Olen vuosikausien ajan perustanut itsetuntoni vanhalle käsitykselle

Olen pitkään pitänyt itseäni todella luovana ja erilailla ajattelevana ihmisenä. Viime aikoina olen kuitenkin havahtunut siihen, että hirveästi se ei ole näkynyt elämässäni mitenkään (esimerkiksi taiteellisina teoksina). Sitten vasta olen tajunnut, että ehkä kyseessä oli vaihe (teini-iässä ihmisen luovuus lisääntyy, ehkä sen jälkeenkin muutaman vuoden ajan. Tosin olin tarinoita rakastava jo lapsena)
Kun olen palannut kirjoihin jotka ovat olleet minulle tärkeitä tai kokeillut uusia, niin suuri osa niistä tuntuu turhilta ja lapsellisilta, liian idealistisilta. Suurimmalla osalla ihmisistä ei vaan ole paljon sanottavaa ja heidän elämänsä pyörii niiden omien, turhien ajatusten ympärillä. Paljonhan kirjoista otetuissa lentävissä lauseissa on Never... tai Always... -alkuisia viisauksia. Nykyään kuitenkin tiedän, että nuo ajatukset vaan kuulostavat mahtipontisilta. Oikeasti ei ole mitään elämänohjetta, minkä mukaan olisi aina järkevää tehdä tietyllä tavalla. Sattuma, epätietoisuus ja ennustamattomuus taitavat olla armoton osa todellisuutta.
Sittemmin olen miettinyt, että kaikki pohdiskeluni ja hakemiseni on ollut aika lailla tyhjän kanssa. Paremmassa tilanteessa varmaan olisin, jos olisin jokaisessa mahdollisessa tilanteessa yrittänyt vain saada paljon omaisuutta. Toisaalta, ehkä jos en olisi koskaan miettinyt mitään, olisin esimerkiksi tehnyt liudan lapsia ja huomannut virheeksi, tai olisin sietämättömän ylpeä ihminen, joka ei ymmärrä mitään heikkoutta.
Mitä tämä on? Paha identiteettikriisi, normaalia kasvamista? Olen vähän yli 30-vuotias. Samaan aikaan siis huomaan, että en ihmisenä ole mitenkään erityinen ja ihmeellinen, älykäs ja pystyvä, ja persoonallisuudessani on viime aikoina korostuneet epämiellyttävät piirteet - olen huomannut aika paljon katkeruutta, kateutta, vaille jäämisen ja itseensä pettymisen tunteita. Toisaalta en tiedä, onko vähäiset sosiaaliset kontaktit ja pitkä turhaan yrittäminen monella elämän osa-alueella aiheuttaneet sen, että olen saanut niin vähän hyvää palautetta, että itseluottamukseni on vaan alkanut murtua. Tästäkin tunnen syyllisyyttä - jos olisin osannut valita uran, jolla kaltaiseni ihmisen on helppo kehittyä, niin olisin ehkä hyvässä jamassa ammatillisen itsetunnon ja osaamisen karttuessa.