Käsi sydämelle. " Kannattaako" hankkia lapsi vai elää parisuhteesteessa

Eipä täällä kukaan voi sanoa sitä kannattaako se.

Tällä palstallakin huomaa että on paljon ihmisiä joiden elämä pyörii vain lasten ympärillä, joilla ei ole lainkaan omaa elämää, joiden parisuhde on kuivunut kokoon, jotka katkerina valittavat kaikesta jne.



Mutta itsestä se on kiinni millaiseksi oman elämän tekee. Lapsi muuttaa paljon elämää, mutta ei sen tarvitse tarkoittaa sitä että koko elämä olisi sitten siinä. Loppujen lopuksi lasten kanssa on helppoa liikkua (varsinkin yhden kanssa) kun lapsen siihen totuttaa.

Ei elämä lopu lapsen saamiseen..



Kyllä itse ajattelen että lapsen saaminen ja lapsen kanssa eläminen on tuonut elämään hirveän paljon enemmän kuin mitä se on vienyt. Lastenkin kanssa voi ottaa rennosti.

En ole koskaan ollut ns. äitityyppiä, mutta nyt noita on jo viisi...kyllä tää entisen lapsettoman elämän voittaa.

Ainakin siinä sopeutumisvaiheessa mikä väistämättä seuraa suurta elämänmuutosta. Tokihan muutoksessa aina jotain menettää. Mutta niin myös siinä jos jämähtää ja yrittää vain pitää kaikien ennallaan. Luulen, että jos oikeasti et olisi koskaan hankkinut lapsia, katuisit sitäkin.

Me jahkailtiin miehen kanssa samalla tavalla lastentekoa. Puntaroitiin kaikenlaista " hölmöä" ja yhtenä kauniina päivänä lapsi ilmoittikin tulostaan yllättäen vahingossa. Se oli parasta mitä meille on koskaan tapahtunut. Lapset on rikkaus. Älä turhaan jahkaile!!!

ihan pitää itse päättää kuule



vai onko kyse kannattaako, siis taloudellisesti? ei tosiaan kannata!



:)

mutta en sitä enää tekisi ja kyllä lapseni ehkä sen voi vaistota tai sitten ei.. kyllä mä niitä muksuja rakastan. Mutta edelleenkään mun mielestä lapset eivät ole mikään autuaaksi tekevä asia jonka mukana elämä muuttuu niiiiiiin ihanaksi, sillä sitä se ei ole! En nyt sano, että kukaan ei saa lapsia tehdä ja kukaan ei niitä rakasta, jokainen tekee kuten tykkää ja jokainen kantakoot vastuunsa tekemisistään. Jos ap ei lapsia tahdo niin miksi hänen pitäisi sellaisia hankkia? Jos ap taasen tahtoo niin mikä ettei.. miehen mieliksi EI ikinä!

Menimme jo nuorena naimisiin, mutta en ensimmaiseen kymmeneen vuoteen suostunut hankkimaan lapsia. Koska elama oli jo niin ihanaa ilman lapsiakin. En ole mikaan emotyyppi, eli jos mies olisi sanonut, ettei halua lapsia, niin se olisi minulle sopinut hyvin. Mutta minun mies oli se, joka niita halusi.



Nyt minulla on kaksi lasta. He ovat valilla rasittavia, ja kotiaitina en jaksanut olla. Huolet ovat tuplaantuneet, mutta myos ilot. Ihan oikeasti, en ole koskaan ennen lapsia nauranut niin paljon sydameni pohjasta kuin nykyaan.

Kuten joku edella totesi, niin et voi tietaa, mista jaat paitsi, jos et lapsia hanki.



Minusta yksi kysymys, mihin sinun pitaa ensin loytaa vastaus on tama: oletko valmis pitamaan toista ihmista itseasi tarkeampana? Oletko valmis laittamaan tarvittaessa omat tarpeesi sivuun? Jos et, niin sitten lapset eivat ole sinun juttusi.

Mun mielestä sun pohdinta osoittaa, että olet järkevä ja kypsä ihminen.



Lapset ovat yllättävän raskaita hoidettavia, mutta niistä saa myös huomattavasti enemmän kuin ikinä uskallat ja ymmärrät toivoa. Tulee hetkiä kun väsyttää ja mietit, mitä elämä oli ilman lapsia, mutta se menee ohi. Lapset eivät ole pieniä koko elämäänsä.



Mikään ei ole ihmeellisempi tunne kuin äidin rakkaus lasta kohtaan.

Minä olin jo valinnut lapsettomuuden, kunnes tulinkin yllättäen raskaaksi... Kaksoset täyttävät pian vuoden ja elämme elämämme parasta aikaa. Suosittelen lämpimästi!

Ei sitä pysty lapsettomana kuvitellakaan miten paljon sisältöä, rakkautta, toisaalta huolta ja huolenpitoa elämään tulee lapsien myötä. Itse en vaihtaisi yövalvomisista huolimatta päivääkään pois. t. Neljän äiti

mutta nyt kun on lapsi niin olen sulaa vahaa :) Ei sitä etukäteen usko miten paljon voi pientä rakastaa ja kuinka paljon sitä haluaa hoivata.



On kyllä pari päivää yötä mitkä antaisin pois. Tämä sitoutumisen määrä ja vauva-ajan väsyttävyys on myös sellaista mitä ei osaa sanoin kuvata ennen kuin sen kokee, enkä itse ole vielä edes kauhean pahoja kokenut. ärsyttää kun pää on niin tyhjä valvomisen jäljeltä että ihan tavalliset asiatkin tekee tiukkaa....



En minä osaa tuohon ap:n kysymykseen yksiselitteisesti vastata :)

että päivääkään en ole katunut (kaksi alle kaksivuotiasta lasta tällä hetkellä), mutta välillä totisesti toivon että lapset nukkuisivat paremmin ja että saisi edes yhden pienen hetken joskus omaa aikaa.



Vasta lapsen saannin jälkeen tajuaa, mitä ilman olisi jäänyt, jos ei olisi lasta tehnyt. Olen todella onnellinen että päätin lapsen tehdä. Tuskin olisin onneton ilman lapsia, mutta nyt kun tiedän miten paljon onnea ja iloa lapset tuovat elämään, en jättäisi hankkimatta!

jolla on jo yksi lapsi ja toista kovasti yritetään :).



Enkä koe joutuneeni " kärsimään" lapsen takia. Meillä on perheessä ns. tasa-arvoinen vanhemmuus periaate. Eli molemmat hoitaa (on hoidettu alusta asti) lasta ja siivoaa ja molemmille koitetaan järjestää sitä omaa aikaa päivittäin. Tämä myös toimii käytännössä. Äitiysloman jälkeen mies oli vuoden hoitovapaalla, joten tasoissa ollaan siinäkin suhteessa. Enkä nyt tarkoita, että tässä oltais mitään hysteerikkoja tän tasa-arvon suhteen vaan meidän mielestä se on kumankin velvollisuus Jja ennenkaikkea oikeus hoitaa omaa lastansa.



Olen kyllä niin laiska ja itsekäs, etten olisi sopeutunut perinteiseen " äiti hoitaa kaiken" (kodin ja lapsen) -systeemiin. Tai kyllähän sitä sitten pakon edessä sopeutuisi jos jotain tapahtuisi, mutta en olisi perustanut perhettä miehen kanssa joka ei halua osallistua lapsen hoitoon ja kotitöihin.



AP: suosittelen samaa periaatetta teillekin! Et joudu " luopumaan" niin paljosta kuin " yh" na ja voit jatkaa omia harastuksiasi/uraasi lapsesta huolimatta. Se ei varmaan tuota ongelmia jos kerran mies on jo valmiiksi innokas lapsen hankintaan :)

muuten vaan ilmoitetaan että voisi aivan hyvin olla ilman lapsiaan. Minä ainakaan en voisi kuvitella. Tiesin jo hyvin nuorena haluavani lapsia ja jopa pelkäsin etten niitä voisi saada. Kyllä luulen että keski-ikäisenä elämäni olisi taatusti tylsää ilman lapsia. Ja viimeistään vanhuksena se olisi sitä.

Sillon jo keritty elämään miehen kanssa 10 vuotta yhessä, joista 5v naimisissa. En kokenu olevani mitenkään äiti tyyppi, ja ajattelin jopa ettei musta edes olisi äidiksi. Päätettiin miehen kanssa ettei tehdä lapsia ja eletään lapsettomina kunnes sitten kävi pahin painajainen ja tulin raskaaksi. No, nyt on sitten se painajainen jo 7v, ja vielä kolme pientä tulikin jo sitten ihan tarkoituksella hankittua heti perään. Eli nyt olen itse 33, ja sanon että en enää palaisi elämään ilman lapsia. Kyllä ne toivat mun elämään sisällön. Mussa piili kuitenkin se äiti joka heräsi vasta ensimmäisen vahinkolapsen syntymän jälkeen.

Itse sain ainoani 39-vuotiaana. En ollut koskaan kuvitellutkaan tekeväni lapsia, mutta parisuhde on kompromissi ja kun toinen niin kovasti halusi, suostuin. Eikä kaduta. Mutta en lisääkään himoitse. Musta kannattaa odottaa niin kauan, että on varma siitä, että mitään olennaista ei ole jäänyt elämässä tekemättä, sillä kyllä se lapsi elämää muuttaa. Mutta niin kuin monet ovat sanoneet, että on itsestä kiinni, että miten paljon se loppujen lopuksi muuttaa. Toiset äidit kun eivät malta olla pienestä erossa sekuntiakaan, itse taas olen aika huoletta jättänyt vaavini tarvittaessa hoitoon.

Tiedän että olisin onnellinen ilman lastakin, mutta lapsen kautta elämään tulee sellainen syvä inhimillinen kirjo ja ulottuvuus, jota lapsettoman on hyvin vaikea kokea.



Ilman lasta eläisin täällä elämäni, mutta lapsen takia (toivottavasti niitä vielä suodaan lisää) olen itse myös osa elämän ketjua. Lapsi tuo elämään käsittämättömän määrän iloa ja energiaa.



Tietenkin väsyttää, koti on aina sotkussa ja baariin ei pääse töiden jälkeen, vaikka kaikki muut menisivät jatkamaan hyviä juttuja, mutta pointti on, että lapsi kasvaa koko ajan. Pikemmin kun uskoisinkaan, tuokin taapero on omillaan ja koti on taas järjestyksessä ja on mahdollisuus vähän omiin menoihin. Mutta tätä aikaa en saisi mitenkään myöhemmin, jos olisin päätynyt elämään lapsettomana.

Minulle se tunne, että halusin lapsia/äidiksi, oli aina minussa. Kuin sisäänrakennettu ominaisuus. Kai sitä voi biologiaksikin kutsua.

Nyt, kahden pojan äitinä tunnen että näin tämän elämän kuului mennä. Olen onnellinen ja joka päivä kiitollinen siitä, että sain lapseni. Tuossa nuo nytkin leikkivät autoilla ja minulta ei puutu mitään =)

Eikös se ole perustavaa laatua oleva tarve saada lapsia? Siten meistä tulee tarpeellisia muuhunkin kuin vain oman navan ympärillä pyörimiseen. Ja kun on lapsia, on upeaa nähdä kuinka elämä jatkuu heissä.

Lapsen hankkimista aloin ajatella vasta 33-vuotiaana, sitä ennen en koskaan tuntenut olevani " valmis" äidiksi. Nooh, sitten kun ajatus oli valmis, ei lasta kuulunutkaan. Vuoden yritimme ja ehdimme jo aloittaa lapsettomuustutkimuksetkin ennen kuin vihdoin ja viimein tärppäsi.



Ainoa asia, mikä oikeastaan kaduttaa on se etten minä tyhmä/idiootti/pässi ymmärtänyt aikaisemmin kuinka ihanaa on olla äiti maailman suloisimmalle kullanmurulle. Niitä lapsia olisi minulla pari enemmän jos vain olisin asian aikaisemmin ymmärtänyt.



Meillä tosin on parisuhde pahasti karikolla tällä hetkellä - mutta mitäs siitä! En mistään hinnasta vaihtaisi äitiyttä takaisin siihen vanhaan (ja silloin erittäin hyvään) parisuhteeseen.