Miehen asenne lasten hankkimiseen

Ei ehkä halua lapsia sinun kanssa. On varmaan tyytyväinen suhteeseen noin.

Mieti kumpi on tärkeämpi, mies vai lapsi.

Ei sinullakaan ole aikaa tolkuttomasti miettiä. Eron lisäksi on vielä uuden miehen etsintä ja mahdollisesti myös tutustuminen.

Kyllä miehen pitäisi tajuta, että teidän iässä ei ole enää aikaa millekään "ristiriitaisille signaaleille". Tossa iässä ei voi enää kieltäytyä ajattelemasta asiaa. Kaikki riskit kasvavat, kun ikää tulee. Kolmikymppinen ei ole mikään nuori enää, vaan aikuinen, jonka pitää osata puhua aikuisten asioista. Keskustelkaa asiasta kunnolla, ettei jää mitään epäselvää. Lapsia pitää haluta yhdessä, ja jos toinen ei selvästi osoita olevansa mukana yhteisessä elämässänne, silloin hän ei ole se, jonka haluat pitää elämässäsi.

Oma veljeni ei missään nimessä halunnut lapsia ja erosikin pitkästä suhteesta asian vuoksi. Mieli kuitenkin muuttui ihan täysin päinvastaiseksi aika pian eron jälkeen löydettyään uuden naisen, jonka kanssa avioliitto- ja lapsivastainen veljeni yhtäkkiä kihlautui hyvin nopeasti ja on siitä asti puhunut miten aikoo hankkia lapsia kys. naisen kanssa. 

Voi siis hyvinkin olla, ettei miehesi vaan halua lapsia juuri nyt ja sinun kanssasi. Suosittelen aina valitsemaan omat lapsihaaveet miehen sijaan. Istuta mies alas ja kerro, ettei teidän tarvitse tehdä hätiköityjä päätöksiä suuntaan tai toiseen, mutta tee selväksi että mikäli mies ei halua lapsia, kunnioitat miehen päätöstä mutta sitten teidän tule yhteisen hyvän nimissä erota.

Mitä ikinä teetkin, niin älä jää lapsettomaksi miehen takia, jos itse haluat lapsia.

On hyvin mahdollista, että sitä ratkaisua katuu ja että se tekee katkeraksi. Mikäli suhde päättyy myöhemmin, tulee hyvin todennäköisesti tunne, että uhrasit kaiken miehen takia eikä sinulle jäänyt "mitään". Vaikka suhde kestäisikin, saatat katua ja katkeroitua sitten, kun muut samanikäiset elävät lapsiperhe-elämää, jotkut saavat lapsenlapsiakin, ja itselle pitäisi löytää elämänsisältö työstä, matkustelusta, lemmikeistä ja parisuhteesta. Kyllähän nämä antavat sisältöä perheellisenkin elämään, mutta moni voi myös kokea, että vain ne eivät riitä. Viimeistään vanhana voi kaduttaa.

Tietenkään lasta ei välttämättä yrityksistä huolimatta tule. Mutta jos yritätte miehen kanssa lasta, tai jos eroatte ja yrität jonkun muun kanssa tai yksin, tiedät kuitenkin saaneesi edes mahdollisuuden. Se on jo aika eri asia kuin se, että joutuisit joskus miettimään, olisiko kuitenkin pitänyt yrittää lasta.

Lasten saaminen ei takaa auvoista elämää - lasten kanssa on raskasta ja lopulta aikuiset lapset voivat vaikka hylätä vanhempansa. Itse tiedän kuitenkin sen, että jo lasteni olemassaolo on minulle niin merkityksellistä, että vaikka välit menisivät poikki aikuisena (mitä en toivo), olisi minusta silti lohdullista edes tietää heidän olevan olemassa ja elävän omaa elämäänsä.

Itselläni oli joskus vastaava tilanne kuin sinulla - tai no, oma mieheni oli vakaasti alusta asti sitä mieltä, että ei halua lapsia. Hän tosin tuntui ainoalta minulle sopivalta, joten koska lapset eivät silloin olleet vielä itsellekään ajankohtaisia, en antanut tilanteen häiritä. Mutta aikaa ja vuosia kului ja lopulta totesin, että lasten aika alkoi olla käsillä. No, oma tilanteeni ratkesi sillä, että mieheni muutti mielensä. Asiaan vaikutti se, että hän halusi sallia minulle asian, jota itse halusin todella paljon. Mutta esikoisen syntymän jälkeen toivoi jo itsekin lisää lapsia.

Kaikki eivät muuta mieltään ja heillä on siihen oikeus. Mutta minusta hyvässä suhteessa pitäisi antaa tilaa kummankin toiveille. Jos ei mieheni olisi muuttantu mieltään, olisin silti halunnut lapsen, mutta en olisi painostanut häntä tekemään lasta. Olisin luultavasti ehdottanut, että hankkisin lapsen itse lahjasukusoluilla. Jotain tällaista vaihtoehtoa ehdottaisin sinullekin yhdeksi mahdollisuudeksi. Jos todella haluatte olla yhdessä, mutta ajatukset lapsesta eivät osu yksiin, voisitteko asua erillään, mutta lähellä toisianne, olla parisuhteessa, mutta sinä voisit tehdä lapsen yksin? Näin kumpikin voisi elää sellaista elämää kuin haluaa - ei toki täysin, mutta jos todella haluaa olla yhdessä, voisi ehkä jotain kompromisseja tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensin luulin etten pysty hyväksymään sitä ettei mies halua lapsia.

Meilläkin se tuli ilmi aika myöhään ja niin, että mies tiesi minun toiveesta ja hänen mieli muuttui ajan saatossa.

Sen hyväksyminen oli tosi vaikea paikka. Lähtökohtaisesti kaikki ihmiset kehottivat mua eroamaan ja etsimään uuden kumppanin ja sitä tosissani harkitsin. Olin oikeastaan jo päättänyt erota.

Asia oli aivan järjettömän tuskainen ja kun eropäätös oli omassa mielessä tehty, havahduin jotenkin hereille. Päätin että en eroa ja jaan mielummin elämäni mieheni kanssa kuin yritän saada lapsia. Päätös ei ollut helppo eikä kyse ole siitä ”että en ole vain tarpeeksi kovasti halunnut lapsia”.

Itselläni asian prosessointi kesti yli vuoden ennen viimeistä päätöstä. Aiemmin olin heittänyt muka tehdä saman päätöksen mutta koin aivan kauheaa tuskaa.

Mä punnitsin sen parisuhteen arvon, mitä mulla miehen kanssa on ja sen suhteen merkityksen minulle loppuelämän kannalta. Olen aina haaveillut kumppanuudesta ja löysin nykyisen mieheni verrattain myöhään ja olemme nyt jo melkein 40. Minulla ikä vaikutti asiaan myös, vaikka tiedän että minulla oli täydet mahdollisuudet erota ja mennä keinohedelmöitykseen, nämä suunnitelmat olivat jo aika pitkällä.

Mutta päätin valita miehen. Jos olisin sinun ikäinen ollut, olisin valinnut ehkä toisin. Toisaalta sinun täytyy kysyä onko kumppanisi sellainen, että kukaan ei voi tavallaan voittaa sitä?

Oma suhteemme on sellainen että tiedän että mies on sielunkumppanini. Minulla oli nuorempana vaikeuksia pysyä suhteissa koska tylsistyn niin pahasti yms. Mieheni on ainoa ihminen kenen kanssa voin kuvitella viettäväni loppuelämäni. Eli minulle valinta olisi ollu vanhemmuus yksin tai sitten jonkun epäsopivan kumppanin kanssa..

Eli jos et ole aivan 100%varma että sulla on jotain todella ainutlaatuista, älä valitse suhdetta ja miestä sun unelmien yli. Ei toisen takia omista unelmista ideaalitilanteessa tarvisisi luopua, mutta elämä ei ole aina ideaalitilanne.

Ja mikä auttoi sitten tähän minulla että tiesin mitä mun pitää tehdä?

Ateistit voi lakata lukemasta nyt 😄 rukoilin Jumalalta apua. Olin yksinkertaisesti niin masentunut ja ahdistunut asian vuoksi ja tunsin ettei elämälläni ole merkitystä jos en saa lapsia. Kävin todella syvissä vesissä. Tästä syystä aloin rukoilla Jumalaa. Rukoilin vaan että hän auttaisi ja ottaisi tuskan pois, näyttäisi mulle oikean tien. Että jos mun tieni olisi lähteä suhteesta hän ottaisi tuskan pois ja ohjaisi mut siihen.

Kävi niin että parin päivän päästä tunsin tosi voimakasta merkityksellisyyttä olemassaolostani ja siitä, että jaan elämäni mun miehen kanssa. Tunsin että mulla on merkitys, että minä en ole mistään sattumasta mieheni elämässä vaan syystä. Mulla on syy olla tässä parisuhteessa. Tämä että me olemme yhdessä on tarkoitettu.. vaikka joudun kokemaan myös surua ja tuskaa. Ja se pahin tuska meni pois. Tunnen, että jumala jollain tasolla näytti minulle, mikä on mua varten. Ja se on tämä nykyinen elämä ja kaikki mitä olemme nykyisessä parisuhteessa rakentaneet miehen kanssa.

Usko auttaa myös katkeruuteen ja kateuteen. Jos meinaan kokea niitä tunteita lapsettomuudesta, tunnen välittömästi että jumala välittää, tämä on oikein. Minun ei tarvitse olla katkera.

Uskosta voi olla montaa mieltä. Tämä on mun tarinani. ❤️

Kirjoitathan uudelleen aaveelle kun olette 43v ja miehesi on jättänyt sinut nuoremman naisen vuoksi jonka kanssa hän on tehnyt lapsenkin. Sinulla lapsen saanti ei toki ole enää mahdollista mutta toki hienoa että jätit lapset hankkimatta kun halusit ko. miehen. Joka sitten lopulta jätti sinut saadakseen lapsen jonkun muun kanssa. 

Loistavasti sanottu, se on juuri näin.

Tämä mun uskonto-näkökulma ei ole kauhean suosittu täällä, mutta se viesti vaan ap:lle on että

TEE NIIN ETTÄ SINULLA ON SISÄINEN RAUHA.

Jos saat rauhan siitä että eroat se on oikein. Missään nimessä ero tästä syystä ei ole väärin.

Omassa suhteessa mies tuki minua kun halusin erota ja hänelle oli ok että selvitin ja puhuin etukäteen jo keinohedelmöityssuunnitelmat yms hänenkin kanssaan. Minä päädyin omaan ratkaisuuni omista syistä mutta se joka tapauksessa auttoi ettei mies syyllistänyt tai yrittänyt saada mua jäämään kun tiesi miten tärkeitä lapset mulle on.

Mulla vaan seurasi sitten päätös jäädä. Mutta olen sen asian kanssa löytänyt rauhan.