Apua lapsuuden kokemuksiin. Mihin hakeutua?

Synnytin vuosi sitten ensimmäisen lapseni. Sen jälkeen (ja oikeastaan jo sitä ennen) olen alkanut läpikäymään omaa lapsuuttani.

Lapsuuteni varmaan näytti ulkopuoliselle hyvältä, vanhemmat naimisissa, hyväpalkkaiset vakituiset työpaikat, ei nähty nälkää, ei liiallista alkoholin käyttöä eikä fyysistä väkivaltaa.

Mutta henkisesti jäin aivan yksin. Ja vanhempani olivat paljon töissä ja sen takia väsyneitä, eivät ne jaksaneet lapsiperhearkea. Sen takia he olivat herkkiä menettämään hermonsa, meillä huudettiin paljon. Muistan myös, että isäni ei kestänyt yhtään esim. lasten ilon kiljahduksia, eikä mitään muitakaan ääniä, mitä lapsista yleensä lähtee. Sulkeuduin aina huoneeseeni leikkimään hiljaa. Muistan myös, että sain jo ala-asteikäisenä valvoa puoleen yöhön arkena, kun muu perhe jo nukkui. Ei ollut ketään huolehtimassa, että menisin ajoissa nukkumaan.

Tuntuu, etten osaa oikein edes selittää lapsuudestani tänne. Tunnen olevani jotenkin tyhmä ja kuulostavani tyhmältä. On tosi tyhjä olo.
Olen tehnyt jonkun verran itsetutkiskelua ja ymmärrän myös, miksi välillä käyttäydyn oikukkaasti. Kaikki juontaa lapsuudestani ja tuntuu, että olen katkera vanhemmilleni. En tiedä, pystynkö puhumaan heille näistä asioista, todennäköisesti en. En edes tiedä, miksi kirjoitan tästä tänne. Ehkä haluan jotenkin purkaa tätä tilannetta. Ja saada ehkä apua tai kuulla muiden kokemuksia.

Mihin voisin hakeutua keskustelemaan? Pitäisikö mennä työterveyteen vai puhua neuvolassa? Vai päivystykseen? Mihin?

Täytyy vielä sanoa sen verran, että en koe olevani masentunut. Jaksan olla iloinen, ja lapseni on minulle tärkeintä maailmassa. Minulla on myös ihana mies, joka osallistuu paljon arkeen ja olen puhunut hänellekin lapsuudestani.