Surkeat isät lähipiirissä kautta vuosien / Aika avautua

Niin se saatiin taas isänpäivä pakettiin. Omalle isälleni pistin lasteni kanssa kortin. Olivat myös askarrelleet hoidossa ja koulussa miehelleni kortit. Oikein hyvin oma isäni ja mieheni ovat pestinsä hoitaneet. Ovat läsnä, kiinnostuneet lastensa ja lastenlastensa elämästä. Lapsesta asti – vaikka isäni vanhan kansan miehiä onkin – olen tottunut siihen, että me lapset on päästy sukupuolesta riippumatta mukaan mm. korjaus- ja rakennushommiin, isä on tehnyt ruokaa ja osallistunut muutenkin kotitöihin siinä missä äitinikin. Tässä mielessä olen onnellinen; minulla on asiat paremmin kuin monella muulla niin oman isäni kuin lapsieni isänkin puolesta. Kävi tuuri.

Joka vuosi isänpäivään liittyy silti surkuhupaisa muistutus; Appiukkoni, mieheni isä, teknisesti lastemme toinen isoisä.

Pähkinänkuoressa voisi luonnehtia, että tämä mies ei koskaan osannut olla isä miehelleni tai tämän sisaruksille. Lapsuus meni miehelläni katsoen kun isä hakkaa äitiä, on täydellinen ihan kaikessa ja ei koskaan ollut läsnä. Ei kiinnostunut. Samantekevä. Kun mieheni sisaruksineen aikanaan muutti lapsuudenkodistaan pois, jäivät kaikki asumaan paikkakunnalle. Mieheni ja hänen sisarensa saivat lapsia. Ja koskaan ei tämä heidän isänsä esimerkiksi ole kylässä lastensa luona käynyt. Ei kertaakaan yli kahdenkymmenen vuoden aikana, jolloin lapset ovat omillaan asuneet. Eipä siinä; ei ole miehenikään juuri isänsä tykönä käynyt. Olisiko vieraillut siellä ”mallin vuoksi” )mm. ensimmäisen lapsen vauva-aikana, kun yritti jotain suhdetta kai elvytellä) 17v aikana neljä kertaa. Nämä kerrat toistivat samaa kaavaa; Mieheni sai kuunnella monologia sohvan pohjalla makaavan ukon suusta, miten mahtava tämä kaikessa on ja mitä kaikkea hän on tehnyt ja osaa. Häihin kutsuttiin – ei tullut. Esikoisen parille ekalle synttärille kutsuttiin – ei tullut. Sen jälkeen ei ole mieheni enää edes yrittänyt. Ja välimatkaa todellakin vain kymmenen minuuttia.

Tämä isä ei ole mukana elämässämme mitenkään. Ei edes puheiden tasolla. Esimerkiksi kuolleista sukulaisistahan usein puhutaan ja ne pysyvät muistona mukana lapsiperheen elämässä; lapseni tietävät esimerkiksi kuolleesta tädistään. Mutta tämä mieheni isä. Hän ei käytännössä ole edes lapsillemme olemassa. Alakoululainen esikoisemme tietää, että hänellä tämmöinen isoisä on, mutta ei ole todellakaan mitään tunnesidettä. Nuorin viisivuotiaamme ei edes koko ihmisen olemassaolosta tiedä. Ihminen on ventovieras. Mieheni ei ole mitenkään isäänsä vuosien varrella merkkipäivinä muistanut. Kertaakaan ei ole korttia esimerkiksi lasten kanssa tälle tehnyt.

Kerran vuodessa tämä isä/isoisä sitten laittaa FB-shown pystyyn. Onnittelee itseään; isää ja isosisää. Miten kehtaa? Voiko ihminen kutsua itseriittoista itseään isäksi tai isoisäksi jos; A. aikuiset lapset eivät osa enää vuosikymmeneen ole olleet missään tekemisissä edes puhelimitse, B. Ei ole eläessään ollut isä ja aidosti läsnä ja C. Jos lapsenlapset eivät edes tiedä koko tyypin olevan olemassa.

Tekisi mieli joskus ihan suoraan kysyä, että miten meni noin niinku omasta mielestä tuo isänä olo? Sillä isovanhemmaksi häntä ei voi edes kutsua.

Laittakaahan jakoon omat helmenne.