Ainoa syyni olla eroamatta on lapset ja mukavuudenhalu

Olenko ainoa 39-vuoden mietteissä kamppaileva, joka todellakin mielummin olisi yksin kuin parisuhteessa. Avioliitto lasten isän kanssa on ollut haastava, arjen ongelmat ovat paisuneet valtavaksi ja hyvänolon kevyt tunne on todellakin kadonnut. Tunnen suunnatonta helpotusta kun mieheni on poissa ja saan tehdä asioita yksin. Hänen läsnäolonsa saa koko perhedynamiikan aina muuttumaan ja yhteisetuus viikonloput ovat aikalailla tuskaa kun neljän ihmisen kemiat (aikuiset ja lapset) törmäävät vähän väliä.

Olen alkanut odottaa että lapset kasvaa ja saan erota. Alkaa taas elää. Matkustella ihanien lasteni kanssa, kehittää omaa yritystoimintaani ja olla vain minä, aikuinen nainen joka syö hyvin, urheilee, laittaa kaunista kotia ja elää itselleen. Ei yhtäkään miestä vaatimuksineen sitten enää. Tässä tilanteessa kun lapset on vielä pieniä olisi hankala lähteä. En pääsisi ikinä minnekkään, paljon helpompaa jakaa vastuuta näin ydinperheessä.

Jotenkin vain surullista se, ettei tämä tunnu yhtään miltään. Tuntuu että kuolen sisältä. Mieheni on omalla käytöksellään vuosien varrella saanut minut jotenkin ihan lukkoon ja tunnen vain pahaa oloa hänen lähellään. Osaamme vielä nauraa ja vitsailla, olen luonteeltani itse aika kepeän luonteinen joten minusta ei välttämättä päällepäin nää, että ihan tosissani tässä olisin jo tekemässä lähtöä.

Seksi on vaikeaa, näillä tuntemuksilla. Tuntuu kuin siihen pakotettaisiin ja yritän sitä jotenkin vältellä. Ei vaan kiinnosta. Siitäkin tulee jatkuvasti vaan nykyisin riitaa.