En löydä ystävää

Noinhan se menee valitettavasti. Ehkä harrastusten kautta voisi löytyä samanhenkistä seuraa ☺️

Voisin lähteä ap:n kanssa vaikka kahville

Kiitos vastauksestasi 😊 Täytyy kyllä sanoa, että olen ollut monenlaisissa harrastuksissa ja aina homma on sama: ihmiset tekevät suorituksensa ja lähtevät kotiin. Oli sitten kyse opintoryhmästä, ryhmäliikuntatunnista, käsityökurssista, eläinkoulutustunnista, sama juttu aina. On jo saavutus, jos joku lähtee kahville kerran tai pari, mutta aikaa ei yleensä löydy sen jälkeen. Saan yleensä yhteydenottoja vain silloin, kun joku ihminen haluaa puhua minulle murheistaan. Minusta on ihana olla avuksi ja olenkin ollut kuuntelijan roolissa paljon. Tuntuu kuitenkin, että tämä on ainoa rooli, joka olisi tarjolla.

On hankalaa. Useimmille on tarttunut koulu- ja opiskeluajoilta ystäväpiiri, tai viimeistään jostain perhekerhosta. Mulla ei ole lapsia ja opiskeluaikana suoritin opintoja eri tahtiin kuin muu vuosikurssi, enkä koskaan löytänyt sitä omaa porukkaa tai edes yhtä kaveria. Töissä käyn, mutta sielläkin olen jäänyt ulkopuoliseksi, osa puhuu minulle vain kun haluavat jotain, kukaan ei tule tauolla istumaan viereen, eikä yhteistä juttua ole löytynyt.

Nelosella myös sama kokemus harrastuspiireistä kuin ap:lla. Yllättävän monet tulevat kursseille myös valmiiksi kaverin tai puolison kanssa, ja ehkä olen epäkiinnostavan oloinen henkilö, kun reaktio siihen jos yritän aloittaa keskustelua, on lähinnä hämmennys ja vaivaantuminen.

Tutulta kuulostaa...

Vierailija kirjoitti:

On hankalaa. Useimmille on tarttunut koulu- ja opiskeluajoilta ystäväpiiri, tai viimeistään jostain perhekerhosta. Mulla ei ole lapsia ja opiskeluaikana suoritin opintoja eri tahtiin kuin muu vuosikurssi, enkä koskaan löytänyt sitä omaa porukkaa tai edes yhtä kaveria. Töissä käyn, mutta sielläkin olen jäänyt ulkopuoliseksi, osa puhuu minulle vain kun haluavat jotain, kukaan ei tule tauolla istumaan viereen, eikä yhteistä juttua ole löytynyt.

Kuullostaa niin tutulta.. Itse olin opiskeluaikana viikonloput töissä toisella paikkakunnalla, joten siltä ajalta jäi vain satunnaisia tuttavia, joiden kanssa emme ole juuri olleet yhteyksissä. Onpa surullista, että jäät töissä yksin. Minulle on myös käynyt noin monta kertaa. Ehkä ajatusmaailmanikin ja elämäntyylini poikkeaa valtavirrasta monella tavoin, mikä vaikeuttaa ystävystymistä.

Tiedäthän, että sinä olet ihana ja sinussa ei ole mitään vikaa, vaikka ystävää ei vielä ole. Se löytyy vielä varmasti 😊

Minulla on niitä lapsiakin, mutta ei ystäviä. Paljon on tuttuja, muutama kaverikin on, mutta ystävää ei. Saan ehkä kerran vuodessa jonkun seuraksi jonnekin tekemiseen, pari kertaa pääsen mieheni kanssa, mutta muuten menen yksin. 

Olen ystävällinen ja sillä tavalla rauhallinen luonteeltani, että vaikka osaan mennä ja tehdä, en panikoi enkä hötköyile. Olisin valmis juttelemaan lähes kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta juoruilusta en pidä, enkä ole aina ihan kartallaa uusimmista elokuvista, musiikista ym, mutta olen valmis oppimaan. Käyn itsekseni lenkkeilemässä, uimassa, kirjastossa, joskus elokuvissa, joskus teatterissa, joskus isoilla keikoilla. Pienemmilläkin kävisin, mutta niissä on kurjaa olla yksinään. 

Olen pohtinut, mikä tässä on niin vaikeaa. Tiedän, että en ole täydellinen, mutta ei ole kukaan muukaan. Olen järjestänyt itse juttuja, kun on ollut sopiva porukka. Olen pyytänyt mukaan, olen mielestäni yrittänyt parhaani. Ystäviä ei silti ole. Yhden "lupaavan" kanssa riitauduin (syitä oli sekä minussa että hänessä), ja hän vei mukanaan muutaman muun. Tämä tapaus jotenkin rikkoi minut sillä tavalla, että nykyään en edes yritä enää. Olemme tässä välissä muuttaneet ja olen auttanut lapsia luomaan uusia kaverisuhteita yms. ja siinä samalla itsekin tavannut mukavia ihmisiä, mutta en ole tehnyt elettäkään että tutustuisimme paremmin. En vaan uskalla enää, saan takkiini tai sitten vaan jään ulkopuolelle. Aina. 

Todella voin samaistua.

Ystäviä on ollutkin, mutta sanonko suoraan, mikä tuli väliin. Parin ystävän lapset harrastavat jääkiekkoa, heidän vapaa-aikansa menee hallilla. Eivät pääse viikonloppuisin muualle. Ehkä nähdään 5 vuoden päästä? Ehkä ei.

Vapaaehtoistyöhön. Siinä ringissä voi löytyä hyviä kavereita. Ei saa jäädä yksin.

Tässä se taas nähdään, että täällä Vauvalla pitäisi olla oma alasivunsa ystävää hakeville!! Ylläpito, hoi.

Olette kaikki arvokkaita ❤ joku saa vielä hyvän ystävän teistä, niin toivon ❤🙏🏻✝️

Vierailija kirjoitti:

Minulla on niitä lapsiakin, mutta ei ystäviä. Paljon on tuttuja, muutama kaverikin on, mutta ystävää ei. Saan ehkä kerran vuodessa jonkun seuraksi jonnekin tekemiseen, pari kertaa pääsen mieheni kanssa, mutta muuten menen yksin. 

Olen ystävällinen ja sillä tavalla rauhallinen luonteeltani, että vaikka osaan mennä ja tehdä, en panikoi enkä hötköyile. Olisin valmis juttelemaan lähes kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta juoruilusta en pidä, enkä ole aina ihan kartallaa uusimmista elokuvista, musiikista ym, mutta olen valmis oppimaan. Käyn itsekseni lenkkeilemässä, uimassa, kirjastossa, joskus elokuvissa, joskus teatterissa, joskus isoilla keikoilla. Pienemmilläkin kävisin, mutta niissä on kurjaa olla yksinään. 

Olen pohtinut, mikä tässä on niin vaikeaa. Tiedän, että en ole täydellinen, mutta ei ole kukaan muukaan. Olen järjestänyt itse juttuja, kun on ollut sopiva porukka. Olen pyytänyt mukaan, olen mielestäni yrittänyt parhaani. Ystäviä ei silti ole. Yhden "lupaavan" kanssa riitauduin (syitä oli sekä minussa että hänessä), ja hän vei mukanaan muutaman muun. Tämä tapaus jotenkin rikkoi minut sillä tavalla, että nykyään en edes yritä enää. Olemme tässä välissä muuttaneet ja olen auttanut lapsia luomaan uusia kaverisuhteita yms. ja siinä samalla itsekin tavannut mukavia ihmisiä, mutta en ole tehnyt elettäkään että tutustuisimme paremmin. En vaan uskalla enää, saan takkiini tai sitten vaan jään ulkopuolelle. Aina. 

Voi miten surullista ❤️😢Tunnistan itsessäni todella paljon noita samoja tunteita ja ajatuksia. Pelottaa, kun on niin monta kertaa yrittänyt ja aina vaan tulee hylkäys. Olen yrittänyt löytää ystäviä erään netin ystäväpalstakin kautta, mutta olen huomannut, että vastausta ei saa, vaikka kysyisi vaan kuulumisia ja missä päin henkilö asuu. Tai jos siihen saa vastauksen, niin kirjoittelu loppuu siihen, että vastapuoli hiljenee viikon/kk/vuoden jälkeen ilman selityksiä ja mitään.

Sekin ihmetyttää miten tuntuu olevan nykyään ihan normaalia vaan häipyä linjoilta ja jättää toinen odottamaan ikuisesti. Enkä siis todellakaan ole mitään roikkuvaa tai ahdistelevaa lajia. Ymmärrän, että on vähemmän kiusallista, että lähtee vaan eikä joudu selittelemään, mutta siellä toisella puolella on kuitenkin ihan oikea ihminen, joka kaipaa toisen luokse... Olen kai vanhanaikainen, kun en ymmärrä tätä uutta normia. Minulle on niin tärkeää myötätunto, lojaalius ja reiluus.

Sama juttu!

Mulla on lapsiakin, mutta ei ole ystäviä tarttunut perhekerhoista tai muista. Olen kyllä ujo, mutta en nyt kuitenkaan mitenkään epäsosiaalinen. Juttelen kyllä kun mulle jutellaan, mut olen tosi huono avaamaan keskusteluja ja harrastamaan small talkia. Pari kertaa olen ollut tilanteessa jossa uudi tuttavuus ln kutsunut mut mukaan esim. tupperikutsuille ja olen innoissani mennyt ja ajatellut voisinko saada tästä kaverin. Molemmilla kerroilla kävi selväksi että näillä äideillä on jo hyvin laaja kaveripiiri, johon mun on ujona tosi vaikea ”tunkea”. Niinpä nekin jäi.

Täältä vauvapalstalta joskus sovittiin isolla porukalla treffit ja se oli kyllä hauskaa!! Pidettiin vuosia yhteyttä netissä, mut ongelmaksi tuli pitkät välimatkat ja lopulta nekin jäi nettitutuiksi. Sittemmin se nettiryhmäkin kuivui kasaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on niitä lapsiakin, mutta ei ystäviä. Paljon on tuttuja, muutama kaverikin on, mutta ystävää ei. Saan ehkä kerran vuodessa jonkun seuraksi jonnekin tekemiseen, pari kertaa pääsen mieheni kanssa, mutta muuten menen yksin. 

Olen ystävällinen ja sillä tavalla rauhallinen luonteeltani, että vaikka osaan mennä ja tehdä, en panikoi enkä hötköyile. Olisin valmis juttelemaan lähes kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta juoruilusta en pidä, enkä ole aina ihan kartallaa uusimmista elokuvista, musiikista ym, mutta olen valmis oppimaan. Käyn itsekseni lenkkeilemässä, uimassa, kirjastossa, joskus elokuvissa, joskus teatterissa, joskus isoilla keikoilla. Pienemmilläkin kävisin, mutta niissä on kurjaa olla yksinään. 

Olen pohtinut, mikä tässä on niin vaikeaa. Tiedän, että en ole täydellinen, mutta ei ole kukaan muukaan. Olen järjestänyt itse juttuja, kun on ollut sopiva porukka. Olen pyytänyt mukaan, olen mielestäni yrittänyt parhaani. Ystäviä ei silti ole. Yhden "lupaavan" kanssa riitauduin (syitä oli sekä minussa että hänessä), ja hän vei mukanaan muutaman muun. Tämä tapaus jotenkin rikkoi minut sillä tavalla, että nykyään en edes yritä enää. Olemme tässä välissä muuttaneet ja olen auttanut lapsia luomaan uusia kaverisuhteita yms. ja siinä samalla itsekin tavannut mukavia ihmisiä, mutta en ole tehnyt elettäkään että tutustuisimme paremmin. En vaan uskalla enää, saan takkiini tai sitten vaan jään ulkopuolelle. Aina. 

Voi miten surullista ❤️😢Tunnistan itsessäni todella paljon noita samoja tunteita ja ajatuksia. Pelottaa, kun on niin monta kertaa yrittänyt ja aina vaan tulee hylkäys. Olen yrittänyt löytää ystäviä erään netin ystäväpalstakin kautta, mutta olen huomannut, että vastausta ei saa, vaikka kysyisi vaan kuulumisia ja missä päin henkilö asuu. Tai jos siihen saa vastauksen, niin kirjoittelu loppuu siihen, että vastapuoli hiljenee viikon/kk/vuoden jälkeen ilman selityksiä ja mitään.

Sekin ihmetyttää miten tuntuu olevan nykyään ihan normaalia vaan häipyä linjoilta ja jättää toinen odottamaan ikuisesti. Enkä siis todellakaan ole mitään roikkuvaa tai ahdistelevaa lajia. Ymmärrän, että on vähemmän kiusallista, että lähtee vaan eikä joudu selittelemään, mutta siellä toisella puolella on kuitenkin ihan oikea ihminen, joka kaipaa toisen luokse... Olen kai vanhanaikainen, kun en ymmärrä tätä uutta normia. Minulle on niin tärkeää myötätunto, lojaalius ja reiluus.

Minulle myös, samoin kuin resurssien mukaan vastavuoroisuus. Että kun minä tänään tässä urputin elämääni sinulle, huomenna tai ensi viikolla minä kuuntelen, kun sinulla on jotain sydämellä. Valitettavasti jouduin ennen meidän muuttoa monen ihmisen kanssa tilanteeseen, jossa minä kelpasin kuuntelijaksi, lapsenvahdiksi ja jopa rahanlainaajaksi, mutta en mihinkään tekemiseen. 

Minun keittiössäni juotiin kahvia ja puhuttiin sen toisen elämästä, ja jos yritin sanoa jotain väliin itsestäni, se sivuutettiin. Joka kerta, jokainen heistä. Ei kuulemma osattu sanoa mitään, ei tiedetty mistään minun ongelmaani liittyvästä mitään, ja yksi jopa sanoi, että onhan sulla rahaa, hoida sillä homma. Oikeasti, en ole varakas, en ole hyväosainenkaan, enkä ole vahva eikä aina valmiina. Luulen, että harva olisi, mutta jotenkin onnistun kai antamaan itsestäni sellaisen kuvan tahtomattani. Kun aloin yrittää ihan suoraan vaikka sanoa, että ihanaa kun sinulla on tulossa tuollainen tyttöjen ilta, että minäkin niin kaipaisin jotain sellaista, alkoi vaivalloinen kiemurtelu ... Kyllä siitä tyhmempikin ymmärsi. 

Ehkä tämä maailmanaika ei vain ole minunlaiselleni ihmiselle.

Mistä kaupungeista kirjoittelette? Ehkä samalta paikkakunnalta löytyisi kahvitteluseuraa? Minä voi aloittaa: Oulu 😊

Vierailija kirjoitti:

Tässä se taas nähdään, että täällä Vauvalla pitäisi olla oma alasivunsa ystävää hakeville!! Ylläpito, hoi.

Tosi hyvä idea!! 😃

Vierailija kirjoitti:

Mistä kaupungeista kirjoittelette? Ehkä samalta paikkakunnalta löytyisi kahvitteluseuraa? Minä voi aloittaa: Oulu 😊

Mulla aika samanlainen tilanne kuin ap:lla. Vaasasta olen. 🙂

Vierailija kirjoitti:

Mistä kaupungeista kirjoittelette? Ehkä samalta paikkakunnalta löytyisi kahvitteluseuraa? Minä voi aloittaa: Oulu 😊

Lahti.

Turku

T:14