Kuinka pian kumppanin kuoleman jälkeen "on hyväksyttyä" seurustella uudelleen?
Tuossa vaan huomasin että eräs n. 25v nainen on hankkinut jo syyskuussa itselleen uuden miehen vaikka entinen kuoli vasta heinäkuun lopulla.
Se mies kuoli onnettomuudessa tämän naisen nähden, en millään ymmärrä että noin nopeasti voisi päästä noin traumaattisen asian yli. Heillä kuitenkin oli vakava suhde ja pieni lapsikin joka on nyt saanut nopeasti uuden isäpuolen.
Luulisi että suruaika olisi hieman pidempi. Tähän nyt ei ole olemassa oikeaa vastausta että mikä on sopiva aika, mutta mun mielestä 2kk kuulostaa todella lyhyeltä ajalta.
Kommentit (22)
Vuosi. Siinä ajassa käy vuodenajat ja juhlapyhät.
Sitten on näitä, joita ei kiinnosta muu kuin oma olo.
Eräs tuttu ryyppäsi lähes vuoden sen jälkeen kun aviomies kuoli. Nykyään voi jo paremmin mutta tuskin kykenee enää koskaan uuteen suhteeseen, niin paljon se häneen sattui.
Sitten on näitä jotka "ei tunne mitään" jos kumppani menehtyy, uutta vaan...
Varmaan yksilöllistä, mulla meni 5 vuotta...
Kuka sitä toisen puolesta voi sanoa. Onhan leski voinut hautoa avioeroa jo ties miten kauan, muttei ole saamattomuuttaan tai ahneuttaan sitä tehnyt.
Kyllä siinä ainakin vuosi menee. Useilla enemmänkin.
Tiedän naisen jonka mies teki itsemurhan ja alle 2 viikkoa miehen kuolemasta tää nainen oli löytänyt jo baarista uuden miehen ja vei tavaransa sen luo, ei sitä kiinnostanut mennä edes sen entisen hautajaisiin...
Vuoden kuluttua. Jos joku alkaa aiemmin, niin ei ole mitään kunnioitusta pois nukkunutta kohtaan.
Olen suvut yli 20 vuotta. Vieläkin melkein joka päivä ajattelen häntä. Hänen nimensä mainitseminen ääneen on kuin rukous mulle. En usko jumalaan enkä jälleennäkemiseen, mutta mieheni nimen maininta auttaa tiukoissa tilanteissa.
Sitä kun ei kukaan ulkopuolinen voi määrittää mikä on sopiva aika, hyvin yksilöllistä.
Vierailija kirjoitti:
Eräs tuttu ryyppäsi lähes vuoden sen jälkeen kun aviomies kuoli. Nykyään voi jo paremmin mutta tuskin kykenee enää koskaan uuteen suhteeseen, niin paljon se häneen sattui.
Sitten on näitä jotka "ei tunne mitään" jos kumppani menehtyy, uutta vaan...
Täytyy siis ryypätä tai tehdä muuta tuhoisaa ja pilata oma elämänsä kokonaan, muutoin on ”näitä jotka ei tunne mitään”?
Vierailija kirjoitti:
Olen suvut yli 20 vuotta. Vieläkin melkein joka päivä ajattelen häntä. Hänen nimensä mainitseminen ääneen on kuin rukous mulle. En usko jumalaan enkä jälleennäkemiseen, mutta mieheni nimen maininta auttaa tiukoissa tilanteissa.
Piti olla surrut.
Vierailija kirjoitti:
Vuoden kuluttua. Jos joku alkaa aiemmin, niin ei ole mitään kunnioitusta pois nukkunutta kohtaan.
Juu kyllähän se vainaja pahastuu.
Jos kumppani kuolee esim. yhtäkkiä onnettomuudessa, pelkkä järkytys ja shokki kestää aikansa, sitten suruaika.
Jos kumppani kuolee pitkäaikaiseen sairauteen, asiaan on ehtinyt jo ns. alustavasti sopeutua ja käsitellä sitä.
Ei siinä ole mitään oikeaa aikaa. Jotkut tapaavat nopeastikin uuden.
On joko läheisriippuvainen tai tunteeton, jos alle puolen vuoden sisään edes harkitsee uutta suhdetta. Riippuen tietysti aiemman suhteen kestosta, onko lapsia ym.
Ei se uusi suhde tarkoita automaattisesti sitä että surut olisi jo surtu. Pikemminkin luulisin, että kun uuteen suhteeseen on menty noin nopeasti, ei leski ole vielä ehtinyt kunnolla edes aloittaa surutyötään tai sisäistää tapahtunutta. Uusi suhde voi olla jonkinlainen paniikkiratkaisu alkushokissa.
t. leski itsekin (joskaan uutta suhdetta ei ole itselläni vielä ollut vaikka leskeytymisestä jo reilusti aikaa)
Mun mies kuoli äskettäin syöpään ja olen miettinyt samaa asiaa. Joitain juttuja olen lukenut muista leskeksi jääneistä ja monesti törmää tähän, että kahden kuukauden jälkeen on jo uusi löytynyt. Kahdessa kuukaudessa ei ole ehtinyt edes kaikkia paperihommia saamaan valmiiksi tai edes miehen tavaroita seulottua ja laitettua pois, niin tuntuisi hassulta jo seukata uudestaan. Jos mä hommaisin uuden kumppanin nyt itselleni, niin kyllä se olisi pelkkä laastari tai joku lohtupano, ei oikea parisuhde. En olisi valmis rakastumaan uudestaan, koska vanha rakkaus ei ole vielä kuollut, enkä aina edes tajua, että mieheni on oikeasti lopullisesti poissa.
Tapaus on tosiaan omalla kohdalla niin tuore, etten osaa yhtään sanoa kuinka kauan menee päästä tolpilleen. En edes tiedä olenko vielä käynyt pohjallakaan, romahdus saattaa vielä tulla kunhan saan kaikki viralliset asiat hoidettua, niin sitten on ehkä aikaa pysähtyä suremaan.
Hei nro 19, alkuun ottaa tosiaan aikansa että asian edes tajuaa. Ensimmäisten kuukausien aikana esim. itsekin huomasin monta kertaa ajattelevani, että pitäisipä kertoa siitä taikka tästä miehelleni, kunnes tajusin ettei häntä ole enää olemassakaan. Puhumattakaan hautajaisjärjestelyistä, paperisodasta, kaappien siivouksesta (mulla edelleen osin siivoamatta) jne. Jäätyäni totaaliyksinhuoltajaksi ei surulle ja omien ajatusten ja tunteiden läpikäymiselle myöskään tuntunut olevan aikaa eikä paikkaa elämässä. Lapsi oli pieni ja jatkuvasti läsnä ja tarvitsemassa jotakin. Sama fiilis on oikeastaan edelleen, mutta nyt, reilu kolme vuotta leskeytymisen jälkeen, huomaan kuitenkin surun hellittäneen. Että kai niitä ajatuksia on sitten jossain kohtaa kuitenkin saanut ajateltua läpi vaikkei siltä ole tuntunutkaan...
Toivotan sinulle voimia vaikeaan elämäntilanteeseen!
t. kommentoija nro 18
Heti, kun ruumis on jäähtynyt.