Vauvakuume ja miehen outo käytös

Tämä on pitkä teksti, tiivistelmä alla.

Lähtötilanne: Olemme korkeasti koulutettuja 29-vuotiaita ja olleet yhdessä 13v. Olemme kolmatta vuotta naimisissa. Miehellä vakituinen työpaikka ja minä olen yrittäjä.

Vauvakuume iski minuun toissa jouluna, ja se on vain pahentunut. Olen alkanut puhua, että olisiko meidänkin aika alkaa yrittää lasta. Mies hymyilee, kun tulee vauvoista puhe, että semmoinen pienihän voisi olla kiva. Katselee muiden - tuttujen ja tuntemattomien - pienokaisia hellä ilme kasvoillaan. Muutimme jopa kolmioon, että olisi lastenhuone valmiina. Lisäksi mies on esimerkiksi kieltänyt asentamasta peiliä makkarin tiettyyn kohtaan, koska ”sitten tulevaisuudessahan pinnasänky on suoraan sen edessä” :D

MUTTA kun tosissani kysyn asiasta, miehen kasvot valahtavat ja hän keksii syyn miksei vielä. Ensin syy oli muutto. Muuton jälkeen piti taas totutella uuteen asuntoon ja kaupunginosaan. Puoli vuotta muuton jälkeen mies esimerkiksi sanoi, että minulla pitäisi olla vakituinen työpaikka: meidän olisi minulle helpompaa olla vauvan kanssa, kun minulla olisi vakaat tulot. Tämä sattui, koska hän on aina kannustanut minua yrittämään, ja yritykselläni menee vihdoin hyvin. Pohdiskelin asiaa, jonka jälkeen myönsin, että tietyt asiat olisivat toki helpompia palkansaajana. Sanoin miehelle, että alkaisin etsiä töitä. Mies järkyttyi, että olenko noin vaan laittamassa pillit pussiin. Että eihän me sitten voida lasta yrittää vielä: kukaan ei palkkaisi minua, kun saavun haastatteluun "maha pystyssä". Sain kutsun työhaastattelun kuitenkin aika pian. Mies oli kauhistunut: miksi ihmeessä minä olisin yritystäni – unelmaani – alas ajamassa, kun pärjäämme niin hyvin. Mainitsin lapsen yrittämisen, jolloin hän sanoi, että kyllähän me pärjäisimme vaikka pelkällä hänen palkallaan. En mennyt haastatteluun.

Seuraavalla kerralla kun asiasta tuli puhe, mies sanoi surevansa puolestani, jos tulisin raskaaksi. Miehen mukaan olisi surullista, että en saisi edetä urallani toisin kuin hän. Vastasin, että olen aina ollut enemmän perhe- kuin urakeskeinen ihminen, eikä minulla ole koskaan ollutkaan mitään uralla etenemishaaveita. Mutta miehen mukaan saattaisin tulla katkeraksi myöhemmin.

Meinasi mennä hermot, joten olin pari kuukautta suosiolla ottamatta vauva-aihetta esiin. Sinä aikana mieheni sanoi pari kertaa, että pettäisipä ehkäisy, niin ei tarvitsisi tehdä isoja päätöksiä. Lisäksi hän on ehdottanut leikillään, että tekisin kortsuun reikiä, jotta tulisin hänen tietämättään raskaaksi. Viimeksi mainitusta jopa suutuin vähän, koska haluan että me molemmat otamme vastuun lapsen yrittämisestä, enkä vain minä.

Lopetin miehen toiveesta pillerit kesällä. Gynekologi epäili kuitenkin endometrioosia, ja ehdotti, että joko lasta yritetään vuoden sisällä tai aloitetaan taas pillerit. Mies ei halua, että aloitan pillereitä, koska ”saatetaan alkaa lasta yrittämään pian”. Kun eilen puhuimme asiasta ja sanoin, että haluan joskus lapsia, niin mieheni vastasi minulle, ettei pelkkä lapsenkaipuu ole hyvä syy yrittää lasta. Sitten hän sanoi, etten voi kaivata lasta, koska en tiedä millaista olisi, jos meillä olisi lapsi. Eli sitä mitä ei ole koskaan ollut, ei voi kaivata.

Haluaako mieheni siis lapsia vai ei? Ja tätä on turha kysyä häneltä itseltään, hän kun löytää aina syyn, miksei ainakaan vielä. Olemme olleet parhaat ystävät teineistä saakka ja meidän on aina ollut helppo tulkita toisiamme, mutta nyt olen äimänä. Keittiöpsykologit, auttakaa!

TIIVISTELMÄ: Mies haluaa joka toinen päivä lapsen ja joka toinen päivä ei. Mitä syitä tälle voi olla? Vai onko tämä vaan ihan normaalia uuden elämänvaiheen jännittämistä?