Vapaaehtoisesti lapsettomat! Tuletteko toimeen lapsiperheellisten tuttavien kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulen toimeen lapsiperheellisten kanssa. Ei vapaaehtoinen lapsettomuus tee mitään ihmishirviötä, joka ei tulisi toimeen toisten kanssa.

Eivät tietenkään ole hirviöitä, mutta nettikeskusteluista (vapaaehtoisesti lapsettomien someryhmät) saa helposti sellaisen kuvan, että vapaaehtoisesti lapsettomat eivät mielellään halua olla perheellisten kanssa tekemisissä ja pitävät heitä lähinnä riesana. 

Ne ryhmät ja keskustelut kiinnostaa yleensä jyrkästi asiaan suhtautuvia, ihan samoin kuin lapsettomia lyttäävät vanhemmat ovat vain pieni radikaalisti ajatteleva mutta äänekäs ihmisryhmä.

Paljon on varmasti myös sitä, että halutaan päästää höyryjä. Mukava kuulla, että perheellisiä ei oikeasti vihata. 

Vierailija kirjoitti:

Se oli jännä juttu mihin olen törmännyt että kun olen vapaaehtoisesti vela.  Tätä en kuitenkaan mitenkään korosta niin kaverit ja lähipiiri on osa selvästi luullut että olen kateellinen heidän lapsistaan, mitä en siis ole. Lapset on ihan mukavia ja hieno että he ovat niitä saaneet. Itseäni ei vain siis innosta oma lapsi yhtään. Eräskin ystävä selvästi leuhki lapsellaan ja kun lopulta selvisi etten todella halua lapsia niin pettyi jotenkin suuresti kun ei onnistunut herättämään minussa kateuden tunneta ollenkaan.

Toinen tyyli on ollut hieman verhottu piikittelevä kateus siitä että minulla ei ole lapsia ja näin ollen ei juuri velvollisuuksia kuin itseäni kohtaan. Pääsen kuulemma niin helpolla jne. Ihan kuin olisin valinnut ja pakottanut nämä kateelliset henkilöt tekemään lapsia jne.

Usein ensin minun on luultu olevan kateellinen ja kun lopulta paljastuu etten ole pätkääkään kateellinen niin sitten se muuttu kateellisuudeksi itseäni kohtaan.

Tätä on oikeastaan ilmennyt aina.

Olen kyllä itsekin törmännyt joskus tähän ja tunnistan samat asiat. Ei osata suhtautua ihmiseen jonka elämäntapa eroaa omasta. Koskee myös sinkkuna elämistä. Koita nyt hankkia se mies, oletko nirso? Ei kuulu sulle yhtään:). Kyllä sinäkin voit vielä hankkia lapsia sanoi työtuttu joka ei tiennyt mitään elämästäni, muuta kuin että olen perheetön. Kun kerroin tuttavalleni että tunnen kaksi täysvelaa ei uskonut vaan arveli että olisivat halunneet mutta eivät saaneet. Jotenkin jotkut lapselliset ottavat liian henkilökohtaisesti toisten valinnan. Kun oma elämä ei ole helppoa niin siitä ehkä johtuu se, että haluttaisiin että tuo lapseton edes kadehtisi. En myöskään ymmärrä miksi toisten helppoa (?) elämää kommentoidaan jos itse on valinnut perheen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin. Tulee varmaan jollekin järkytyksenä, mutta käyn myös lastensa synttäreillä. Olen lapseton lähinnä tämän järjettömän väestön määrän ja kulutusyhteiskunnan vuoksi, vaikka ei minulla ole koskaan hetkeä pidempään kutsumusta ollut vanhemmuuteenkaan. Tuntuu, että sitä ihmisten on vaikeampi sulattaa, etenkin tunnepohjaisten ajattelijoiden.

Onko lisääntyminen siis huono asia?

Nykyisessä maailmantilanteessa koin, että on se siinä määrin, että parasta jättää se niille, jotka sitä kaikkein kovimmin hinkuvat. Geeniperimän ym säilyttämistä en koe kenenkään velvollisuutena, onhan se muuttunut kautta aikain ennenkin. Nyt se on osin huononemaan päin, kun geeniperäiset sairaudet, jotka ennen karsiutuivat suurelta osin, jäävät geenipooliin kehittyneen yhteiskunnan ja lääketieteen ansiosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se oli jännä juttu mihin olen törmännyt että kun olen vapaaehtoisesti vela.  Tätä en kuitenkaan mitenkään korosta niin kaverit ja lähipiiri on osa selvästi luullut että olen kateellinen heidän lapsistaan, mitä en siis ole. Lapset on ihan mukavia ja hieno että he ovat niitä saaneet. Itseäni ei vain siis innosta oma lapsi yhtään. Eräskin ystävä selvästi leuhki lapsellaan ja kun lopulta selvisi etten todella halua lapsia niin pettyi jotenkin suuresti kun ei onnistunut herättämään minussa kateuden tunneta ollenkaan.

Toinen tyyli on ollut hieman verhottu piikittelevä kateus siitä että minulla ei ole lapsia ja näin ollen ei juuri velvollisuuksia kuin itseäni kohtaan. Pääsen kuulemma niin helpolla jne. Ihan kuin olisin valinnut ja pakottanut nämä kateelliset henkilöt tekemään lapsia jne.

Usein ensin minun on luultu olevan kateellinen ja kun lopulta paljastuu etten ole pätkääkään kateellinen niin sitten se muuttu kateellisuudeksi itseäni kohtaan.

Tätä on oikeastaan ilmennyt aina.

Olen kyllä itsekin törmännyt joskus tähän ja tunnistan samat asiat. Ei osata suhtautua ihmiseen jonka elämäntapa eroaa omasta. Koskee myös sinkkuna elämistä. Koita nyt hankkia se mies, oletko nirso? Ei kuulu sulle yhtään:). Kyllä sinäkin voit vielä hankkia lapsia sanoi työtuttu joka ei tiennyt mitään elämästäni, muuta kuin että olen perheetön. Kun kerroin tuttavalleni että tunnen kaksi täysvelaa ei uskonut vaan arveli että olisivat halunneet mutta eivät saaneet. Jotenkin jotkut lapselliset ottavat liian henkilökohtaisesti toisten valinnan. Kun oma elämä ei ole helppoa niin siitä ehkä johtuu se, että haluttaisiin että tuo lapseton edes kadehtisi. En myöskään ymmärrä miksi toisten helppoa (?) elämää kommentoidaan jos itse on valinnut perheen.

Mistä arvelet tämän johtuvan? Voiko perheellinen ihminen mielestäsi ylipäätään olla onnellinen?

Mulla teinejä ja en tule toimeen pikkulapsien vanhempien kanssa. Ovat kateellisia kun voin lukea rauhassa, tavata ystäviä ja harrastaa. Eivät millän tajua, että vuosikaudet elin minäkin pikkulapsiarkea ja nyt nautin, kun taas on omaakin aikaa. Jatkuva jäkätys, että pitäisi hankkia lisää (ja palata heidän seurakseen hiekkalaatikolle)

Tulen kyllä toimeen esim. mieheni siskojen kanssa, mutta niillä on aika sivistynyt perhekulttuuri, jos ne ajatteleekin, että voi, voi, velat, ei ne sano siitä mitään. Arvostan sitä paljon ja tykkään myös niiden lapsista.

Oma siskoni taas on täysin mahdoton, velat on heikkoja ihmisiä, sun muuta, näin sitä viimeksi kaksi vuotta sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se oli jännä juttu mihin olen törmännyt että kun olen vapaaehtoisesti vela.  Tätä en kuitenkaan mitenkään korosta niin kaverit ja lähipiiri on osa selvästi luullut että olen kateellinen heidän lapsistaan, mitä en siis ole. Lapset on ihan mukavia ja hieno että he ovat niitä saaneet. Itseäni ei vain siis innosta oma lapsi yhtään. Eräskin ystävä selvästi leuhki lapsellaan ja kun lopulta selvisi etten todella halua lapsia niin pettyi jotenkin suuresti kun ei onnistunut herättämään minussa kateuden tunneta ollenkaan.

Toinen tyyli on ollut hieman verhottu piikittelevä kateus siitä että minulla ei ole lapsia ja näin ollen ei juuri velvollisuuksia kuin itseäni kohtaan. Pääsen kuulemma niin helpolla jne. Ihan kuin olisin valinnut ja pakottanut nämä kateelliset henkilöt tekemään lapsia jne.

Usein ensin minun on luultu olevan kateellinen ja kun lopulta paljastuu etten ole pätkääkään kateellinen niin sitten se muuttu kateellisuudeksi itseäni kohtaan.

Tätä on oikeastaan ilmennyt aina.

Olen kyllä itsekin törmännyt joskus tähän ja tunnistan samat asiat. Ei osata suhtautua ihmiseen jonka elämäntapa eroaa omasta. Koskee myös sinkkuna elämistä. Koita nyt hankkia se mies, oletko nirso? Ei kuulu sulle yhtään:). Kyllä sinäkin voit vielä hankkia lapsia sanoi työtuttu joka ei tiennyt mitään elämästäni, muuta kuin että olen perheetön. Kun kerroin tuttavalleni että tunnen kaksi täysvelaa ei uskonut vaan arveli että olisivat halunneet mutta eivät saaneet. Jotenkin jotkut lapselliset ottavat liian henkilökohtaisesti toisten valinnan. Kun oma elämä ei ole helppoa niin siitä ehkä johtuu se, että haluttaisiin että tuo lapseton edes kadehtisi. En myöskään ymmärrä miksi toisten helppoa (?) elämää kommentoidaan jos itse on valinnut perheen.

Mistä arvelet tämän johtuvan? Voiko perheellinen ihminen mielestäsi ylipäätään olla onnellinen?

Ohis, mutta kysymyksesi tuntuu aika oudolta ottaen huomioon, että kommentoimassasi viestissä ei millään tavalla yleistetty kaikkia perheellisiä samanlaisiksi.

Omasta puolestani voisin sanoa, että tottakai perheelliset ihmiset voivat olla onnellisia. Ehkä kuitenkaan ne eivät hirveän onnellisia ole, joilla on suuri tarve arvostella toisten valintoja. Tämä koskee tietenkin myös perheettömiä.

Vierailija kirjoitti:

Tulen toimeen. Mutta ei kieltämättä innosta vierailla pikkulapsiperheissä, koska koko vierailu saattaa mennä siihen, kun perheen äiti (jota olen tullut tapaamaan) kommunikoi lapsen kanssa. Vierailustani tulee minun näkökulmasta ihan pointiton. Saatika sitten jos lapsi nakitetaan vieraan hoidettavaksi. "Äitiiiiiiiii, tuu trampoliinille." "No kysys jos Vieras tulee."

Sitten päätyy taputtamaan trampoliinin vieressä ja sisällä äiti pesee pyykkiä tai käy suihkussa. Olipa mukava nähdä pitkästä aikaa.

Tämä tuhat kertaa.

Sain lapset paljon myöhemmin kuin kaverini ja veljeni ja olin lastensa viihdyttäjä kun tavattiin. Ja tietysti myös ilmainen lapsenvahti.

Omia lapsiani ei vahdi kuin sellaiset, joilla on itsellä lapsia tai sellaiset, joille maksan palkkaa.

Mutta monet muut tuntemani vanhemmat halusi kyllä olla edelleen minun ystäviäni vaikka saivat lapsia.

Eipä juuri olla enää missään tekemisissä. Perheelliset elävät siellä omassa kuplassaan eivätkä osaa enää puhua mistään muusta kuin lapsistaan ja omasta elämästään. Loputon valitus ja voivottelu siitä, miten raskasta arki on. Eipä oikein huvita kertoa omia asioita, kun ilmiselvästi se ei edes kiinnosta heitä.

En halua olla pelkkä kuuntelija ja likasanko.

No kyllä mä toimeen tulen, mutta rehellisesti sanottuna en jaksa. Lapset on rasittavia. JOs olis semmosia kakaroita, jotka pysyisi omissa huoneissaa, pois häiritsemästä, niin se olisi ok. Mutta eihän sellaisia ole. Ja ei myöskään kiinnosta jonkun pikkuvauvan äidin seura, sehän vain imettää ja vaihtaa vaippoja, ei siinä hirveästi seurustella. Nyt kun kavereitten lapset alkaa olla jo teinejä suurin osa, niin viitsii taas enempi kylästellä. Nyt ne pysyy siellä huoneissaan eikä ne kinua ja mangu jatkuvasti jotain tai yritä saada mun huomiota. Tuntuu vaan, että ei näillä lapsellisilla ystävillä ole aikaa vieläkään tavata, aina on jotain muuta. Vaikuttaa edelleen rasittavalta elämältä. Mutta jokaisen oma asia, mua vaan ei tuollainen kiinnosta. 

Riippuu vähän. Lapsia hankkineet naiset ovat olleet siitä hankalia, että lasten saaminen on ollut se ensimmäinen oikeasti elämää rajoittava asia, ja sitten he ovat siitä päätelleet, että heitä on elämä nyt koetellut paljon enemmän kuin lapsettomien, missä ei näin loogisena päätelmänä ole päätä eikä häntää. Onnellisen lapsuuden elänyt kaverini kohoaa lasten hankkimisen myötä jollekin korkeammalle tasolle kuin minä väkivaltaisen lapsuuden, pelon vallassa valvottujen öiden (ei siis mikään oikea lapsuus edes) kokeneena? Lähinnä pudistan yksinollessa päätä ja annan mennä toisesta korvasta ulos. Idiootit ovat idiootteja, mulla ei ole aikaa niiden kanssa väitellä.

Miksi olisi mahdotonta? Ihan samalla lailla tulen toimeen kuin kenen tahansa kanssa. En tietysti tykkäisi jos joku haukkuisi että miksi olen lapseton, mutten ole tavannut tälläisiä vielä oikeassa elämässä. Onneksi. 

Vierailija kirjoitti:

Riippuu vähän. Lapsia hankkineet naiset ovat olleet siitä hankalia, että lasten saaminen on ollut se ensimmäinen oikeasti elämää rajoittava asia, ja sitten he ovat siitä päätelleet, että heitä on elämä nyt koetellut paljon enemmän kuin lapsettomien, missä ei näin loogisena päätelmänä ole päätä eikä häntää.

Juuri näin. Jos oma elämä on ollut vapaata liuhotusta ja hauskan pitoa ja vasta lapsen saaminen on rajoittanut elämää ja saanut ajattelemaan muita, ei tälläinen henkilö tajua ettei kaikkien elämä ilman lastakaan ole vapaata hauskanpitoa. Eikä ole ikinä ollut. Tuli hyvin ilmi siinä eilisessä velojen haukkumisketjussakin.

Tulen ihan hyvin toimeen. Sisaruksilla on lapsia ja kavereilla on lapsia, työkavereilla myös jne. Tietenkin vähemmän tuli nähtyä silloin kun joku vauva oli ihan pieni, mutta puhelin toimi silloinkin. Monet äidit on iloisia kun tapaa lapsettomia kavereita, ei tarvi koko ajan puhua lapsista. 

Tulen toimeen, mutta lähes aina kaverien lapset ovat liian meluisia ja ovat jatkuvasti vaatimassa huomiota. Ihan kuin heidän täytyisi olla kaiken keskipiste koko ajan, muuten saavat hepulin. Siksi heidän luonaan ei ole kiva kyläillä.

Tottakai tulen toimeen perheellisten tuttavien kanssa siinä missä ennenkin, kunhan tapaamiset vain hoidetaan ilman lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Tottakai tulen toimeen perheellisten tuttavien kanssa siinä missä ennenkin, kunhan tapaamiset vain hoidetaan ilman lapsia.

Mutta lasten läsnäolo on aina ongelma?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai tulen toimeen perheellisten tuttavien kanssa siinä missä ennenkin, kunhan tapaamiset vain hoidetaan ilman lapsia.

Mutta lasten läsnäolo on aina ongelma?

En nyt sanoisi ”aina”, mutten kyllä keksi myöskään yhtäkään tilannetta jossa toivottaisin lapset ilolla tervetulleiksi.

Mutta en toki esim. kaveriporukan yhteisiin kahvitteluhetkiin ym. kiellä tuomasta lapsia, jään vain sitten itse pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai tulen toimeen perheellisten tuttavien kanssa siinä missä ennenkin, kunhan tapaamiset vain hoidetaan ilman lapsia.

Mutta lasten läsnäolo on aina ongelma?

En nyt sanoisi ”aina”, mutten kyllä keksi myöskään yhtäkään tilannetta jossa toivottaisin lapset ilolla tervetulleiksi.

Mutta en toki esim. kaveriporukan yhteisiin kahvitteluhetkiin ym. kiellä tuomasta lapsia, jään vain sitten itse pois.

Miksi pitäisi jäädä pois jos osaavat käyttäytyä ja leikkivät rauhassa?

Mainiosti. Useimmat lapset pitävät minusta. Olen kai emotyyppiä, kaikki vaan siipien suojaan ja välillä velmuillaan.