Olen aina viihtynyt yksin enkä varma haluanko toisenlaista elämää.

Ei ole koskaan ollut miestä. Nyt olen kirjoitellut yhden miehen kanssa mutta ei olla vielä kertaakaan tavattu. Minusta kiva ollut asua yksin ja olla vapaa tekemään mitä haluan. Jos asuisin jonkun kanssa, pitäisi ottaa hänet aina huomioon kaikessa. Nyt olen tykännyt aina viikonloput viettää vanhempieni luona enkä sitäkään voisi tehdä enää, jos olisi kumppani. Tuntuu siis, että paljosta joutuu luopumaan parisuhteessa.

Toki vähän pelottaa, että kun asun yksin, jos tulisi joku hätä, eikä apu olisikaan lähellä.

Onko outoa ajatella näin?