Elämänkumppani netistä

Tapasin puolisoni netissä treffipalstalla. Sovittiin nopeasti tapaaminen ja siitä se sitten lähti. Tilanne oli samanlainen kuin ihan kasvotustenkin sovituiden treffien aikana, tutustuttiin ja juteltiin paljon. Virtuaalisesti ei tunteita herännyt suuntaan tai toiseen, vasta sitten kun oltiin juteltu kasvotusten.

Tämä oli aikaa ennen tinderiä onneksi. Mutta uskoisin että koko ajan yleistyy.

Minut bongasi mies ammattifoorumin keskustelupalstalta. Laittoi yv:tä ja siitä se juttu syveni. Lopulta lähdin sanomaan ihan naamatusten, ettei tästä mitään tule, kun matkaa välissä kolmesataa kilometriä ja mulla mukulat jarruna. 

Jarrua tai ei, mutta viisi vuotta tässä tuota välimatkaa kurottu umpeen. Minä muuttanut lähemmäksi, mutta vielä ei ole samaa osoitetta ja luulen, että tämä on ehkä sellainen aikuisten toimiva suhde. Kummallakin omat elämät ja sitten se yhteinen. Työtä, kun ei vain voi siirtää, eikä tässä vaiheessa oikein lasten koulujakaan. Eletään ja katotaan. 

Kyllä netistä löytää siinä, missä muualtakin ja missä muuten tällainen kotihiiri, kuten minä, voi edes kuvitella löytävänsä seuraa.

Tytär löysi miehen netistä runsas 8 vuotta sitten. Ovat yhdessä, perheessä kaksi poikaa.

Poika löysi tyttöystävän netistä viime tammikuussa. Molemmat nörttejä. Muutoin kuin netistä ei olisi löytynyt.

Sitä vain ihmettelen että miksi ihmisille tuntuu olevan niin vaikeaa "löytää" kumppania livenä. Mikä ihme siinä on että tuolla ulkona vain möllötetään sokkoina ja tuppisuina, ja vasta netissä voidaan vapautua.

Tuskin saat työpaikkaakaan ilman haastattelua. Itse sovin aina tapaamisen aika nopeasti. Nyt kolmatta vuotta naimisissa. Ei tapaaminen sen enempää lavastetulta tunnu kuin muutkaan treffailut.

Toinen voi valehdella ihan samalla tavalla, vaikka ei netin kautta tutustuisikaan. Tunteet nyt varmaan heräävät vasta tapaamksen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Sitä vain ihmettelen että miksi ihmisille tuntuu olevan niin vaikeaa "löytää" kumppania livenä. Mikä ihme siinä on että tuolla ulkona vain möllötetään sokkoina ja tuppisuina, ja vasta netissä voidaan vapautua.

Ei se nyt vaikeaa ole ilman nettiä. Netissä kuitenkin etäisyys ja olinpaikka on periaatteessa merkityksetön, joten siellä saattaa kohdata sellaisia, joihin ei arkielämässä muuten törmää.

Harrastusaiheisella foorumilla juteltiin ummet ja lammet yleisellä tasolla vuosien ajan, huumorintaju natsasi. Mulle tuli avioero ja asia tuli foorumillakin kerrottua. Tuli yksityisviesti. "Olen aina ajatellut, että sä olisit mun tyttö jos olisit vapaa, mutta en mä naimisissa olevaa voinut lähestyä. Nyt kun oot eronnut niin ajattelin, että kävi miten kävi, kerron tämän..." 

Jonkun aikaa meni viestitellessä puolin ja toisin, ja sit tavattiin. Erään kaupungin matkakeskuksessa keväisenä päivänä. Ei oltu toisistamme edes kuvia nähty, mutta tunnistettiin toisemme heti. Ja se oli menoa. Muutama vuosi meni etäsuhteessa, sitten asiat alkoi vaan järjestyä ja nyt ollaan saman katon alla ja naimisissakin. 

Vierailija kirjoitti:

Sitä vain ihmettelen että miksi ihmisille tuntuu olevan niin vaikeaa "löytää" kumppania livenä. Mikä ihme siinä on että tuolla ulkona vain möllötetään sokkoina ja tuppisuina, ja vasta netissä voidaan vapautua.

Mulle on ainakin helpompi tuoda ajatuksiani julki kirjoittamalla. On aina ollut. Ja olen introvertti ja "hitaasti lämpenevä". Netissä saan tuoda ajatuksiani julki omaan tahtiin, jos hämmennyn, annan itselleni hetken aikaa ajatella ennenkuin vastaan mitään. Kasvokkain olisin hämmentävässä tilanteessa joko jäätynyt täysin tai alkanut änkyttämään sekavia. Punastellut ja hämmentynyt.

Silloin, kun olen jonkun kanssa jo tuttu, olen ihan rento ja juttelen kyllä, olen itse asiassa hauskaa ja huumorintajuista seuraa.

Joten netti = win-win -tilanne sekä minulle että vastapuolelle.

Kyllä voi löytää. Minäkin löysin, tuhansien kilometrien päästä. Suhde on jo edennyt siihen, että olemme muuttamassa yhteen. Tutustumista on ollut intensiivisesti lähes 24/7. Kaikki mahdollinen ja mahdoton on keskusteltu .

Liityin yli 10 vuotta sitten eräälle harrastajafoorumille hetken mielijohteesta, kun siellä vaikutti olevan niin hauska meno ja huomasin jo ennen liittymistä tulevani iloiseksi erään tietyn tyypin postauksista. En edes tuntenut koko tyyppiä, en tiennyt ikää, ulkonäköä, mitään, mutta ajattelin siinä vaiheessa sinkkuna ollessani, että olisi mukava, jos joskus löytäisin tuollaisen miehen jostakin.

Juttelin muidenkin kanssa siellä ja vaihdoin meseosoitteet. Mutta tämän miehen kanssa en halunut mitään vaihtaa, koska olin ihastunut kirjoittelun perusteella ja ajattelin, että ei siitä mitään kuitenkaan tulisi ja hän varmaan asuu jossakin kaukana, niin miksi kiusaisin itseäni. Hän sai yllätyksekseni meseosoitteeni yhteisiltä foorumitutuilta. Sitten juteltiin päivittäin kuukausikaupalla ja ihastuin lisää. Paljon myöhemmin otettiin videopuheluita. Jossain vaiheessa sitten selvisi, että meillä molemmilla oli tunteita toisiamme kohtaan ja tottakai hän oli juurikin toiselta puolelta Suomea.

Lopulta sitten nähtiin ja oltiin kaukosuhteessa pitkään. Alku oli puoleltani hiukan ujoilua, mutta kaikki tuntui hyvältä ja luontevalta. Muutettiin lopulta yhteen ja nyt olemme naimisissa. Meillä sattui kemiat osumaan yhteen ja olin kiitollinen, että se näkyi myös oikeassa elämässä.

Joten kyllä, voi olla ihastunut pelkästään netin kautta. Voi olla ihastunut, vaikkei olisi toista koskaan nähnytkään, edes kuvana. Kirjoittaminen on osa itsensä ilmaisua ja se kertoo paljon ihmisen luonteesta. Mutta vaikeus jutella voi olla osittain siitä kiinni, miten paljon toinen on valmis antamaan itsestään. Osan kanssa voi jutella tosi helposti ja osan kanssa juttelu takkuaa.

Voisi olla hyvä päästä näkemään livekuvaa mahdollisimman pian niin siitä ainakin tietää, että kyseessä on oikea henkilö eikä mikään catfish.

Nettideittailu nykyään tuntuu pinnalliselta, mutta varmaan sieltäkin voi löytää sen oikean, kun sopivat ihmiset sattuu kohtaamaan ja antavat toisilleen tilaisuuden. Mutta mikä meillä oli erityistä, ettei etsitty mitään. Kaikki tapahtui vahingossa. Ei niin pitänyt käydä, mutta kävi silti.

Minä tapasin mieheni niin, että yhtienen kaverimme oli kertonut minusta jotakin miehelle ja tämä oli kiinnostunut ja pyytänyt Facebookiani.

Laittoi siellä sitten viestiä ja juteltiin siellä ja tavattiin viikon päästä. Ei tuntunut erilaiselta kuin puhuessa, ihan samoin juttu luisti, tosin tietysti aluksi jännitti nähdä toinen, varsinkin kun olimme kumpikin ihastuneet toisiimme jo netissä jutellessa. Tuosta alettiin viikon päästä seurustelemaan ja olemme nyt olleet naimisissa liki 10 vuotta.

Aloitin nettideittailun 1995 lopussa ja viimeisimmillä treffeillä kävin joskus vuosien 2009-2014 välillä. Näihin vuosiin mahtuu siis joitakin lyhyitä (max 1.5 v) netin kautta alkaneita suhteita mutta myös lähes neljän vuoden suhde, joka ei alkanut netistä.

Nettideittailu alkaa "väärästä päästä" eli ihmiseen tutustuu ennen kuin tietää, kohtaavatko kemiat. Olen käynyt lukuisilla treffeillä miesten kanssa, jotka ovat vaikuttaneet kirjoitellessa ja vielä soitellessakin mukavilta ja kiinnostavilta, mutta kun on kohdattu livenä niin 90 % kerroista on päätynyt niin, että toinen tai molemmat (yleensä molemmat) ovat huomanneet, ettei kiinnostusta olekaan tai kemiat eivät kohtaa.

Ja toisin kuin palstapojat kohta väittävät, kyse ei ole leuasta eikä statuksesta.

Mun sukulainen tapasi miehensä pelaamalla jotain strategiapeliä pleikkarilla. Seurustelivat aika kauan pelimaailmassa, alkoivat jutella muilla keinoin, lopulta skypellä ja siitä se läksi. Nykyään tyttö asuu tän miehen kanssa, hankki itselleen työpaikan maasta/kaupungista jossa mies asuu, muutti sinne. 

Olen löytänyt kaksikin suurta rakkautta netistä. Aikanaan yhden jostain treffisaitilta (tais olla suomi24) ja hänen kanssaan olimme yhdessä 7 vuotta. Sittemmin eron jälkeen tapasin nykyisen mieheni ja lasteni isän. Oltiin kyllä tuttuja nuoruusvuosilta, tapailtiinkin silloin, mutta yli vuosikymmen takaperin elämät veivät erilleen eikä mitään yhteystietoja enää ollut olemassa. Eräänä päivänä löysin hänet yhteisen puolitutun kautta facesta ja laitoin kaveripyynnön. Alettiin juttelemaan, jonkun ajan päästä tavattiin ja nyt on oltu yhdessä 9 vuotta.

Pitkäaikaisimpaan suhteeseeni johtaneet treffit sovin netissä.

Olen nytkin yhdessä kumppanin kanssa, jonka olen tavannut Tinderin kautta. Sovin aina treffit ilman pitkää tutustumista, todellisen kemian aistin vasta kasvokkain kohdatessa.

Olen lesbo. Työni vie paljon aikaa, enkä ole baarissa tutustuvaa tyyppiä, vaikka olenkin ihan sosiaalinen ambivertti.

Olen kerran tavannut työn kautta eli livenä, ”normaaleissa ympyröissä” naisen, johon rakastuin. Hän valehteli minulle ja muillekin suut silmät täyteen. Kurjinta on, että hän panetteli minua kollegoille. Helpotus taas, että kyllä hänet ja hänen tapansa tiedetään ammattini pienissä piireissä. Minä vain en tiennyt ajoissa.

Paskaan voi tosiaan astua jo kotipihalla, ja toisaalta onnen voi löytää epätodennäköisistä paikoista.

AP tässä taas

Lähinnä mietin juuri luotettavuus-asioita.

Monenlaisia tarinoita jo olettekin kertoneet, kiitos niistä.

Mietityttää vain, että kun nykyään some on arkipäivää ja melkein joka minuuttista päivittämistä.

Sitten on vielä sellaisia ihmisiä joilla on hyvin vanhanaikainen tyyli, laitetaan s.postia ei jaella kuvia tai olla muutenkaan esillä. Tuleeko teillä sellainen olo, että ihmisellä on jotain salattavaa, vai ollaanko me vain unohdettu se aika kun kukaan ei ollut ns. julkkis? Onhan tässä sellaista romantiikkaa :)

Olen siis jutellut s.postin välityksellä ja yhden kuvan nähnyt. Mies-ehdokas on hyvin avoin muuten ja ei vaikuta kaksinaamaiselta, mutta ei vain ole mikään ns. mainoskasvo. Meillä on paljon välimatkaa tällä hetkellä enkä tiedä koska tapaaminen järjestyy, mutta olen vähän hämmentynt tästä kaikesta. Erittäin mukavan oloinen tyyppi mutta...

Muut löytää, minä en. Eikä ole edes korkeasta rimasta kyse, olen vain täysin kiinnostamaton kaikille.

Kaikki olleet lopulta jotain kannabishörhöjä.