdollisimman pian.

Käytkö sinä juttelemassa jonkun kanssa? Niin että pysyt itse terveenä, et ripustaudu poikaasi tai heijastele hänen mielenliikkeitään?

Nuorena onneksi masennuin, (Nyt sanon onneksi, koska elämäntilanteet olivat syystä ja toisesta niin raskaat.) Yksityistä terapiaa kävin useamman vuoden. Siihen meni niin omia kuin vanhempien varoja.

Nyt olen 39. Minulla on lapsia, nautin lapsistani, minulla on parikin koulutusta, on vakituinen työpaikka, olen itselleni armollinen ja nautin elämästäni. En ole tarvinnut vuosiin isojen ( yt:istä potkut, läheisen kuolema) murheiden kohtaamisiin masennusta avuksi.

Onko poika siis itsetuhoinen, kun pelkäät niin kovin?

Jos on, niin oletteko kertoneet tuosta? Jos olette, niin miksi poika ei ole saanut osastopaikkaa?

Minulla oli lukioaikana vaikea masennus, joka jatkui yliopiston alkuvuosille asti. Aloin silloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Hän myös kärsii masennuksesta ja tämä meitä aluksi yhdisti. Oma masennus laukesi ehkä yläasteelle mennessä, mutta tunnistin sen vasta lukiossa. Itse kävin terapiassa ja söin mielialalääkkeitä. Ehkä tärkein on löytää se itselle paras tapa käsitellä omaa masennusta ja tiedostaa mitkä laukaisevat sen. 

Tilanne nyt on ihan ok. Olen päässyt välillä kuiville ja nähnyt elämäniloa. Pahimpina aikoina etsin tietoa miten elämän voi katkaista kaikkein miellyttävimmin ja otin jo selvää miten paljon lääkkeitä täytyy olla, ettei enää selviydy. Yritin olla koulussa urhea ja hymyillä, mutta kotiin tullessa käperryin sänkyyn. 

Uskon, että pojallasi on paremmat mahdollisuudet selviytyä. Itse olen pikkukylästä kotoisin ja lukioni aikoihin masennuksesta ei vielä tiedetty niin paljoa. En saanut hoitoa heti ja masennustani piiloletltiin. Äitini häpesi sitä. Ihana kuulla, että  pojallasi on kaltaisesi äiti. Vaikka mieli synkistyy välillä, niin osaan ainakin hakea nyt apua.

Ensinnäkin ihan mielettömästi kiitoksia tarinoistanne. Jotenkin ajattelin, että peli menetetty, mutta täällähän oli onnistuneita tarinoita. Tuli tunne, että masennus sairautena on vähän kuin diabetes. Oppii elämään sen kanssa, vaikka olisikin elämänmittainen lääkitys. 

Pojallani tosiaan on todettu vaikea masennus. Pohtii päivittäin, miksi olla täällä. Ei ole tarkoitusta elämälle ja ihan hyvin voisi lähteä. Ainoa ero, ettei hän ole vielä suunnitellut miten lähteä, mutta olisi kuitenkin jo lähdössä. Masennuslääkkeet eivät ole paljoa tehonneet edes hänen omasta mielestä. Vaihdettiin reseptiä syksyllä. Sen verran kirjoitin huonosti, että hänelle siis ensin diagnosoitiin aluksi keskivaikea masennus, mutta syksyn mittaan psukologilla selvisi, että onkin vaikea. Jos se olisi jo alusta diagnosoitu vaikeaksi, niin terapiaa olisi saanut nopeammin. Tammikuun alussa heti saa lähetteen ja hyvin mahdollisesti hoitopaikan psykiatriselle. On "jonossa" valmiina. Jono meillä on n. 2-3kk, mikä on esim. Hki nähden kuulema lyhyt. Hoitopaikan saaminen tarvitsee jotkin alkukäytännöt ensin, eli ainakin psykiatri ja lääkitys, ennen kuin sinne pääsee. 

Vierailija kirjoitti:

Onko poika siis itsetuhoinen, kun pelkäät niin kovin?

Jos on, niin oletteko kertoneet tuosta? Jos olette, niin miksi poika ei ole saanut osastopaikkaa?

Tuossa aiemmin selitinkin, että on itsetuhoinen, mutta ei vielä ole ihan valmiisiin suunnitelmiin asti edennyt, eli tekotapaa ei vielä. Pelkään siksi, että isäni alkoholismin nähneenä tilanne oikeasti on aina pahempi, kuin juuri sillä hetkellä näkee, eli samaa kaavaa toteutan poikaani. Uskon, että mieli on synkempi, kuin mitä antaa olettaa. Samaa mitä kirjoittaja 3 kirjoitti heti alussa. 

Vierailija kirjoitti:

Oletko kuitenkaan ymmärtänyt, että vanhemmille ei kerrota kaikkea?

Eli en usko, että kaikkea on kerrottu. Vastaa kyllä kun kysytään, mutta uskon, etten osaa sellaista kysyä, mistä saisin täsmällistä tietoa.  

Ehkä pääsen tästä eteenpäin. Olen äitinä ollut siinä mielessä vaativa, että lasten on pitänyt opetella kotitöitä ja nuorempana rajoitin netin käyttöä. Joka päivä piti tehdä 1 kotityö esim. laittaa astiat, pyykätä koneellinen, imuroida tai vaikka kolata pihaa. Olen omassa elämässä pedantti ja vaikken suoraan heiltä vaadi niin paljoa kuin itseltä, niin vierestä katsottuna ehkä olettavat, että heidänkin täytyy. Tätä sanonut heille jo lapsuudesta asti, ettei tarvitse olla niin tarkka ja vaativa, kuin itse itselleni olen. Poika oli jo tarhaiässä tarkka pukemisesta ja järjestyksestä. Eriparisukkia ei voinut laittaa ja järjesteli tarhassa tuulikaapin tip top. On ollut lapsena aina vähäuninen ja siksi jätti päiväunetkin jo 4-vuotiaana. Kun muut nukkui, niin hän siivosi tuulikaappia ja katsoi, että kaikilla lapsilla oli kuivat vaatteet iltapäivää varten. Siivosi siivoojan kanssa pöytiä ja empaattisena lohdutti muita. Oli lapsena todella sylihakuinen ja pidinkin huolta, että saa syliä joka päivä pitkiä jaksoja. 

Seuraava haaste onkin, miten saada hänet puhumaan negatiivisista tunteistaan. 

Ihana äiti sun pojalla. Mun äitiä ei mun masennus kiinnostanut tippaakaan. Psykologi oli pyytänyt äitiä tapaamiseen ja hän oli vain kuitannut ettei ehdi. Ei sitten tullut, mutta tätini tuli tilalle. Oma äiti on oikeastaann syy siihen, että masennuin. Ylioppilasjuhlissakin hakkui mekkoni ensimmäiseksi puheessan, koska en ostanut hänen mielestään ihanaa pitsiunelmaa. Kun pääsin toisella kerralla lääkikseen niin senkin paikan sain säärien kautta. Äiti on narsisti ja masennuksen parani melkein itsestään, kun muutin pois kotoa samalle paikkakunnalle kuin tätini. Nyt tätini on minun ainoa tukeni. Omaan äitiin en pidä enää yhteyttä ja tätini hoitaa ns. yhteydenpidon. Äitini ei ole kertaakaan käynyt edes kylässä täällä. Se on kuitenkin sellainen likainen purkki, se sanoi. Mutta joo, oma masennus meni siihen pisteeseen, että tätini löysi minut suihkun lattialta sekaisin. En edes muistanut kännissä syöneeni lääkkeitä. Tästä lähti tapahtumasarja ja päädyin osastolle kuukaudeksi. Äiti kävi katsomassa kerran, kun oli pakko ja ettei muut puhu pahaa selän takana. 

Luulen, että sinunkin pojalla asiat myöhemmin muuttuu, kun hän alkaa tajuamaan, että ongelmista voi selviytyä. Minä selvisin sillä, että muutin pois vahingollisesta ihmisestä. Millainen suhde hänellä on isäänsä?

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että sinunkin pojalla asiat myöhemmin muuttuu, kun hän alkaa tajuamaan, että ongelmista voi selviytyä. Minä selvisin sillä, että muutin pois vahingollisesta ihmisestä. Millainen suhde hänellä on isäänsä?

Kai ihan ok suhde sinänsä, mutta isänsä suosii paljon isoveljeä ja tekee sen aika avoimesti. Exällä ei empatia ole niin kehittynyt, että osaisi tukea lapsia. Jos lapsi kertoo murheestaan, niin hän kuittaa sanomalla, että mikset tehnyt paremmin tai jotain muuta latistavaa. Sinun tarinan kerrottua pohdin enemmänkin isäsuhdetta, mikä ei tosiaan näyttäydy kovin kummoiselta. Sanoisinko asiallinen, muttei kovin lämmin. Luulen myös, että pojallani on meidän ero käsittelemättä, vaikka siitäkin on jo 10 vuotta. Mies on aina laittanut työnsä ja oman lapsuuden perheensä oman perheensä edelle. Minustakin tuli pian papin aamenen jälkeen näkymätön ja syy eroomme. En ollut enää mitään ja tämän on varmaan poikakin saanut kokea. Isälleen, vain vanhimmalla pojalla on merkitystä kuin kuninkaallisillakin. Voisinkin tästä isäsuhteesta puhua pojan psykologin kanssa.  Ap

Ap, olet kohtalotoverini. Minulla täysi-ikäinen poika, joka vakavasti masentunut useamman vuoden. Hän kertoi asiasta pari vuotta sitten, jonka jälkeen hakeuduimme hoitoon. Lääkkeitä vaihdettiin neljästi. Poika ei kokenut saavabsa mitään apua polilta. Syksyllä poika yritti tappaa itsensä.

Hän on ollut sairaalassa fyysisten vammojen vuoksi ja on tajunnut, että hänelle on tapahtunut liikaa elämässään. Meilläkin erosta 10 vuotta ja kun kysyin, että jos hän voisi yhden asian muuttaa elämässään, niin mikä se olisi. Vastaus: isän luonne.

Apua on todella vaikea saada. Nytkin yritetään työntää vain avohoitoon. Eivät ne psyk sairaalassa pidä, kun kerta on ”vain” masennus. Yritän etsiä vaihtoehtoja.

Lapsena ja nuoreena tulisi olla paljon virikkeitä jotta aivojen hermosto kehittyy oikein. Pahinta on se jos jäää yksin omien ajatustensa kanssa eikä ole ketään kenelle puhua aktiivisesti. Tällöin ei saa syyytä ajatella moninaisesti ja jäsennellä ajatuksiaan, eii muodostu ajatuspolkuja jotka muodostavat konnotaatioita ja assosiaatioita, ei kehity vaaan lamaantuu, aivoot surkastuu ja se aiheuttaa maseennusta, dementiaa. Persooonallisuus ei pääse kehittymäään vuorovaikutteisesti, syntyy persoonalllisuushäiriöitä ja lopuulta skitsofreniaa.

Masennus on pirullinen tauti. Jos se johtuu pärjäämättömyydestä tai kelpaamattomuuden tunteista, niin pienin askelin perushoidolla luultavasti tila kohenee. Jos taas se johtuu ns. ylilahjakkuudesta, niin kaikki on korkeampien voimien käsissä. Osa tappaa nopeasti tai hitaasti itsensä ja osa löytää keinot ja puhkeaa kukkaansa. Ulkopuoliset ovat näissä jälkimmäisissä aika voimattomia.

Ensitilassa poika olisi hyvä saada aktivoitumaan jotenkin. Ja terapiaan myös mitä pikimmin. Itse tempoilin ainakin 10 vuotta ennen hoitoon hakeutumista ja se oli paha virhe. Aivot ikään kuin tottuvat siihen ja muutokset ovat hyvin vaikeita.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena ja nuoreena tulisi olla paljon virikkeitä jotta aivojen hermosto kehittyy oikein. Pahinta on se jos jäää yksin omien ajatustensa kanssa eikä ole ketään kenelle puhua aktiivisesti. Tällöin ei saa syyytä ajatella moninaisesti ja jäsennellä ajatuksiaan, eii muodostu ajatuspolkuja jotka muodostavat konnotaatioita ja assosiaatioita, ei kehity vaaan lamaantuu, aivoot surkastuu ja se aiheuttaa maseennusta, dementiaa. Persooonallisuus ei pääse kehittymäään vuorovaikutteisesti, syntyy persoonalllisuushäiriöitä ja lopuulta skitsofreniaa.

Onko tämä jotain yleistä tietoa vai mutuilua?

Halusin tulla kertomaan väliaikatietoja. Olemme saaneet kiireellisenä ajan ensi viikolle. Olen huojentunut, mutta stressaan saanko hänet sinne ajallaan. Unirytmi hänellä täysin sekaisin, enkä tiedä miten motivoitunut on. Ainakaan lääkkeet ei näytä kovin tehoavan. Mikään ei ole muuttunut, vaikka Seronil annosta korotettiin. AP

10 v sitten alkoi lievänä masennuksena, 5 v sitten diagnoosi oli keskivaikea ja nykyään vaikea masennus. Lääkkeitä syön ja kokeiltu lähemmäs 10 eri merkkiä, terapiassa käynyt 5 v, silti olo ei pahene sillä yksinäisyys ja rumuus ei poistu lääkkeitä syömällä ja terapiassa käymällä.

Kannattaa pyytää unta tukevia lääkkeitä sillä tulevalla ajalla. Uni on tärkein psyykkisen hyvinvoinnin tukija. Lisäksi poika pitäisi välillä saada ulos huoneestaan, vaikka kymmenen minuutin kävelylle tai katsomaan televisiota perheen kanssa tms. Yksin ollessa on liikaa aikaa olla omien ajatusten kanssa.

Itselläni masennuksen nuoruudessa aiheutti vaativa ja tunnejäykkä perhe (itse olen voimakkaasti tunteva, vastoin kuin perheeni), veljeni psyykkinen oirehdinta ja koulukiusaaminen. Uniongelmat ja liian vähäinen ruoka (meillä ei syöty kotona arkena ruokaa) pahensivat mielialaongelmia ja estivät niistä toipumista. Olen tajunnut sen nyt jälkeenpäin kun saan nukuttua ja syön hyvin, miten se vaikuttaa olotilaan paljon.

Vanhemmille en koskaan kertonut olostani, koska en luottanut saavani apua, mutta kyllä oireiluni perheessä näkyi. On hienoa, että välität pojastasi ja osoitat sen. Se on suunnattoman iso tuki.

Masennuksesta (ja tunne-elämän epävakaudelta) minut pelasti kotoa pois muutto ja välittävä puoliso, joka hyväksyi minut itsenäni ja välitti minun tunteistani. Sen avulla oppi itse itsensä myös hyväksymään. Lisäksi mielekäs opiskelu ja hyvän unen löytäminen (melatoniini riitti) auttoivat paljon.

Edelleen kuormittaviassa elämäntilanteissa herkästi masennusoireet palaavat, mutta lievinä. Olen ajatellut psykoterapiaan hakeutumista aiemminkin, mutta nyt olen sinne menossa.

Vierailija kirjoitti:

10 v sitten alkoi lievänä masennuksena, 5 v sitten diagnoosi oli keskivaikea ja nykyään vaikea masennus. Lääkkeitä syön ja kokeiltu lähemmäs 10 eri merkkiä, terapiassa käynyt 5 v, silti olo ei pahene sillä yksinäisyys ja rumuus ei poistu lääkkeitä syömällä ja terapiassa käymällä.

Suosittelen sinulle Liisa Keltinkangas, Tunne itsesi suomalainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

10 v sitten alkoi lievänä masennuksena, 5 v sitten diagnoosi oli keskivaikea ja nykyään vaikea masennus. Lääkkeitä syön ja kokeiltu lähemmäs 10 eri merkkiä, terapiassa käynyt 5 v, silti olo ei pahene sillä yksinäisyys ja rumuus ei poistu lääkkeitä syömällä ja terapiassa käymällä.

Suosittelen sinulle Liisa Keltinkangas, Tunne itsesi suomalainen.

Luin tämän joskus opiskeluvuosina ja se opetti oivaltamaan. Ei se masennustani poistanut, mutta sinun #14 tapauksessa tämä voisi helpottaa huomattavasti oloasi.

On ollut nuorena syvä masennus, joka kesti aika pitkään. Mulla oli kotiolot sellaset, jotka piti sitä yllä. Joka viikonloppu juova  äiti, joka oli tosi kova määräilemään. Lähdin nuorena pois jo. Masennusta aiheuttaa kyvyttömyys kuunnella itseään, miellyttämisen halu, ei osaa pukea sanoiksi kaikkia tunteita. Ympäristössä: kiusaaminen, päihteidenkäyttö ja toisten alistava käytös. Tai se voi olla sisäsyntyistä. Olet ihana vanhempi, kun osaat olla lapsesi tukena <3

Up

Miksi kaikkien teineille on lykätty heti lääkitys?

Kokemukseni ja käsitykseni mukaan lääkityksen aloittaminen oireilevalla teinillä heti samantien ei ole ihan tarkoituksenmukaista, ainakaan täällä Hki-Vantaa-akselilla sitä ei suositella automaationa teiniaivoille.